Kide_banneri_paajuttu_3_2013.jpg

 
MARJO LAUKKANEN 
Tieteen tinkimätön ydin

Kriittisyys on yksi tieteen tärkeimmistä arvoista. Vai onko?


Änkyrä. Sellaiseksikin Jarno Valkosta on kuvailtu, kun hän on kritisoinut yliopiston käytäntöjä. Sosiologian apulaisprofessorina työskentelevä Valkonen kokee nimittelyn lähinnä turhauttavana.

– Kun kritiikki palautetaan persoonaan, se vesittyy. Ihmisistä tehdään hiljaisia ja mukautuvia, vaikka he eivät tykkäisikään siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ei ole mitään väärää siinä, että on kriittinen. Jos me yliopistolla emme kysy syiden ja seuraamusten perään, kuka sitten kysyy?

Valkosen mukaan kriittisyys ei ole negatiivisuutta tai vastustamista, eikä sitä ikinä pitäisi nähdä pelkkänä häiriötekijänä. Päinvastoin. Koska sivistysyliopiston tehtävä on olla itsenäinen akateemisen tiedon tuottaja ja vaalija, kriittisyys on yliopistolle itseisarvo. Ei siis mikään korkealentoinen ihanne vaan keskeinen osa kaikkea akateemista työtä.

– Tieteen kriittisyys ei ole pelkästään kriittisyyttä yhteiskuntaa ja vallanpitäjiä kohtaan vaan myös kriittisyyttä tiedettä itseään kohtaan. Tutkijan tehtävänä on koko ajan asettaa omat tietonsa ja lähtökohtansa kriittisen tarkastelun alle.

Yliopistossa on olennaista arvioida jatkuvasti, mikä on kyllin hyvää tieteellistä tietoa eli mille tiedolle voidaan antaa tieteellinen status. Valkonen painottaakin, että yliopiston pitää olla kriittinen omaa tiedon tuotantoaan kohtaan. On lukuisia syitä, miksi tieteellisestä statuksesta saatetaan tinkiä. Opetus- ja kulttuuriministeriö on esimeriksi sitonut osan yliopistojen rahoituksesta tiettyyn väitösmäärään. Myös henkilökohtainen meritoituminen edellyttää opinnäytetöiden ohjausta ja julkaistuja artikkeleita.

– Tieteellisen tiedon kriteerien tulisi kuitenkin olla kaikissa tapauksissa samoja. Tällä hetkellä aita ei ole kovin korkealla, siinä on reikiä ja alikin pääsee.


Ratkaisukeskeisyyden hinta

Tieteeseen kuuluu itsekorjautuvuus eli tieto on totta niin kauan, kunnes toisin osoitetaan. Tämä edellyttää tieteilijöiltä kriittisyyttä ja itsekritiikkiä. Tutkijan on säilytettävä kykynsä yllättyä.

– Yhteiskunta- ja muissa ihmistieteissä tutkijan rooli on vielä keskeisempi kuin luonnontieteissä, koska tutkija on osa tutkimaansa maailmaa ja vaikuttaa tutkimuskohteeseensa. Tämän takia tutkimusasetelman on oltava mahdollisimman selkeä ja toistettavissa.

Tutkimustiedolla tehdään politiikkaa ja vaikutetaan ihmisiin. Siksi yliopiston tehtävänä on varmistaa, ettei siellä tehty tutkimus anna heppoisia tietoja yhteiskunnan käyttöön.

Valkosen mukaan tieteen kriittisyyttä uhkaa yliopistojen riippuvaisuus ulkopuolisesta rahoituksesta. Rahoitusta myönnetään yhä useammin soveltavalle tutkimukselle kuin perustutkimukselle.

– Tutkimuksen tehtävänä on tuottaa maailmaa koskevaa tietoa ja herättää kysymyksiä eikä tarjota suoria ratkaisuja. Se on poliittisten ja taloudellisten järjestelmien tehtävä.

Ratkaisukeskeisyys nakertaa Valkosen mukaan tieteen kriittisyyttä. Akateeminen tutkimus on eri asia kuin konsulttiselvitys – tai ainakin sen pitäisi olla. Tutkijan ei kuulu olla minkään tietyn ryhmän tai aatteen asianajaja.

– Tieteeseen pitää suhtautua vakavasti mutta ei henkilökohtaisesti.

Toki tutkija voi esittää ratkaisuja, mutta niiden pitää perustua tieteeseen eikä niiden esittäminen saa olla tutkimuksen lähtökohta tai edellytys.

– Tutkijan tehtävä ei ole olla sosiaali-insinööri tai -teknokraatti, joka kertoo, miten yhteiskunta toimisi mahdollisimman tehokkaasti. Osaako silloin enää olla kriittinen aiempia tutkimustuloksiaan kohtaan? 
 

