Kide_banneri_paajuttu_3_2014.jpg


MARJO LAUKKANEN
Monen kastin
hankkeet

Rahaa pitäisi saada, mutta kaikki raha ei ole yhtä haluttua. Miksi?


Ensin puhuttiin projekteista, sitten hankkeista. Kumpikaan sana ei oikein kuulosta hyvältä. Paitsi ehkä sen kaltaisissa lauseissa kuin ”Saimme juuri Suomen Akatemian tutkimushankkeen”.

– Sanoilla on perinteisesti ollut yliopistolla huono kaiku, myöntää Lapin yliopiston rehtori Mauri Ylä-Kotola.

Hankkeista tulee mieleen väliaikaisuus, irrallisuus, byrokratia ja pätkätyöt. Sellaiset työt, jotka eivät yleensä liity opetukseen eivätkä aina edes tutkimukseen. Irrallisuuden tunnetta on lisännyt sekin, että hankkeista ovat huolehtineet niihin varta vasten valitut työntekijät. Suunta on kuitenkin muuttumassa.

– Kun yliopiston talous väistämättä kiristyy, jokaisen työntekijän tulisi tehdä osa työajastaan hankkeille. Kirjasimme juuri yliopiston hallituksen kanssa tavoitteeksi, että noin 80 prosenttia yliopiston vakinaisen henkilökunnan työajasta tehtäisiin Opetus- ja kulttuuriministeriölle ja 20 prosenttia täydentävän rahoituksen asiakkaille, kuten Tekesille tai EU:lle. Jo aiemmin on asetettu tavoitteeksi, että yliopiston täydentävä rahoitus olisi 40 prosenttia kokonaisrahoituksesta. Määräaikaisillekin työsuhteille on siis tarvetta.

Ylä-Kotolan mielestä hankkeita kannattaisi ajatella juuri asiakkuuksien kautta ja mahdollisuutena rahoittaa yliopiston toimintaa. Tämä olisi tärkeää varsinkin nykyisessä tilanteessa, jossa myös opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitus on sidottu tuloksiin eikä ”ilmaista” rahaa ole tiedossa. Halusimmepa tai emme, elämme projektien maailmassa.


Akateemisen pyramidin huipulla

Ylä-Kotola näkee yliopistojen hankkeistumisen historiassa kolme ratkaisevaa vaihetta. Nykyisen kaltainen hanketoiminta käynnistyi 1980-luvulla yritysten kanssa tehtävänä yhteistyönä muun muassa lääketieteessä ja teknillisillä aloilla. Se lisääntyi, kun opetusministeriö alkoi myöntää yliopistoille perusrahoituksen ohella korvamerkittyä rahaa. Kolmas merkittävä muutos oli Suomen liittyminen EU:hun, mikä lisäsi hankkeiden – ja hankebyrokratian – määrää merkittävästi varsinkin Pohjois- ja Itä-Suomessa eli alueilla, jotka kuuluvat unionin aluekehityksen piiriin.

– Meillä on ollut eniten EU:n aluehankerahoitusta yliopistoista suhteutettuna kokoomme varsinkin 2000-luvun taitteessa, Ylä-Kotola kertoo.

Sitä halutuinta rahaa eli Suomen Akatemian rahoitusta Lapin yliopistolla on suhteessa vähän. Akatemian rahoituksesta Lappiin tulee vain noin 0,5 prosenttia, vaikka yliopistomme osuus koko yliopistokentästä on noin 3 prosenttia, jos mittarina pidetään opiskelijamäärää ja budjettia. Vastaava tilanne on Tekesin kanssa.

– Näillä indikaattoreilla emme ole kovin tiedeperustainen yliopisto.

Miksi Suomen Akatemian raha on sitten niin haluttua? Yliopisto haluaa Akatemian rahaa, koska se vaikuttaa opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitukseen. Tutkija puolestaan haluaa sitä, koska Akatemian hankkeissa saa keskittyä puhtaasti tutkimukseen. Rahoituksen saaminen on kuin pääsylippu akateemisen pyramidin huipulle.

Myös Tekesin rahoitus on yliopistolle kannattavaa, mutta tutkijalle usein hieman ristiriitaisempaa. Edellyttäähän Tekes yhteistyötä yritysten kanssa. Ylä-Kotola näkee Tekesin suurena mahdollisuutena Lapin yliopistolle, sillä yritysyhteistyö sopii hyvin monille yliopiston aloille, kuten matkailuun, mediaan ja teolliseen muotoiluun.

– Ongelmana on se, että Lapissa on vähän yritysrahoittajia. Pienillä ja keskisuurilla yrityksillä ei juuri ole varaa sijoittaa hankkeisiin. Yritysrahoituksen saaminen edellyttääkin valtakunnallisia ja kansainvälisiä kontakteja.

Ylä-Kotolan mukaan hankerahoituksessa on menty yliopistojen kannalta tarkoituksenmukaisempaan suuntaan. Enää ei ajatella, että tutkimusta ei saisi tehdä aluehankerahalla. Esimerkiksi EU tukee aluekehityksen ja huippututkimuksen yhdistämistä. Horisontti 2020 on sen suurin tutkimus- ja innovaatio-ohjelma, jossa on jaossa 80 miljardia euroa.

