Kide_isokuva_paajuttu_1_2016.jpg


MARJO LAUKKANEN
Vapa(uttav)a taide

Taiteiden tiedekunnassa moni sekä opettaa että työskentelee itse taiteen kentällä. Mitä vapaus tarkoittaa heille? Kysyimme asiaa kahdelta yliopisto-opettajalta, joista toinen on dokumentintekijä ja toinen kuvataiteilija.

Videoilmaisun yliopisto-opettaja Timo Haanpää yllättää heti alkuun.

– Dokumentti on vapaimpia ilmaisumuotoja elokuvan puolella, Haanpää sanoo.

Fiktion voisi äkkiseltään kuvitella olevan vapaampaa kuin dokumentin tekemisen. Dokumentti kun pyrkii kuvaamaan todellisuutta, vaikka lopputulos onkin käsikirjoitettu ja leikattu – eräänlainen rakennettu todellisuus siis.

– Yksi dokumentin ydinkysymyksiä on juuri se, miten paljon tekijöillä on vapautta. Vapaus tuo heti mukanaan vastuun. Dokumentin suhde todellisuuteen on kysymys, josta ei pääse eroon missään tekovaiheessa. Dokumentin voi kuitenkin tehdä melkein miten vain, kunhan löytää tavan tulkita todellisuutta mahdollisimman hyvin, Haanpää kuvaa.

Taiteen vapaus merkitsee Haanpäälle ilmaisun vapautta ja ennen kaikkea ajattelemisen vapautta.

– Vapautta olla ajatusten parissa ja kehittää niitä rauhassa.

Samaan aikaan taiteen vapaus on aina vähän suhteellista, taiteenlajista riippumatta.

– Olemme aina aikamme lapsia ja riippuvaisia jostakin.

 

Raha ratkaisee

Dokumenttielokuvan tekemisessä vapaus nivoutuu pitkälti pohjoismaiseen traditioon ja rahoitustapaan. Suomessa dokumenttien tekemistä rahoittavat pääasiassa Yleisradio, Elokuvasäätiö ja Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus. Nämä tahot olivat päärahoittajia myös Haanpään kokopitkässä dokumenttielokuvassa Hiljaa toivotut (2011).

Haanpää kertoo, että jos dokumentti onnistuu saamaan rahoitusta, tekijöillä on toteutuksen suhteen aika lailla vapaat kädet. Sen sijaan fiktiossa tekijät joutuvat jatkuvasti laskemaan katsojia ja miettimään, miten heitä houkutellaan ja miellytetään.

– Mitä enemmän tekijöillä on rahaa käytössä, sitä vähemmän heillä on vapautta elokuvan tekemisessä.

Pohjoismainen tapa tehdä dokumentteja on maailmanlaajuisesti harvinainen. Toisissa maissa raha ratkaisee, mistä aiheista dokumentteja tehdään ja miten, kun taas toisissa maissa valtio sanelee hyväksyttävät aiheet.

– Suomessa rahoitettavat dokumentit valitaan useimmiten niin, että on tekijä, jolla on aito halu kertoa jostakin asiasta. Syy tehdä elokuva on jokin muu kuin elokuva itse. Tämä halu kantaa tekemistä.

Lapsettomuudesta kertova Hiljaa toivotut sai alkunsa Haanpään henkilökohtaisista kokemuksista. Elokuvassa seurataan kahden pariskunnan pyrkimyksiä saada lapsi. Haanpää on tallentanut kameran kanssa isoja hetkiä: itkua, naurua, halauksia. Kaikki ei kuitenkaan ole kuvattavissa.

– Miten kertoa päänsisäisistä tuntemuksista, siitä, mikä ei näy päällepäin?

