Kide_banneri_paajuttu_1_2013.jpg
MARJO LAUKKANEN 
Työväline, voimavara
vai hirttosilmukka?

Pohjoisuus taiteessa on kuin saippuapala.
Juuri kun siitä kuvittelee saavansa kiinni, se luiskahtaa toisaalle.

Mitä on pohjoinen taide? Helppoa. Jos taiteilijan teosten aiheet ovat pohjoisia, taide on pohjoista. Mutta entä jos taiteilija ei ole ikinä edes käynyt pohjoisessa vaan tekee töitään jossain ihan muualla? Ehkä vastaus löytyykin tekijän kotipaikasta: jos taiteilija asuu ja työskentelee pohjoisessa, hänen teoksensa voi määritellä pohjoiseksi taiteeksi vaikka aiheet olisivat mitä hyvänsä – vai voiko?

Selkeältä tuntuva aihe – pohjoinen taide – osoittautuu aivan muuksi, kun aihetta pyörittelee Tuija Hautala-Hirviojan ja Kalle Lampelan kanssa.

Hautala-Hirvioja on pohjoisen taidehistorian professori Lapin yliopistossa – ja ainoa laatuaan koko Suomessa. Hänen kanssaan jutellessa huomaa nopeasti, että pohjoinen taide ei taivu yksinkertaisiin määrittelyihin.

– Jo taide karkaa määrittelyjä. Juuri kun siitä kuvittelee saavansa kiinni, se luiskahtaa toisaalle, Hautala-Hirvioja sanoo.

– Taide on tekijälleen avointa ja alati muuttuvaa, Lampela kuvailee.

Kalle Lampela on syntyperäinen rovaniemeläinen kuvataiteilija, joka asuu ja työskentelee Rovaniemellä. Tämä onkin hänen itsensä mukaan ainoa syy, miksi hänet voisi määritellä pohjoiseksi taiteilijaksi. Vain muutamissa teoksissaan hän on käsitellyt pohjoisia aiheita tai työstänyt pohjoisia materiaaleja.

Taide ja sen tekijät vierastavat yleensä lokerointia, ja sanapari ”pohjoinen taide” on yksi tällainen lokero.

– Kun tekee monenlaista, tuntuu tavattoman kahlitsevalta lyödä kaikki otsikon ”pohjoinen” alle, Lampela sanoo.

Pohjoinenkaan ei ole yksiselitteinen alue. Sillä voidaan tarkoittaa esimerkiksi napapiirin pohjoispuolta, Lappia tai koko Suomea näkökulmasta ja -paikasta riippuen. 


Aina yleistämistä
 

Hautala-Hirviojan mukaan pohjoiseen taidehistoriaan kuuluu laajasti ymmärrettynä Pohjois-Suomen kuvataide, muotoilu ja arkkitehtuuri sekä pohjoisessa tehty, pohjoista kommentoiva ja pohjoisesta kotoisin olevien tekijöiden taiteellinen toiminta. Taidehistorian näkökulmasta kyseessä on siis maantieteelliseen alueeseen perustuva määritelmä.

Hautala-Hirvioja muistuttaa, että taiteesta puhuminen esimerkiksi tyylisuuntien kautta on aina yleistämistä. On myös helpompi jäsentää taidehistoriaa kuin nykyhetkeä, joka on alati muuttuvaa. Osa aikakauden teoksista edustaa tiettyä tyylisuuntaa ja osa jää sen ulkopuolelle.

– Tyylisuunnat ovat tapa jäsentää taiteen kenttää, työvälineitä, Hautala-Hirvioja toteaa.

Pohjoiseksi taiteeksi voidaan siis mieltää niin pohjoisessa tehty kuin sitä kommentoiva taide. Teoksen aihe voi olla universaali mutta tekopaikka, värimaailma tai jokin yksityiskohta liittää sen pohjoiseen. Laukaalla syntynyt taiteilija Pentti Tulla (1937–1988) on antanut yhdelle optisen taiteen teoksista nimen ”Lapin aihe”. Ilman tietoa taiteilijan ja teoksen taustoista, aika harva liittäisi teosta Lappiin pelkästään sitä katselemalla.

Pohjoisuus voi olla teoksissa hyvin hienovaraista. Hautala-Hirviojan mukaan kemiläisen Liisa Rautiaisen (s. 1919) töiden värimaailma on pohjoinen. Tietyt vihreät sävyt ovat juuri samat kuin nopeasti kesään heräävässä Lapin luonnossa. Sinisen ja mustan vivahteissa näkyvät kaamosajan taivaan värit.

– Näiden värien lappilaisuus on lopulta kuitenkin minun, katsojan silmissä. 


Hullun hommaa 

Unohdetaan määrittelyt ja niiden vaikeus hetkeksi. Mitä tulee mieleen sanaparista ”pohjoinen taide”?