Toistaiseksi Lapin yliopistolla täydentävän rahoituksen määrä on pienempi kuin yliopistoilla keskimäärin: jäämme noin 25–27 prosenttiin.

– Olemme niin pieni toimija, että meidän pitää verkottua tehokkaasti muiden yliopistojen kanssa.


Pakko sietää pettymyksiä

Jos kymmenen hankehakemusta jää ilman rahoitusta, jaksaako enää kirjoittaa yhdettätoista? Ylä-Kotolan mukaan yliopistotyön hankkeistuminen edellyttää työntekijältä pettymyksen sietokykyä ja mukautumista projektimaailman vaatimuksiin. Hankehakemuksen kirjoittaminen on vain yksi esimerkki tästä mukautumisesta, joka näkyy tutkimuksen pakottamisena tiettyyn muotoon. Usein hankkeissa myös haetaan jotakin uutta ja innovatiivista.

– Uusi luo uudenlaisia työtehtäviä ja uudenlaisen maailman, johon pitää sopeutua. Toisaalta tieteen sisälläkin on kriteereitä, jotka rajoittavat akateemista vapautta. Esimerkiksi referee-arvioinnin kaltaiset järjestelmät samankaltaistavat tiedettä. Silti tieteellinen järjestelmä mahdollistaa aina myös radikaalit irtiotot.

Ylä-Kotola uskoo, että hankkeet soveltuvat hyvin myös opetuksen ja tutkimuksen välisen vuorovaikutuksen vahvistamiseen. Hyvänä esimerkkinä hän mainitsee kuvataidekasvatuksen, jossa erilaiset ympäristötaideprojektit ovat olennainen osa opetusta.

Opiskelijoiden mukaan ottamisella voi olla yllättäviäkin seurauksia. Kun Ylä-Kotola oli mediatieteen professorina, hän veti projektia, johon palkkasi tutkimusapulaisiksi kaksi opiskelijaa. Tämä sai jotkut kyseenalaistamaan projektin tieteellisyyden. Eihän opiskelijoilla ollut edes kandin tutkintoa! Samat opiskelijat – Hanna Wirman ja Olli Leino – ovat nykyisin professoreina Hongkongissa.


Haihtuvat hankkeet

Hallintotieteen yliopisto-opettaja Ville Kivivirta on tuoreessa väitöskirjassaan tutkinut julkisella sektorilla työskentelevien kansainvälistä projektityötä.

– Kansainvälinen projektikomennus koetaan usein omana saarekkeena, joka alkaa, loppuu ja katoaa.

Kivivirta huomasi tutkimuksessaan, että julkisen sektorin kansainvälisissä projekteissa työnkuva muuttuu huomattavasti aiempaa itsenäisemmäksi.  Kun hanke loppuu, voi edessä olla turhautuminen, jos opittuja taitoja ei pääsekään hyödyntämään.

Akateemisessa maailmassa tilanne on vähän erilainen, sillä täällä on totuttu itsenäisyyteen. Toisaalta meilläkään hankkeen toimintaa ei aina pystytä sen loppumisen jälkeen hyödyntämään eikä työntekijöiden pesteille löydy aina jatkoa.

Tutkimuksen hankkeistumiselle on tieteen sosiologiassa annettu oma nimi jo kaksikymmentä vuotta sitten. Mode 2 -mallissa monitieteiset tutkimustiimit työskentelevät yhdessä tietyn aikaa ratkaistakseen jonkun ongelman ja tuottaakseen tietoa, joka on sovellettavissa käytäntöön. Mode 1:llä puolestaan viitataan sellaiseen tiedon tuotantoon, jota motivoi tieteellisen tiedon tuottaminen itsessään.

– Tutkimusyhteisöissä keskustellaan siitä, onko suunta oikea, Kivivirta sanoo.


Aimo annos insinöörilogiikkaa

Kivivirran mukaan projekteja pidetään suosituimpana organisaatiotapana jälkimodernissa yhteiskunnassa. Projekteja on ollut pitkään, mutta nykymuodossa ne voidaan ajoittaa kylmän sodan alkuun.

– Siitä projektimaailmaan on jäänyt tietty tekninen painolasti, ”insinöörilogiikka”.

Kivivirran mukaan projektiyhteiskunnan ongelmiin suhtautumisen voi kärjistäen jakaa kahtia. Perinteisestä funktionaalisesta näkökulmasta katsoen ongelmat ovat teknisiä ja näin ollen teknisesti ratkaistavissa. Projekteja käytetään väärissä paikoissa, johdetaan tai sovelletaan huonosti.

Kriittisemmän näkökulman mukaan työelämän projektoituminen on yksilön näkökulmasta jo lähtökohtaisesti ongelmallista. Se haastaa identiteetin jatkuvuuden eikä kaikissa tilanteissa mahdollista mielekästä elämää.

