Kide_banneri_paajuttu_2_2013.jpg
 
MARJO LAUKKANEN 
Lapsi ihmisenä
Opetuksen tehtävänä on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen. Näin määrää perusopetuslaki. Mutta millaisista lähtökohdista tätä ihannetta tavoitellaan?

Kasvatustieteissä lapsuutta määritellään yleensä biologisena ja psykologisena kehitysprosessina. Kehityspsykologian valtakausi alkoi 1950-luvulta lähtien ja vaikuttaa yhä siihen, mitä kasvatuksen ammattilaiset ajattelevat lapsuudesta.

– Lapsuutta ei juurikaan käsitellä kulttuurisena tai historiallisena ilmiönä vaan universaalina prosessina, Päivi Naskali sanoo.

– Ja yleensä sitä verrataan aikuisuuteen, Outi Kyrö-Ämmälä lisää.

Kyrö-Ämmälä on kasvatustieteen yliopistonlehtori opettajankoulutuksessa ja Naskali naistutkimuksen professori. He kertovat, että kasvatustieteissä lapsuuden ”löytämisestä” on annettu kunnia 1700-luvulla eläneelle ranskalaiselle filosofille Jean-Jacques Rousseaulle.

– Vaikka hän löysikin vain keski- ja yläluokkaisen poikalapsuuden, Naskali huomauttaa.
Ranskalainen Philippe Ariés väitti vuonna 1960 julkaistussa kirjassaan, ettei keskiajalla edes tunnettu lapsuuden käsitettä vaan lapsi oli pienikokoinen aikuinen. Väitettä on sittemmin myös kritisoitu. Joka tapauksessa lapsikäsitys oli keskiajalla radikaalisti erilainen kuin nykyisin. Lapsi osallistui aikuisten maailmaan, kuten työntekoon, heti kun se vain oli fyysisesti mahdollista. Nykyisenkaltainen lapsuuden varjelu on moderni ilmiö.

– 1900-luku oli lapsuuden vuosisata. Lapsuuden kukoistuskausi jatkui 1980-luvulle, jolloin alettiin huolestua lapsuuden katoamisesta, Naskali sanoo.

Keskustelua kiihdytti Neil Postmanin teos The Disappearance of Childhood (1982), jonka mukaan visuaalinen kulttuuri murtaa rajaa aikuisuuden ja lapsuuden välillä räväyttämällä aikuisten maailman lasten nähtäväksi. 


Lapset sukupuolitettuina kuluttajina


Kulttuurintutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen piirissä lapsuus ymmärretään sosiaalisesti ja historiallisesti muodostuvaksi kategoriaksi. Kärjekkäimmät määrittelevät koko lapsuuden sosiaaliseksi konstruktioksi. He torjuvat aikuisen ja lapsen välisen riippuvuussuhteen ja korostavat lasta aktiivisena ja tietoisena toimijana, joka selviytyy nyky-yhteiskunnassa jopa aikuisia paremmin.

Samaan aikaan julkista lapsuuspuhetta sävyttää huoli. Lapsista ja nuorista on tullut työvoiman sijaan kuluttajia, mitä vanhemmat usein sekä tukevat ostamalla että murehtivat puheissaan.

Naskalin mukaan lasten ja nuorten varjelu liittyy yhteiskunnassamme ennen kaikkea seksuaalisuuteen. Vaikka lapsia halutaan julkisesti suojella esimerkiksi mediaväkivallalta, lievä väkivalta saatetaan hiljaisesti hyväksyä kasvatuskeinoksi. Tästä kertoo Poliisiammattikorkeakoulun tuore kyselytutkimus. Sen perusteella joka viides vanhempi ajattelee, että lasta voi kasvattaa tukistamalla tai läimäyttämällä, vaikka se on lailla kiellettyä. Saman tutkimuksen mukaan joka toista alle 13-vuotiasta lasta on kuritettu fyysisesti vastaamista edeltäneen vuoden aikana.

Eikä lasten suojelu seksuaalisuudeltakaan ole vailla ristiriitoja. Lapsia sukupuolitetaan ja seksualisoidaan jatkuvasti esimerkiksi vaatteilla, leluilla ja puheilla. Aikuiset saattavat puhua lapsen eri sukupuolta olevasta ystävästä hyväntahtoisesti kiusoitellen tyttö- tai poikakaverina mutta samalla kieltää lasten keskinäiset ”lääkärileikit” sopimattomina.

– Suojelun ja itsemääräämisen välillä on jatkuva jännite, Naskali sanoo. 
 