Haanpään menetelmänä oli haastatella lapsettomuuden kokeneita, lukea aiheesta ja heijastella omia kokemuksia. Näistä hän kokosi mielen maisemia, joihin etsi elokuvallisia ratkaisuja. Yhdessä kohtauksessa mies seisoo hievahtamatta omalla pihallaan auton vieressä. Ohi kävelee peräperää lastenvaunuja työntäviä vanhempia, loppumattomana ketjuna. Tunteen tunnistaa, mutta samalla näytelty kohtaus antaa katsojille hengähdystauon.

 

Virkavapaa vapauttaa

Timo Haanpää on ollut kuusitoista vuotta opettajana Lapin yliopistossa. Hän valmistui kasvatustieteen maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1997 ja haki samana vuonna Lapin yliopistoon opiskelemaan audiovisuaalista mediakulttuuria. Haanpää työskenteli jo kuvataidekasvatuksen päätoimisena tuntiopettajana, kun hän valmistui taiteiden maisteriksi. Elokuva-alan töitä Haanpää on tehnyt reilu kymmenkunta vuotta sekä töiden ohessa että virkavapaalla.

– Oman taiteellisen työn tekeminen sujuu yliopistossa periaatteessa loistavasti, mutta käytännössä se on vähän vaikeampaa.

Taiteen tekemiseen kannustetaan, mutta ikuisena ongelmana on ajan puute. Sopivan ajan löytäminen on erityisen haasteellista ryhmätyöskentelyssä, kuten elokuvanteossa.

– Käytännössä aikaa on viikonloppuisin ja kesäisin.

Haanpään mukaan töiden ohessa on helpompi osallistua elokuvantekoon pienimuotoisesti, kuten olla kuvaajana tai äänittäjänä muiden ohjaamissa töissä. Oman kokopitkän dokumenttielokuvan tekeminen sen sijaan vaatii virkavapaan ottamista. Työlästä valmisteluvaihetta on vaikea toteuttaa opettamisen ohella, ja kuvaukset menevät kuvattavien henkilöiden elämän mukaan.

 

Miten akateemisen vapauden käy?

Haanpään tuoreimpia töitä on Isä – Näytä mulle vihat -installaatio (2015), joka haastatteluhetkellä on esillä taiteiden tiedekunnan henkilökunnan näyttelyssä Galleria Valossa Arktikumissa. Haanpää suunnittelee työstävänsä installaatiosta dokumenttielokuvan.

Suhde audiovisuaalisen alan töiden tekemisen ja opettamisen välillä on Haanpään mukaan palkitseva. Tekemisestä saa opettamiseen tietoa ja näkemystä – ja toisinpäin. Elokuvantekijän ammattitaito kehittyy, kun opettaa laajasti koko liikkuvan kuvan puolta ja samalla seuraa aktiivisesti alan uusimpia suuntauksia.

– Meillä on suuri vapaus siinä, miten järjestää opetuksen käytössä olevilla resursseilla.

Opetustyössä suurin haaste on rahoituksen puute. Tilat ja välineet ovat kunnossa, mutta sivutoimisia opettajia ei ole varaa palkata tarpeeksi eikä opiskelijatöitä tehdessä ole budjettia esimerkiksi matkustamiseen. Rahan puute koskettaa parhaillaan koko yliopistomaailmaa.

– Isoin akateemista vapautta koskeva muutos on se, millä perusteella koko yliopistomaailma toimii.

Opettaja luovii tulosvastuupaineissa pyrkimällä ylläpitämään opetuksen laatua mutta samalla saavuttamaan tarvittavan määrän opetuspisteitä. Yliopistojen käynnissä olevat leikkaukset ovat isoja vapauteen liittyviä kysymyksiä.

– Onko yhteiskunnan kannalta niin, että määrä on parempaa kuin laatu. Vai kannattaisiko kouluttaa vähemmän mutta vähän kalliimmalla?

 

Kokonaisvaltaista heittäytymistä

Kuvataidekasvatuksen yliopisto-opettaja Antti Stöckell on ohjannut lukuisia yhteisöllisiä taidekasvatusprojekteja ja ympäristötaiteen työpajoja. Niissä taidetta tehdään usein katoavista materiaaleista, kuten lumesta, jäästä, tulesta tai pajusta. Niinpä teos lopulta palaa, sulaa tai maatuu.

