Puhe Lapin yliopiston 24. lukuvuoden avajaisissa 02.09.2002 klo 12 Fellman -salissa

Esko Riepula: ALUEPOLITIIKASTA ALUEKEHITYKSEEN
- orwell’ilainen käsiteleikki muokkaamassa suomalaista yhteiskuntaa -

Mutta tasa-arvo – enempää kuin mikään muukaan arvo – ei ole pysyvä olotila vaan asioiden suhde toisiinsa, joka on jatkuvassa liikkeessä. Sen vuoksi työtä tasa-arvon puolesta on tehtävä joka päivä ja jokaisessa asiayhteydessä. Eikä yhdellä yhteiskuntaelämän alalla saavutettu tasa-arvo takaa vielä yhteistä hyvää. Tämän vuoksi meidän tulee juuri nyt olla huolissamme paitsi sosiaalisen tasa-arvon paikka paikoin tapahtuvasta murentumisesta, erityisesti alueellisen tasa-arvon horjumisesta. Mikäli luovumme jälkimmäisen aidosta tavoittelusta, menetämme ajanoloon edellisenkin. Tai niin kuin todennäköisimmin tapahtuisi: sosiaalisen tasa-arvon toteuttaminen alueellisesti eriarvoistuneessa maassa tulisi yhteiskunnalle niin kalliiksi, että sosiaalisen tasa-arvon ajatuksestakin olisi luovuttava. [1]  

 

Alueellista hyvinvointia takaavista järjestelmistä suurin vaikutus on kunnallishallinnon kautta hoidettavilla sosiaaliseen tasa-arvoon tähtäävillä instituutioilla kuten koululaitoksella, terveyden- ja sosiaalihuollon järjestelmillä sekä henkilökohtaisilla tulonsiirroilla. Tätä, joissain yhteyksissä myös ”suureksi aluepolitiikaksi” nimettyä sosiaalisen tasauksen järjestelmää, en pidä kuitenkaan  aluepolitiikkaan kuuluvana, koska niihin liittyvillä toimenpiteillä tasataan vain yksilöiden sosiaaliseen asemaan liittyviä eroja ja lähtökohtia. Varsinaisessa aluepolitiikassa tavoitteena tulee olla alueiden toimintajärjestelmiin vaikuttaminen niiden välisiä kehityseroja tasoittavassa tarkoituksessa.

Muistissani ei ole, että koskaan aiemmin maassamme olisi puhuttu niin paljon aluekehityksestä kuin viimeisten vuosien aikana – yhtä vähäisin vaikutuksin.

Aluekehityksestä on tullut yhteiskunnalliseen keskusteluun ”uuden talouden” kaltainen iskusana, joka sisällyksettömänäkin taitavasti käytettynä antaa puhujastaan dynaamisen, yhteiskunnan kehitykseen myönteisesti vaikuttavan mielikuvan. Ja mielikuvillahan nyky-yhteiskuntia hallitaan. Koska juuri mielikuvien tuottaminen on tärkein hallinnan muoto, politiikastakin on tullut mielikuvapolitiikkaa.

Kun aluepolitiikkaa ruvettiin maassamme tietoisesti harjoittamaan 1960- ja 1970 –luvuilla, asia miellettiin toisin. Aluekehitys nähtiin tuolloin hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen liittyvän tasa-arvo -näkemyksen mukaisesti poliittisen päätöksenteon konkreettisena kohteena. Yhteiskunnallisia palveluita tasa-arvoistaneiden julkisen sektorin toimenpiteiden kuten yhtenäiskoulujärjestelmän, kansanterveyslainsäädännön, sosiaalivakuutusjärjestelmän, alueellisten korkeakoulujen perustamisen jne lisäksi toimenpiteet kohdistuivat avoimeen markkinasektoriin sekä valtiojohtoisen yritystoiminnan (mm. Rautaruukki ja Tornion terästehdas) sijainninohjauksena että yritystoimintaan muutoin suuntautuvina toimina, joiden turvin mm. Nokia-yhtymä siirsi merkittävän osan elektroniikkateollisuuttaan Oulun seudulle, samoin kuin pk-yritysten rahoituspalvelujen edistämisenä (KERA).