Painopiste opettajasta oppilaaseen

Kyrö-Ämmälä on ennen yliopistolle tuloaan toiminut pitkään erityisopettajana. Hänen mukaansa oppilaiden toimijuutta korostetaan kouluissa ja opettajankoulutuksessa selvästi enemmän kuin aikaisemmin.

– Opettamisen sijaan puhumme oppimisen ohjaamisesta, Kyrö-Ämmälä kertoo.
Puheissa painopiste on siirtynyt opettajasta oppilaaseen. Tämä liittyy oppimiskäsityksen muuttumiseen. Behavioristisessa oppimiskäsityksessä opettaja välittää tietoa oppilaalle, joka on passiivinen tiedon vastaanottaja. Nykyisin suositussa sosio-konstruktiivisessa käsityksessä oppiminen on yhteisöllistä: lapsi on aktiivinen toimija, joka rakentaa tietoa yhdessä muiden kanssa.

Opetushallituksen mukaan perusopetuksella on sekä kasvatus- että opetustehtävä – ja juuri tässä järjestyksessä. Perusopetuslain mukaan ”opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja.”

Eri asia sitten on, kuinka tavoitteet toteutuvat käytännössä. Naskali huomauttaa, että kaikista kauniista puheista huolimatta tiedämme, missä kouluissa saavutetaan hyviä oppimistuloksia. Arvosanat määrittävät yhä sitä, mikä on hyvä koulu tai kuka on hyvä oppilas. Onpa puhuttu jopa koulujen rahoituksen sitomisesta niiden saavuttamiin tuloksiin.

– Meillä on vahva järjestykseen saattamisen kulttuuri. Katsomme oppimistuloksia emmekä sitä, missä kasvaa hyvän itsetunnon omaavia ja onnellisia lapsia, Naskali sanoo.

Vaikka koulun ensisijaisena tavoitteena on kasvattaminen, osa opettajista ja vanhemmista ajattelee yhä, että ”koti kasvattaa, koulu opettaa.” Kyrö-Ämmälä kertoo törmänneensä useammassa yhteydessä ajatukseen oppimisen kaikkiaallisuudesta. Sillä tarkoitetaan, että oppimista todella tapahtuu kaikkialla eikä vain koulussa tai aikuisen ohjauksessa. Esimerkiksi kitaraa voi oppia soittamaan katsomalla netin lukuisia opetusvideoita. Tämä asettaa omat haasteensa myös koululle.
 
– Mikä on koulun merkitys? Mitä koulussa pitäisi oppia? Kyrö-Ämmälä kysyy.


Lapsia vai oppilaita?

Virallisessa koulussa ja opettajakoulutuksessa puhutaan enemmän oppilaista kuin lapsista tai nuorista. Opettajan tulee tuntea oppilaansa ja opettamisen pitäisi olla oppilaskeskeistä. Kun puhuu oppilaista, ei tarvitse määritellä, kuka on lapsi, nuori tai aikuinen. Kyrö-Ämmälän ja Naskalin mukaan sanavalinnalla on silti merkitystä.

– Joskus pitää muistuttaa, että hei nämä ovat lapsia vielä ja ekaluokkalainen tarvitsee aikaa leikille, Kyrö-Ämmälä kertoo.
 
– Toisaalta leikkikin nähdään koulussa usein opetusta palvelevana. Se on hyvin tavoite- ja suorituslähtöistä, Naskali lisää.

Lapsista puhumalla pysyy mielessä, että kyseessä on jonkun lapsi. Ihminen, jolla on elämää muuallakin kuin koulussa.

Naskalin mukaan koulun tavoitteena oli ennen tiettyyn sosiaaliseen asemaan kasvattaminen, mutta nyt trendinä on voimakas yksilövastuun korostaminen. Esimerkiksi oppiaineiden valinnanmahdollisuuksia on koko ajan lisätty. Samalla yhä nuoremmat joutuvat pohtimaan, mitä aineita heidän kannattaisi valita.

– Uusliberalistisessa ajattelussa voimme valita asioita, ihmisiä ja tekemisiä oman kiinnostuksemme mukaan. Samalla ajatellaan, että valinnan tekijä kantaa valinnastaan täyden vastuun.

Peruskoulun ohella Suomessakin on kouluja, jotka perustuvat 1900-luvulla kehitettyihin niin sanottuja vaihtoehtopedagogiikkoihin, kuten montessori- tai steinerpedagogiikkaan. Niissä lähtökohta on muussa kuin arvosteltavassa suorituksessa. Oppilaille annetaan esimerkiksi enemmän aikaa lukemisen oppimiselle, ja vaatimukset oppimissisällöille ovat väljempiä. Montessoripedagogiikassa lapsi saa itse päättää, mitä tekee ja milloin. Miten se sitten eroaa uusliberalistisesta ajattelusta?

