Kide_isokuva_paajuttu_1_2015.jpg


MARJO LAUKKANEN
Meillä on unelma

Yksi on lähtenyt Rovaniemeltä maailmalle, toinen kotiutunut maailmalta tänne. Yhteistä on usko ihmisten, kansojen ja kulttuurien yhdenvertaisuuteen.

           
Kaikki alkoi Perusta. Rovaniemeläinen Satu Miettinen opiskeli tekstiilialaa Kuopion Muotoiluakatemiassa ja mietti, mistä hakisi ensimmäistä harjoittelupaikkaa. Mielellään jostakin mahdollisimman kaukaa. Haave toteutui, kun hän pääsi harjoittelijaksi vapaaehtoistyöllä toimivaan taidekouluun Peruun.

Miettinen oli mukana vetämässä projektia, jossa pyrittiin edistämään viidakon suojelua taiteen keinoin. Hän kulki taidekoulun opiskelijoiden kanssa jokiveneillä Amazonia pitkin ja he vierailivat kylissä kuvaten näkemäänsä paikallisella piirrostyylillä, pintura amazonicalla. Kun Miettinen palasi Suomeen, hän järjesti töistä näyttelyn.

– Saimme myytyä nuorten töitä ja lähetimme rahat heille. Kehitysyhteistyö on kulkenut siitä saakka matkassani.

1 maa, 11 kansaa, 11 kieltä

Miettinen opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa, kun maailma kutsui jälleen. Oli vuosi 2000 ja tällä kertaa tie vei Namibiaan, maahan, jossa on 11 kansaa ja 11 kieltä. Miettinen pääsi harjoittelijaksi Namibian suurlähetystöön ja teki maisterityönsä sekä myöhemmin myös väitöstutkimuksensa paikallisista käsityökulttuureista.

Nyt Miettinen työskentelee Lapin yliopistossa taideteollisen muotoilun professorina ja hänellä on takanaan useita kehitysyhteistyöprojekteja.

– Kymmenen vuoden kohdalla projektien painopiste muuttui, kun otin mukaan palvelumuotoilun.

Miettinen oli muussa työssään painottanut palvelumuotoilua jo pitkään tajuamatta, että palvelumuotoilusta voisi olla hyötyä myös Namibiassa. Ensimmäiset projektit liittyivät paikallisten käsityöläisten käytännön taitoihin, kuten tuotanto- ja markkinointitaitojen kehittämiseen. 

– Olin juuttunut perinteiseen ajattelun tapaan. Omassa ajattelussani tapahtui sama murros kuin kehitysyhteistyössä – siirtyminen kohti osallistavuutta. Tajusin, että on tärkeäpää muuttaa toimintatapoja ja -kulttuureja kuin kehittää yksittäisiä taitoja.

Miettinen alkoi namibialaisten ja suomalaisten kollegojensa kanssa pohtia, millä tavalla naiset ja nuoret saataisiin mukaan oman yhteiskuntansa kehittämiseen. Syntyi Lost in Katutura -hanke, jossa taiteellisella työskentelyllä oli aiempaa suurempi rooli. Se oli yhteinen keino ajatella ja saada osallistujien ääni kuuluville.

Auttajasta oppijaksi

Vuosien saatossa Miettisen verkostot ovat levinneet myös muihin eteläisen Afrikan maihin. Tänä keväänä päättyy projekti, jossa kurkotellaan korkealle: My Dream World. Suomalaisten taiteilijoiden ja afrikkalaisten kansalaisjärjestöjen toteuttaman projektin pääosassa ovat namibialaiset ja eteläafrikkalaiset työttömät nuoret, jotka ovat visualisoineet tulevaisuuden toiveitaan. Mukana on ollut muun muassa köyhän san-kansan nuoria.