Miten yksilö sitten selviää projektiviidakossa?

– Voidaan ajatella, että projektihallinnan tarkoituksena on luoda organisaatiolle teknisrationaalinen julkisivu, joka osoittaa, että organisaatiolla on selvät tavoitteet ja kaikki hallinnassa. Jos hahmottaa, että kyse on juuri julkisivun rakentamisesta, se antaa tiedeyhteisössä liikkumatilaa omalta kannalta mielenkiintoisille hankkeille.

Yksilöiltä ja yhteisöiltä tämä edellyttää esimerkiksi sen sisäistämistä ja hyväksymistä, että hankkeen eri kohderyhmille ja toimijoille annetaan eri viestit.


Varmaa vain epävarma

Koulutus ei välttämättä ole valmistanut työntekijöitä nykyiseen tilanteeseen, eivätkä kaikki työyhteisöt ole ehtineet sisäistää sen mukanaan tuomia muutoksia.

– Projektien väliaikaisuus ja siitä syntyvä epävarmuus aiheuttaa monelle stressiä. Hyvinvointiyhteiskunnan ideaali perustuu kuitenkin pysyvyydelle ja vakaudelle. Tilapäisissä projekteissa etsitään perinteisesti ratkaisuja uniikkeihin ongelmiin. Kun yksi ongelma ratkaistaan, tilalle saattaa syntyä kaksi uutta.

Kivivirta muistuttaa, että epävarmuudesta kärsivät eivät ole yksin ongelmiensa kanssa. Esimiesten ja työyhteisön tehtävänä on tarjota tukea projektityön yhteisiin haasteisiin.

– Ne saattavat olla yksilöiden kannalta ikäviä juttuja, mutta niiden ei tarvitse kaataa maailmaa.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että työn järjestyminen projekteiksi on itsestään selvyys myös tulevaisuudessa. Näin ei välttämättä ole.

– Millainen tilanne on vaikkapa kahdenkymmenen vuoden päästä? Ovatko projektit silloinkin päivän sana? Ne ovat kuitenkin vain yksi tapa järjestää töitä ja rahoitusta.

Rahoitusta vailla?

Lapin yliopisto on perustanut keskushallintoon tukitiimin avustamaan tutkijoita, kun he valmistelevat kansainvälisiä hankkeita ja hakevat tutkimusrahoitusta. Tiimiin kuuluvat tutkimuspalvelupäällikkö Satu Pesola sekä asiantuntijat Harri Malinen, Petra Falin ja Saara Koikkalainen.

”Lapin yliopiston tutkijoilla ja professoreilla on laaja-alaista osaamista esimerkiksi pohjoiseen ja arktiseen tutkimukseen liittyen ja yliopiston pohjoinen sijainti tekee siitä kiinnostavan hankepartnerin”, tukitiimi linjaa.

Tukitiimi auttaa tutkijoita muun muassa sopivan rahoitusinstrumentin valinnassa, yhteistyökumppanien etsinnässä ja hakuvaatimusten selvittämisessä sekä laatii kustannusarvioita hakemuksia varten. Siihen kannattaa olla yhteydessä jo hakuprosessin alkuvaiheissa, jolloin tuki voidaan räätälöidä tarpeiden mukaan. Tiimi auttaa erityisesti Horisontti 2020 -ohjelmaan ja Suomen Akatemiaan liittyvissä kysymyksissä.


                      

3,6 minuuttia palkastani

Parhaimmillaan työaikani on jakautunut saman vuoden aikana viidelle eri projektille. Silloin työajanseurantaa – tuttavallisemmin Repoa – täyttäessä menee aikaa ja hermot. Myös matkalaskut ja raportointi ahdistavat, kun eri rahoittajilla on erilaiset ohjeistukset ja vaatimukset.

Tähän mennessä suosikki-inhokkini on päivä, jolloin kirjasin 3,6 minuuttia sairaslomastani yhdelle projektille. Projektin vetäjää nauratti, kun varoitin häntä hankkeelle tulevasta yllättävästä kulusta. Hän kysyi, voisinko tehdä heille töitä tuon saman ajan. Toki. Ensin käyttäisin minuutin miettien, mistä sanoista hankkeen kirjainlyhennys tulikaan. Toisena minuuttina voisin muistuttaa itseäni hankkeen tavoitteista. Loput 1,6 minuuttia olisivatkin jo tehokasta työaikaa.

Byrokratian vastapainona aloin miettiä, mitä hyvää olen eri projekteista saanut. Ykkösenä mieleeni tulivat työmatkat, joilla olen tutustunut niin lappilaisiin koululaisiin ja opettajiin kuin naapurimaiden kollegoihin. Olen päässyt tekemään etnografista tutkimusta, kirjoittamaan kirjaa, kehittämään multimediaa ja kokoamaan lehteä. Ilman hankkeita työnkuvani olisi paljon tylsempi. Miinuspuolena lienee tämä ikuinen pätkätyöläisyys – ja kylmä hiki, joka nousee otsalleni jo ennen kuin saan Repon auki.