– Pohjoinen ympäristötaide: lumi, jää ja maisema. Se, mitä Timo Jokela tekee, Lampela vastaa mutta lisää vielä:

– Toisaalta pohjoinen taide voi olla myös jotakin, joka ei näytä erityisen pohjoiselta.

Hautala-Hirviojan mukaan ennen toista maailmansotaa pohjoinen taide määrittyi pitkälti juuri aiheidensa kautta. Esimerkiksi kemijärveläinen Juho Kustaa Kyyhkynen (1875–1909) kuvasi teoksissaan Lapin luontoa ja ihmistä. Kyyhkynen oli ensimmäinen lappilainen, joka opiskeli kuvataiteilijan ammattitutkinnon Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä ja sai matkastipendin Pariisiin. Myöhemmin on ihmetelty, miten Kyyhkysen vanhemmat päästivät poikansa maailmalle ja vieläpä opiskelemaan taiteilijaksi.

– Tuolloin ajatus taiteen tekemisestä ammattina oli täysin mahdoton ajatus. Kun Kyyhkynen palasi takaisin, suhteet talonpoikaiseen Kemijärveen katkesivat, Hautala-Hirvioja kertoo.

Hautala-Hirviojan mukaan myös kittiläläistä Einari Junttilaa (1901–75) pidettiin ihan hulluna, kun hän elätti itseään ja perhettään taidemaalarina. Itseoppinut Junttila eli koko elämänsä Kittilässä ja jatkoi maalaamista vielä viimeisinä elinpäivinäänkin.

Kyyhkynen ja Junttila ovat Lapissa syntyneitä ja eläneitä taiteilijoita, jotka kuvasivat teoksissaan Lappia. He ovat siis eräänlaisia pohjoisen taiteen edelläkävijöitä mutta vähemmän tunnettuja kuin myöhemmin syntyneet kollegansa.


Etelän taide

Mikä pohjoisen taiteen määritelmässä lopulta häiritsee? Ehkä vastauksen voi tiivistää sanapariin ”Etelän taide”.

Sellaista määritelmää ei ole.

Etelässä asuvat taiteilijat saavat kansallisessa taidekentässä olla yleensä taidemaalareita, kuvataiteilijoita, mediataiteilijoita. Heidän töitään arvioidaan laajemmin kuin vain pääkaupunkiseudun taiteena. Ei tosin tarvitse mennä kovin paljoa Tukholmasta etelämmäksi, kun kaikki suomalaiset taiteilijat voi määritellä pohjoisiksi.

Mutta palataanpa takaisin Pohjois-Suomeen. Särestöniemi, Palsa, Mukka. Tätä nimikaartia määrittää sijoittuminen Lappiin. Vilkaistaan vaikka Wikipediaa.

Reidar Särestöniemi (1925–81) on verkon suosituimman sanakirjan mukaan ”tunnetuimpia lappilaisia kuvataiteilijoita.” Timo K. Mukka (1944–1973) on puolestaan ”lappilainen kirjailija, runoilija ja taidemaalari.” Huugo Kalervo "Kalle" Palsa (1947–87) on sen sijaan kuvauksessa ”suomalainen kuvataiteilija.”

Wikipediassa Palsa siis hyväksytään koko Suomen kuvataiteilijaksi. Eihän alueellisessa määrittelyssä ole sinänsä mitään vikaa, mutta…

– Näyttelyni avajaisissa Turussa ja Helsingissä, minulta on kysytty: ”Asutko ihan oikeasti Rovaniemellä?” Lampela kertoo.

Suomalaisen taidemaailman keskus on etelässä ja pohjoinen on reuna-aluetta. Siksi pohjoiseksi taiteilijaksi tai pohjoiseksi taiteeksi nimeäminen saattaa taiteilijasta tuntua nurkkaan ajamiselta.

– Kukapa haluaisi tulla suljetuksi taidemaailman reunalle, Hautala-Hirvioja kysyy.

Lapin marginaalinen asema taidemaailmassa on näkynyt hitaana järjestäytymisenä.

– 80-luvulla Lapin taidekentällä tapahtui paljon, Hautala-Hirvioja sanoo.

Vuonna 1981 Kemin taidemuseosta tuli aluetaidemuseo. Samana vuosikymmenenä avattiin Rovaniemen taidemuseo, josta myöhemmin tuli aluetaidemuseo, sekä perustettiin Särestöniemi-museo Kittilään ja Aineen taidemuseo Tornioon. Vuonna 1990 perustettiin Lapin yliopiston taiteiden, ja taidemuseo Einari Junttila perustettiin Kittilään vuonna 1991.