– Osa saneista on pakkosiirretty Namibiasta Etelä-Afrikkaan. He kokevat olevansa namibialaisia mutta paperittomina eivät pääse palaamaan. Sen sijaan minä eurooppalaisena saan vapaasti matkustaa rajan yli, mikä on ihan hullua.

Naurun parantava voima

Miettinen on saanut yhteistyöstä paljon: uusia tuttavuuksia, ystäviä ja lukuisia tilaisuuksia toteuttaa itseään ja oppia yhdessä. Alussa vuorovaikutusta vaikeutti tietoisuus ”valkoisen miehen taakasta”.

– Olin ylivarovainen ja liian korrekti. Olin valmis hyväksymään asioita, joita en muualla olisi hyväksynyt. Kun opin tuntemaan ihmisiä paremmin, vuorovaikutus palautui normaalille tasolle ja pystyin puhumaan asioista suoraan.

Miettisen mukaan myös taide ja palvelumuotoilu helpottavat häivyttämään kehitysyhteistyöhön perinteisesti liittyvää valtarakennelmaa.

– Emme ole auttajan roolissa vaan oppijan ja ihmettelijän.

Voiko taiteen keinoin parantaa maailmaa?

– Kaikilla taiteen muodoilla – sanataiteista visuaalisiin taiteisiin – on iso rooli moniäänisyyden luomisessa. Kehitysyhteistyöhön taide tuo rohkeutta ja avoimuutta, jopa leikillisyyttä ja huumoria.

Totta. Jo yksi jaettu nauru tekee elämästä pikkuisen kevyemmän.

– Maailmaa ei tarvitse parantaa ryppy otsassa, Satu Miettinen sanoo.

”Oli niin hiljaista”

Jos joku työkseen opettaa ja tutkii ihmisoikeuksia, hänessä on pakko olla vähän maailmanparantajan vikaa. Vieraileva apulaisprofessori Stefan Kirchner valikoitui haastateltavaksi tämän ennakko-oletuksen takia. Mutta ennen kuin mennään asiaan, on kysyttävä, miten saksalainen asianajaja päätyi apulaisprofessoriksi Rovaniemelle?

Kirchnerin muuttoa siivitti jo lapsena syttynyt kiinnostus pohjoiseen alueeseen, maamme hyvä maine kansainvälisen oikeuden alalla ja – niin kuin usein – sattuma. Kaksi vuotta sitten Kirchner osallistui Rovaniemellä järjestettyyn konferenssiin.

– Hiljaisuus, oli niin hiljaista.

Se oli ensimmäinen asia, johon tuolloin Hampurin vilinässä asunut asianajaja kiinnitti huomiota. Ja puihin, joita oli kaikkialla. Sattumalta samoihin aikoihin oli avoinna kiinnostava työpaikka Lapin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Nyt Kirchner on hoitanut apulaisprofessuuria puolitoista vuotta ja toivoo voivansa jatkaa.

– Rovaniemellä voi tehdä kansainvälistä työtä upean luonnon keskellä.

Samat oikeudet, eri tulkinnat

Opettajana ja tutkijana Kirchner kuvailee itseään käytännönläheiseksi. Opetuksessa hänellä on selkeä tavoite: opiskelijoilla tulee tulevassa työssään olla kyky tunnistaa ihmisoikeuskysymyksiä ja tehdä niistä oikeat johtopäätökset.  Tämä on tärkeää, teki tulevaisuudessa mitä hyvänsä, sillä ihmisoikeuskysymyksiä voi esiintyä monilla eri oikeudenaloilla.

Kirchnerin mukaan ihmisoikeuksista puhutaan usein abstraktilla tasolla. Työssään hän painottaa, että kyse on todellisista vaikutuksista todellisille ihmisille todellisissa tilanteissa.

– Usein ihmisoikeudet mielletään politiikaksi, vaikka kyseessä on oma oikeuskategoriansa.