– Montessorissa ei valmenneta kilpailuun tai taloudelliseen pärjäämiseen. Lasta kasvatetaan omaksi itsekseen. Hän saa olla muurari, maalari tai taivaanrannan maalari, Naskali kuvailee. 


Saako käyttää sormia?

Suomessa koulu aloitetaan 7-vuotiaana, myöhempään kuin monessa muussa maassa. Toisaalta 6-vuotiaana aloitettava esikoulu on muodostunut jo koulumaiseksi, ja jo sitä ennen lapselta odotetaan neuvolassa tai päivähoidossa oikeaa kynäotetta, laskemista ja kirjainten tunnistamista.

– Kontrollia ja mittaamista perustellaan lapsen kehityksen tukemisella, mutta samalla se synnyttää vertailua ja häpeää, Naskali sanoo.

Samalla erilaisten oppimis- ja tarkkaavaisuushäiriöiden diagnoosien määrä on kasvanut ja vääränlaisena pidettyä liikettä ja vilkkautta karsitaan jopa lääkityksellä. Pedagogian sijaan on helpompi muuttaa lasta.

Naskalin mukaan kehityspsykologian harmillinen seuraus on tarkat ikäkategoriat, jotka esimerkiksi määrittelevät, miten tietyn ikäisen lapsen pitäisi leikkiä, minkäikäiselle leikki ylipäätään sallitaan tai milloin lapselle kehittyy kyky empatiaan.

– Ne toimivat välillä mutta mahdollistavat yliyleistämisen, Naskali kuvailee.

– Mikä taas on tismalleen päinvastoin kuin yksilöllistäminen, johon nykyisin pyritään, Kyrö-Ämmälä lisää.

Samaan aikaan kun opetukselta siis vaaditaan yksilöllistämistä, sen lähtökohtana voi olla hyvinkin tarkka ikä- ja sukupuolikategorinen ajattelu. Kyrö-Ämmälä kertoo tästä konkreettisen esimerkin. Hän on kuullut opettajan sanovan, että tokaluokkalainen ei enää saisi käyttää miinus- ja pluslaskuissa apuna sormiaan. Se, mikä sallitaan ekaluokkalaiselle, onkin jo tokaluokkalaiselta kiellettyä. Taustalla on arvottaminen.

– Konkretiaa pidetään huonompana kuin abstraktia, Naskali sanoo.

Arvottaminen pohjaa kehityspsykologi Jean Piaget’n teoriaan ajattelun kehittymisen vaiheista. Siinä lapsi kehittyy kohti formaalisten operaatioiden vaihetta, jolloin hän kykenee abstraktiin ajatteluun.

– Onneksi olen kuitenkin useammin kohdannut niitä opettajia, jotka ymmärtävät lapsen yksilöllisyyden ja edellytysten merkityksen opetuksen lähtökohtana, Kyrö-Ämmälä jatkaa.


Lapsen ja maailman välissä

Mitä kasvatustieteen ammattilaiset sitten toivoisivat koululta ja opettajilta?

– Yksittäinen opettaja joutuu toimimaan annetuissa puitteissa. Toivoisin hänen pitävän oman ajattelunsa, kyseenalaistavan itsestään selvyydet ja pyrkivän avoimeen keskusteluun. Katsovan lasta silmiin ja miettivän, mikä on tämän lapsen elämä, Naskali kuvailee.

– Perusopetuslaissakin koulun tehtäväksi mainitaan ensin lapsen tukeminen ihmisenä kasvussa ja vasta sitten tiedon antaminen, Kyrö-Ämmälä sanoo.

Käytännössä tehtävän noudattaminen voi kuitenkin olla vaikeaa. Ympäristö saattaa vaatia tietyntahtista tietojen ja taitojen kartuttamista, vaikka samalla tiedetään, että oppiminen edellyttää ennen kaikkea sisäistä motivaatiota – halua oppia. Naskali ja Kyrö-Ämmälä toivovatkin opettajilta rohkeutta toimia sopusoinnussa omatuntonsa kanssa, vaikka silloin ei välttämättä aina saa kiitosta kollegoilta tai vanhemmilta.

– Opettaja asettuisi lapsen ja maailman väliin, lapsen puolelle, ja luottaisi lapseen, Naskali toivoo ja jatkaa:

– Tietty taito tulee omanlaisenaan, kun on sen aika ja lapsi haluaa sen oppia. Luottaisimme siihen, että lapsessa joku muu kantaa.

Kuva: Anna-Leena Muotka