Kuten tiedämme, viime vuosikymmenen alun laman aikana tästä politiikasta luovuttiin, kun usko näkymättömän markkinakäden oikeaan ohjaukseen vahvistui. Suomen taloutta  ”tervehdytettiin” julkista sektoria supistamalla, devalvaation avulla vientiteollisuutta tukemalla ja pelastamalla pankkijärjestelmä valtion suurella lainanotolla. Laman myötä yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ryminällä marssinut markkinakuri taloudellista tehokkuutta korostavana poliittisen hallinnan tekniikkana on jäänyt sittemmin pysyväksi politiikan doktriiniksi maassamme, kuten Anu Kantola väitöskirjassaan osoittaa. [2]

Suomen liityttyä viime vuosikymmenen puolivälissä Euroopan Unioniin aluepoliittinen paradigma koki uuden muutoksen. Konkreettisen poliittisen päätöksenteon sijasta  siirryttiin ns. ohjelmapohjaiseen alueiden kehittämiseen. Sen taustalla ovat EU:n tavoiteohjelmat ja niiden kanssa yhteen sovitetut kansalliset ja alueelliset ohjelmat. Kun valtion budjettirahoitus on sidottu lähes kokonaisuudessaan ohjelmapohjaiseen EU-rahoitukseen, ei sen ulkopuoliselle kansalliselle päätöksenteolle ole jäänyt käytännössä juurikaan tilaa. Tämän lisäksi samaa toimintamallia on noudatettu kansallistenkin aluepoliittisten toimien kuten osaamis- ja aluekeskusohjelmien kohdalla.

Ohjelmapohjaisen aluekehitystyön piti tuoda lisää suunnitelmallisuutta ja vaikuttavuutta niin rahoituksen kohdentumiseen kuin itse alueiden kehittämiseen. Mitä todellisuudessa on tapahtunut, on tuskin vielä tiedostettukaan. Tosiasiassa alueille suuntautuva rahoitus on hajaantunut entisestään lukuisten ohjelmien johdosta. Niiden toteuttamiseen saatu EU-raha antoi puolestaan perusteen rajoittaa kansallinen rahoitus ainoastaan vastinrahan mittaiseksi, jonka keräämiseen edellytetään myös yksityisen  ja kuntasektorin osallistuvan. Näin valtio vetäytyi aluekehityksen rahoituksellisesta vastuusta kuin koira veräjästä pesten kätensä päärahoittajan roolista; päärahoittajiksi kun tulivat EU yhdessä kuntien ja yksityissektorin kanssa. Heikoimmatkin alueet on siis pantu itse rahoittamaan omaa aluekehitystään suuntaamalla resurssejaan juuri EU-hankkeisiin uhalla että kotimaisen rahoituksen puuttuessa niihin ei saada EU-rahoitustakaan.

Paradigman muutosta edistettiin omalla politiikan retoriikalla. Muutoksen myötä näet ruvettiin  puhumaan uudesta aluepolitiikasta, joka oli muuta - ja tietenkin parempaa  ! - kuin se vanha aluepolitiikka, joka oli perustunut kansalliseen poliittiseen päätöksentekoon. Kuvaavaa on, että tämän retoriikan levittäjiksi valjastettiin nimenomaan poliitikot; ministerit – keitä he kulloinkin ovat olleetkaan – ja kansanedustajat. Näin poliitikot saatiin itse kaivamaan oma hautansa julistaessaan politiikkaa pois poliitikon tehtäväkentästä alueiden kehittämiseen liittyvissä asioissa! – Ja tulostakin on jo nähtävissä: Stakesin äskettäin julkistaman tutkimuksen mukaan harvaan asutun maaseudun väestä peräti 72 prosenttia on sitä mieltä, että valtakunnan poliitikot pitävät huonosti huolta elämän edellytysten toteutumisesta heidän asuinalueillaan.[3]