Ihmisoikeudet määritellään Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa. Puheenaiheeksi ne nousevat yleensä silloin, kuin oikeuksia rikotaan. Viime aikoina Euroopassa on keskusteltu esimerkiksi oikeudesta sanan- ja uskonnonvapauteen.

Kirchnerin mukaan on mahdollista kunnioittaa kulttuuria ja samalla olla hyväksymättä esimerkiksi sukupuolten epätasa-arvoa.

– Ihmisoikeudet ovat universaaleja, eivät kulttuurisidonnaisia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ihmisoikeuksia tulkittaisiin samalla tavalla aina ja kaikkialla.

Ihmisoikeuksista on vaikea puhua ilman poliittisia tai moraalisia kannanottoja. Oikeustieteilijöiden on kuitenkin pystyttävä siihen.

– Kysyn opiskelijoilta, perustuuko argumentti lakiin vai johonkin muuhun: mikä laki on eikä millainen haluaisit lain olevan.

Aktiivinen twiittaaja

Stefan Kirchner osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti Twitterissä. Profiilissaan hän kertoo esitettyjen mielipiteiden olevan omiaan eivätkä virallisia kannanottoja. Hän haluaa tuoda esiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja omalta osaltaan lisätä tietoisuutta ihmisoikeuskysymyksistä.

– Työni ja twiittaus ovat kaksi erillistä asiaa, vaikka kiinnostus tuleekin samasta lähteestä.

Tuo lähde on sama, joka sai hänet ennen asianajajan uraa työskentelemään ensihoitajana ja palomiehenä.

Jos mielestäsi jotakin pitää tehdä ja voit sen tehdä, miksi et tekisi sitä? Internetin ja sosiaalisen median leviämisen myötä emme voi enää vedota tietämättömyyteen. Maailma on eri tavalla lähellä kuin vain hetki sitten. Pelkkä tietoisuuden lisääminen ei riitä, mutta se on askel oikeaan suuntaan.

Millaiset mahdollisuudet oikeustieteilijöillä lopulta on parantaa maailmaa? He analysoivat ja tulkitsevat lakeja, mutta eivät säädä niitä. He ovat kuitenkin usein asiantuntijoina ja neuvonantajina ja toivovat tutkimuksensa otettavan huomioon, kun niihin liittyvistä asioista päätetään.

– Voisi sanoa, että autamme muita tekemään parempia päätöksiä.

Jos maailma olisi yksinkertaisempi ja voisit muuttaa yhden asian, mikä se olisi? Kirchner miettii pitkään ennen kuin vastaa.

– Peruskunnioitus. Toivoisin, että ihmiset kunnioittaisivat kaikkia ihmisiä samalla tavalla ja tämä kunnioitus käännettäisiin toiminnaksi. Meidän on helpompi ohittaa ihmisoikeusrikkomukset, kun ne tapahtuvat kaukana. Se kuulunee ihmisen luonteeseen. Mutta nykyisin mikään ei ole enää kaukana, vaan voimme elää maailmassa ilman rajoja. Tämän takia meillä on mahdollisuus – ja myös velvollisuus – tehdä maailmasta parempi, riippumatta siitä onko kyseessä oma koti vai paikka maapallon toisella puolella.


KUVA Anna-Leena Muotka

           

PARTY (2015–2019)


 

Lapin yliopiston koordinoiman tutkimushankkeen nimi on hilpeä mutta tavoite kaikkea muuta kuin kevyt: kehitysmaiden nuorisotyöttömyyden torjuminen palvelumuotoilun avulla. Party-hankkeeseen osallistuvat nuoret kuuluvat Etelä-Afrikan ja Namibian köyhimpiin kansoihin, saneihin. Tarkoitus on yhdessä kehittää osallistavia arjen työkaluja.

Kansainvälistä tutkimushanketta johtaa professori Satu Miettinen. Euroopan unioni on rahoittanut hanketta 1,1 miljoonalla eurolla Horisontti 2020 -ohjelmasta.