Taideteosten väliaikaisuus korostaa osaltaan sitä, että taidekasvatuksessa tekemisen prosessi on vähintään yhtä tärkeä kuin lopputulos. Toisaalta onnistunut lopputulos – kuten näyttävästi palava tuliveistos – kruunaa koko prosessin ja vahvistaa yhteistä kokemusta.

– Taiteen rooli on hyvällä tavalla välineellinen, Stöckell sanoo.

Taide herättelee yhteisöä ja yksilöitä toimimaan, ajattelemaan ja ilmaisemaan tunteita. Se synnyttää vuoropuhelua, joka auttaa saavuttamaan yhdessä sovittuja tavoitteita. Taiteen ja ilmaisun vapaus koskee kaikkia, ei vain taiteilijoita.

– Vapauteen sisältyy vapaaehtoisuus. On vapaus valita, osallistuuko ja jos osallistuu, niin miten.

Myös Stöckell korostaa Haanpään tapaan vastuuta. Kuvataidekasvatuksessa kannetaan vastuu siitä, mitä taiteella saatetaan liikkeelle. Siinä missä kuvataiteilija voi provosoida ja shokeerata, taidekasvattajalla on aina pedagoginen vastuunsa. Hän pyrkii luomaan ennakkoluulottoman ja rohkean ilmapiirin, joka sallii monenlaiset kokeilut.

– Parhaimmillaan vapaus on leikkisyyttä ja kokonaisvaltaista heittäytymistä.

Haastatteluhetkellä Stöckellin auton takakontti on täynnä legoja, pikkuautoja ja -ukkeleita. Hän käyttää lapsiltaan viemiä leluja Taide ja ympäristönsuunnittelu -kurssilla. Stöckell toivoo lelujen inspiroivan kokonaisvaltaiseen ja moniaistiseen suunnitteluun.

– Ihminen on leikkisimmillään, kun mukana ovat kaikki aistit ja kehollisuus.

 

Vapaus syntyy suunnitelmallisuudesta

Antti Stöckellin oma suhde taiteen vapauteen sisältää paradoksin.

– Mitä suunnitelmallisempi on, sitä vapaampi olen.

Kuvataidekasvattaja on taustaltaan kuvanveistäjä ja opiskellut Turun piirustuskoulusta. Valmistumisensa jälkeen hän huomasi, että koulussa käytössä olleet tilat ja välineet olivat luoneet vapauden, johon hänellä ei enää sieltä lähdettyä ollut mahdollisuutta.

– Kuvataiteessa ollaan usein kiinni tietyssä välineessä tai tekniikassa, vaikka ilmaisukeinoissa kaikki on periaatteessa mahdollista.

Muutama vuosi valmistumisensa jälkeen Stöckell aloitti taidekasvatuksen opinnot Lapin yliopistossa, jossa hän on työskennellyt opettajanakin jo kymmenen vuotta. Vaikka velvollisuuksien määrä on vuosien varrella kasvanut, Stöckell kokee löytäneensä vapauden, jota hänellä ei aiemmin ollut.

Oikeastaan vapaus on löytynyt juuri velvollisuuksien myötä. Stöckell on omassa taiteellisessa työskentelyssään kehittänyt menetelmän, jossa taide toteutuu arkisina tekoina, osana elämäntilannetta. Hän marjastaa, metsästää, kalastaa ja retkeilee läpi vuoden – ja samalla kerää aineistoa, kuten muistiinpanoja, valokuvia, luonnonmateriaaleja.

Taide on kokonaisuus, joka syntyy aineiston keruusta, analysoinnista ja raportoinnista. Stöckell vertaa menetelmäänsä tutkimuksen tekoon. Esimerkiksi kilpikaarnaprojektissa hän taltioi ”valtapetäjiä”, vanhoja, erityisiä puita.