Myöhäinen järjestäytyminen on ymmärrettävää, onhan kyseessä harvaan asuttu seutu, jossa arvostetaan perinteisiä ammatteja ja toimeentuloa. Lampela laski muutama vuosi sitten, että Taidemaalariliiton jäsenistä vain pari prosenttia asuu ja työskentelee Lapissa. Luku mukailee väestöntiheyttä, sillä kaikista suomalaisista muutama prosentti asuu Lapissa.

Olisikin absurdi ajatus, että Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta keskittyisi vain pohjoiseen taiteeseen. Hautala-Hirviojan mukaan liian voimakas profiloituminen karkottaisi monia potentiaalisia opiskelijoita, eikä kata kuin vain osan siitä, mitä tiedekunnassa tehdään.


Liian lähellä

Taiteilijoilla ja muilla kulttuurintekijöillä on aina merkitystä omalle yhteisölleen. Siitä huolimatta taiteilijan asemaa Lapissa – ja muuallakin – on määrittänyt erityisesti aiemmin se, miten taiteella on tullut toimeen.

– Särestöniemeä ei olisi omana aikanaan hyväksytty, jos hän ei olisi menestynyt taloudellisesti, Lampela sanoo.

– Ennen kuin hän alkoi menestyä, hänen äitiään voivoteltiin kylillä: ”Voi Alma-parkaa, hullu poika”, Hautala-Hirvioja kuvailee.

”Kittilän ruhtinas” sai taloudellisen menestyksen ansiosta tunnustusta kotikylässään jo omana elinaikanaan. Näin ei käynyt Palsan kohdalla, jonka töitä paheksuttiin äänekkäästi.

– Särestöniemen työt olivat aika kilttejä Palsaan verrattuna, Lampela toteaa.

Hautala-Hirviojan mukaan Palsan työt kumpuavat kittiläläisestä ahdistuksesta, minkä takia kyläyhteisön oli vaikea hyväksyä niitä.

– Taideteko tulee liian lähelle, Hautala-Hirvioja tiivistää.

Lampela oli 17-vuotias, kun Palsan päiväkirjat julkaistiin postuumisti. Palsan ajatukset, taide ja elämä kiehtoivat nuorta rovaniemeläistä. Lampela vakuuttui Palsan myötä siitä, että Lapissa voi toimia taiteilijana ja tehdä omaperäisiä töitä. Palsan vaikutus ei ole jäänyt ”vain” Lappiin, vaan hän on Lampelan mukaan innoittanut monia Kuvataideakatemian nuoria, vihaisia kasvatteja.

Palsan työt ovat yhä radikaaleja. Sen huomasi Hautala-Hirvioja, kun meni 2000-luvun alussa Palsan näyttelyyn Kiasmaan poikansa kanssa. Opas varoitti tietämättään pohjoisen taidehistorian professoria siitä, että taulujen aiheet eivät välttämättä sovi lapselle.

Kuva: Osa teoksesta Kalervo Palsa: Odotus, 1984.
Rovaniemen kaupungin kokoelmat.



Lapin taiteen taikaa kirjojen sivuilla
Hautala-Hirvioja Tuija, Kuusikko Riitta & Ylimartimo Sisko (2012, toim.)
Harvoin lempeä tuuli puhaltaa arktisille jängille –
Reidar Särestöniemen taidetta Kirsi ja Keio Eerikäisen
taidesäätiön kokoelmasta

Julkaisija: Lapin yliopistokustannus. Julkaistu myös englanniksi.

Stén Johan & Pekonen Osmo (2012, toim.)
Lapin tuhat tarinaa – Anto Leikolan juhlakirja
Julkaisija: Mäntykustannus

Linnilä Kai & Savikko Sari (2011, toim.)
Lapin taide
Julkaisija: Amanita

Hautala-Hirvioja Tuija, Siukonen Jyrki & Ylimartimo Sisko (2011, toim.):
Kaija Kiuru
Julkaisija: Lapin yliopistokustannus

Siukonen Jyrki (2011, toim.)
Kuvia pohjoisen tasavallasta – Mukka, Särestöniemi ja Palsa
Julkaisija: Lapin yliopistokustannus

Hautala-Hirvioja Tuija, Kuusikko Riitta & Ylimartimo Sisko (2010, toim.)
Maalauksia elävästä elämästä – Reijo Raekallion taide
Julkaisija: Lapin yliopistokustannus. Julkaistu myös englanniksi

Hautala-Hirvioja Tuija & Ylimartimo Sisko (2010, toim.)
NYT – Lapin taiteilijaseura 20 vuotta
Julkaisija: Lapin yliopistokustannus

Siukonen Jyrki (2009)
Laulu sieluni autiudesta – Kolme tutkielmaa Kalervo Palsasta
Julkaisija: Lapin yliopistokustannus