Käsittämättömiä käytäntöjä

Kriittisyys kuuluu Valkosen päivittäiseen työhön monella tasolla. Hän asettaa kriteereitä ja arvioi niiden toteutumista niin opettajana, tutkijana kuin Sosiologia-lehden päätoimittajana. Myös hänen työtään arvioidaan jatkuvasti muun muassa opiskelijoiden ja kollegoiden toimesta. Perustuupa hänen palkkansakin kriittiseen luentaan siitä, miten hän on työnsä hoitanut. Tai ainakin periaatteessa perustuu.

– Yliopistolla on käytössä käsittämättömiä käytäntöjä ja niihin vain mukaudutaan.

Valkoselle kriittisyys on asia, josta yliopistotyössä ei voi tinkiä. Vaikka siten saisikin sen änkyrän maineen.

– Jos akateeminen tieteen tekijä ei itse puolusta akateemisia ihanteita, niin kuka niitä puolustaa? Ei ole tilaa kompromisseille.


Virheiden tekemisen pelko

Kun toimituksessa mietitimme, ketä tätä juttua varten voisi haastatella, aika moni ehdotetuista oli sosiologeja. Mutta oli joukossa pari oikeustieteilijääkin, joita yleensä pidetään puheissaan hyvin varovaisina ja harkitsevina.

Rikosoikeuden professori Terttu Utriainen tunnetaan yhtenä yliopistomme aktiivisimmista yhteiskunnallisista keskustelijoista. Kuvaavaa on, että tämäkin haastattelu katkesi toiseen haastatteluun, kun radiotoimittaja halusi puhelimitse kommentteja ajankohtaiseen oikeustapaukseen.

Utriaisen mukaansa juristien varovaisuus johtuu ennen kaikkea siitä, että he pelkäävät vastaavansa väärin.

– Virheen tekemisen pelko on juristeilla selkäytimessä.

Siinä missä sosiologian opiskelijoita kannustetaan jo opintojen alkuvaiheessa omaan ajatteluun, juridiikassa opiskelu on pitkään lähinnä normien, lakien ja periaatteiden ulkoa opettelua. Utriaisen mukaan vasta opintojen loppuvaiheessa oppimaansa voi kyseenalaistaa. Eikä se silloinkaan ole välttämätöntä. Tästä syystä hän itsekin piti juridiikkaa kauhean tylsänä ennen kuin alkoi tehdä väitöskirjaansa.

– Silloin sai mennä lakien ja oppikirjojen taakse. Kyseenalaistaa ja tutkia, mihin lähteisiin ja valintoihin ne perustuvat. Näkökulma laajeni ja kiinnostus heräsi.


Tieto kuuluu kaikille

Utriaisen mukaan oikeustieteiden opiskelijana oppii tietämään, missä kohdissa pitää olla erityisen tarkkana. Hän kertoo itsekin aina tarkistavansa asiaa koskevat pykälät ennen julkista kommentointia.

Utriainen osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä itse kirjoittamalla että kommentoimalla, antamalla taustietoa ja ohjaamalla toimittajia paremmin tietävien luokse.

– Periaatteeni on, että tieto kuuluu kaikille.

Utriainen kirjoittaa kolumneja Kaleva-lehteen ja Radio ykköseen. Niissä hän saa kirjoittaa täysin vapaasti itse valitsemistaan aiheista.

– Asetan päätöksiä ja suuntauksia historialliseen kehykseen ja yritän penkoa niiden todellisia syitä. Ne eivät usein ole niitä, jotka päällisin puolin syiksi esitetään.

Rikosoikeuden professorin mukaan taustojen julkinen avaaminen on tärkeää, koska tiedettä käytetään poliittisena argumenttina. Kaiken lisäksi juridiikka ja politiikka ovat kytköksissä toisiinsa: poliitikot säätävät lait, joiden materiaalin he saavat juridiikan asiantuntijoilta ja hallinnon virkamiehiltä.

Suomalaista kriminaalipolitiikkaa Utriainen kuvailee pienen piirin asiantuntijavallankäytöksi, sillä samat ihmiset valmistelevat lait, tutkivat niitä ja pahimmassa tapauksessa toimivat myös tuomareina. Päätökset tarjoillaan yhtenä totuutena, vaikka niitä ennen on tehty monia valintoja.



Älymystön velvollisuus

Kirjoituksissaan Utriainen kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä ja ottaa kantaa. Miksi se on hänen mielestään tärkeää?

– Jos sanotaan näin juhlallisesti, niin se on älymystön velvollisuus.