– Mittailu ja kuvailu ovat arkisia toimenpiteitä, eikä niissä ole ilmaisun tai luomisen meininkiä. Taiteellisin kohta on se, kun frottaasi-menetelmällä jäljennän puun kaarnaa paperille.

Vapaus syntyy reissuista nauttimisen vapaudesta. Luonnosta löytyy aina jotakin kiinnostavaa eikä sen löytämiseksi tarvitse ponnistella, pitää vain kaikki aistit avoinna.

– Oikeastaan menetelmä vapauttaa minut taiteesta. Saan olla marjanpoimija tai metsästäjä, liikkua vapaasti. Kehossa alkaa energiat virrata, ja puu valitsee minut.

Tähän mennessä kertyneestä kokoelmasta on syntynyt muun muassa Puunhalaajan päiväkirja -installaatio (2015), joka oli esillä taiteiden tiedekunnan henkilökunnan näyttelyssä.

 

Keli vapauttaa taiteilijan

– Kun on kantohanki, silloin taiteilijan vapauteni on suurimmillaan.

Luistelusuksilla pystyy viilettämään hankea pitkin minne haluaa. Repussa on oksasaha, jolla kovasta hangesta saa leikattua kuvioita. Lumileikkejä (2009 alkaen) on teossarja, joka kasvaa kevättalvisin. Stöckell kuvailee prosessia Rakotuli-blogissaan:

”Pistän sahan läpi hangen, leikkaan kaarevan kappaleen, joskus kulmikkaan, nostan palaset vasten maisemaa. Siirtelen, kääntelen, leikin ja kuvailen. Aurinko nousee, valo elää, maisema elää, minä elän. Kun hanki huhtikuussa tulee, minua ei pidättele mikään!”

Stöckellin taiteellinen työskentely elää ja hengittää luonnonkierron tahtiin. Samalla hänen työnsä yhdistyy paikallisiin traditioihin.

– Juuri tänä aamuna huomasin, että madetta ei saa enää pyytää madeharalla. Minulle on ollut tärkeää käydä helmikuun pakkasilla se yksi mateenpyyntireissu, yleensä saamatta yhtään kalaa.

Syynä niukkaan lopputulokseen lienee kokeneen kalastajan jääräpäinen yritys löytää ihan oman madepaikka.

– Saaliin saamista tärkeämpää on tapa, jolla sitä tavoittelee.

 

Pyhä kolminaisuus

Stöckellille opettaminen, oman taiteen tekeminen ja tutkiminen on kolminaisuus, josta hän ei osaisi ottaa mitään pois. Parhaillaan hän suunnittelee väitöstyötä, jota kuvailee kysymällä:

– Syntyisikö väitöstutkimus retkeilemällä kaivoshankealueilla elävien ihmisten kanssa?

Suunnitelmissa on retkeillä tutussa ympäristössä ja tehdä jotakin, mitä ihmiset siellä muutenkin tekisivät, kuten marjastaa tai metsästää. Samalla voisi puhua paikan merkityksestä, muutoksesta ja huolista, joita kaivoshankkeisiin liittyy – vapautuneemmin kuin neljän seinän sisällä. Taide syntyisi joko yhdessä tai taiteilijan tulkintana.

– Taiteen kehyksessä voi löytyä keinoja työstää vaikeita kokemuksia uusin tavoin.

Stöckellin mukaan taiteen eteen pitää nähdä vaivaa ja ponnistella. Taiteen tekemiseen kuuluu epäonnistumisia ja hylkäämisiä riippumatta siitä, kuinka paljon suunnittelee töitään etukäteen.

– Taiteen vapauteen liittyy uuden löytäminen. Taiteilijat ovat kautta aikojen pyrkineet rikkomaan sitä, mitä on pidetty sopivana tapana tehdä jotakin.

            

 

KUVA Anna-Leena Muotka