Utriainen ei kuitenkaan pidä itseään kriittisenä tai rohkeana keskustelijana. Jokin asia vain alkaa kiehtoa, sitten pengotaan ja lopulta esitetään oma näkemys aiheesta. Palautetta tai kritiikkiä Utriainen kertoo saavansa harvoin. Kun hän kirjoitti kolumnin Jussi Halla-ahosta otsikolla Jumalan pilkkaajia ja uskonrauhan rikkojia, hän sai sähköpostia, että kannattaisi kirjoittaa ennemmin vaikka raiskauksista.

– Vastasin, että olen kirjoittanut niistä kirjan, Utriainen kertoo nauraen.

Kirjan kirjoittamisen taustalla oli halu muuttaa seksuaalirikosten rangaistustasoja, jotka Utriaisen mielestä olivat aivan ihmeellisiä.

– Asioihin voidaan vaikuttaa, jos halutaan. Lailla voidaan muuttaa todellisuutta.

Utriainen ottaa esimerkiksi Suomen tappotilastot. Maassamme tapetaan 130–160 ihmistä vuosittain. Se on väkilukuun suhteutettuna noin kaksi kertaa enemmän kuin Ruotsissa. Tappojen hurja määrä ohitetaan meillä silti usein luonnonlakina ja yksilötragedioina.

– Tämä on kuitenkin pitkälti yhteiskunnallinen kysymys, johon liittyvät esimerkiksi perhestruktuurit, mielenterveyspalvelut ja työllisyystilanne.

Utriainen ei ajattele teksteillään vaikuttavansa lukijoihin vaan olevansa mukana yhteiskunnallisen keskustelun virrassa, jossa hän pyrkii tukemaan itselleen tärkeitä arvoja, kuten tasa-arvoisuutta, kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta.

Hän yhtyy Jukka Kekkosen näkemykseen siitä, että Suomesta puuttuvat oikeustaistelijat. Meillä juristien ammattikuvaan kuuluu joko bisnes- tai virkamiesmäisyys.

– Juristin koulutus on kuitenkin yhteiskuntatieteellinen insinööritutkinto, joka antaa hyvän käsityksen siitä, miten yhteiskunta toimii.

Voisiko Utriaista itseään sitten nimittää oikeustaistelijaksi?

– Ei, ei. Elän turvallista ja rauhallista elämää koirien kanssa. En taistele enkä ole yhden asian ihminen. Olen siihen liian analyyttinen. Asialta katoaa terä, kun katselen sitä puolelta ja toiselta. On paljon minua rohkeampia ihmisiä, jotka laittavat itsensä alttiiksi. Minun hommissani ei ole minkään valtakunnan riskiä. Periaatteeni kuitenkin on, että olen aina heikompien puolella.

Utriaisen mukaan oikeustaistelijat ovat usein yhden asian ihmisiä, joilla on tietty tavoite, jota he intohimoisesti ajavat.

– Yhden asian ihmisiä ja liikkeitä tarvitaan. Muuten asiat vesittyisivät tuhansiksi kompromisseiksi.

Kuvat: Anna-Leena Muotka

 

Olisiko sinusta tiedekriitikoksi?
Helsingissä kokoontui kesällä satoja tiedetoimittajia ja tiedeviestinnän ammattilaisia ympäri maailmaa. Puheissa korostettiin, miten tärkeää on suhtautua kriittisesti tutkimuksen laatuun.

Aiemmin tiedetoimittajan tärkeimpänä tehtävänä pidettiin uusimmista tutkimustuloksista raportointia. Nykyisin tehtävänkuva on laajempi. Yksi tärkeä rooli on juuri tiedekriitikkona toimiminen. Tiedekriitikko on vähän kuin taidekriitikko. Hän arvioi tutkimuksen pätevyyttä, luotettavuutta ja laatua. Tutkiva journalisti selvittää, miten tutkimustuloksiin on päädytty ja millaisia kytköksiä tutkijoilla on esimerkiksi tutkimuksen rahoittajiin. Sankaritiedetoimittaja paljastaa tutkimustulosten manipuloinnin, tiedeväärennöksen tai huijariprofessorin.

Sisäinen kritiikki on tärkeä ja elävä osa tiedemaailmaa. Tiedekriitikon tehtävänä on kuitenkin arvioida tutkimusta suurelle yleisölle. Tutkijakin voi toimia tiedekriitikkona – arvioida alansa tutkimusta paitsi oman tiedeyhteisön sisällä, myös laajemmalle yleisölle. Riskit ovat tosin suuremmat kuin tiedemaailman ulkopuolisella kriitikolla. Olenko jäävi? Loukkaantuvatko kollegat, jos arvioni ei ole tarpeeksi positiivinen? Vähentääkö tiedekritiikki suuren yleisön uskoa tieteeseen ja tutkimukseen?