Pääasiaksi tässä uudessa aluepolitiikassa näyttää muodostuneen virkamiesvetoisten ohjelmien tehtailu, missä ohjelmien tuottamiseen, niihin liittyvän hallinnon järjestämiseen sekä menettelymuotojen oikeellisuuden valvontaan käytetään aikaa ja varoja suhteettomasti verrattuna ohjelmilla saataviin konkreettisiin tuloksiin. Esimerkiksi aluekeskusohjelmien kohdalla seutukuntien ohjelmahakemuksiin sisällyttämät tavoitteet ja toimenpiteet jäävät hyväksymisen jälkeen toissijaisiksi ja ensisijaisiksi rahoituksen arviointiperusteiksi tulee se, miten toiminta on hallinnollisesti järjestetty. Ohjelmiin liittyvä hallinnollinen työ hakemus- ja maksatusprosesseineen ei ole lopulta missään järjellisessä suhteessa toiminnan tavoitteisiin ja tulee seutukunnalle kalliimmaksi kuin sen perusteella saatava lisärahoitus. On selvää, että tällaisella toimintatavalla tapetaan lopullisesti seutukuntien halu osallistua keskushallintolähtöiseen aluekehitystyöhön. Eli kuten Pohjois-Karjalan maakuntajohtajana toiminut Tarja Cronberg kirjoittaa:[4]

          ”Uuden lain myötä aluekehitys muuttuu väistämättä vain harvojen

          virkamiesten hallitsemaksi, teknokraattiseksi toiminnaksi, joka

          vieraannuttaa ihmiset oman alueensa mahdollisuuksista.”

Tänä kaiken toiminnan arviointia korostavana aikana olisi mielenkiintoista saada arviointi siitäkin, kuinka paljon rahassa mitattavia voimavaroja käytetään näihin valmistaviin ja kontrolloiviin toimiin verrattuna siihen, mikä tulee loppukäyttäjän hyväksi. –  Tässä kuten muussakin EU-vetoisessa toiminnassa tärkeimmäksi näyttää tulleen se, miten jotakin tehdään kuin se miksi sitä tehdään.

On selvää että ne, jotka ovat itse mukana tässä ohjelmatehtailussa ja ovat tämän järjestelmän mukaisia päätöksentekijöitä, puhuvat halveksivasti vanhasta eli avoimeen poliittiseen ohjaukseen perustuneesta aluepolitiikasta. Omalta osaltaan tätä tukee EU:n toimintatapa ja rakenteet. Näistä syistä kuvaavaa oli, millaisen vastaanoton virkamieseliitin taholta sai ns. Norjan malli täkäläisessä keskustelussa. Vaikka Norjassa käyttöön otetut toimenpiteet olivat olleet norjalaisten mielestä tehokkaat ja oikeaan osuneet, tiesi suomalainen eliitti niiden  vaikutuksettomuuden ja kalleuden sekä EU- säännösten vastaisuuden. Tätä laulua pantiin sitten ministeritkin laulamaan. - Ja olihan se hirveää, kun Norjassa oli uskaltauduttu tekemään itsenäisiä kansallisia poliittisia päätöksiä tässä tapauksessa pohjoisen hyväksi!

Usein on todettu, että Suomessa voi olla vallalla vain yksi totuus kerrallaan. Tämä sama yhdenmukaistavan ajattelun ilmiö on tuttu useista yhteyksistä. Tämä yksi totuus on sitten voinut kriisiyttää koko yhteiskunnan. Milloin se on ollut vahva markka; milloin pankkikriisiin johtanut lainanantopolitiikka, milloin julkisen sektorin leikkaukset tai valtio-omistuksen hoito. Nämä, kuten ohjelmapohjainen aluekehitystyökin, ovat perustuneet täysin teknokraattiselle vallankäytölle, jolle on tyypillistä tietty arvonihilismi. Teknokraatti kun ymmärtää – omasta mielestään parhaiten – millaiselle logiikalle järjestelmä perustuu ja osaa käyttää myös siihen liittyviä välineitä niin, että haluttu lopputulos saavutetaan.

Kun sitten  päätökset ja toimenpiteet epäonnistuvat, ne eivät epäonnistu poliittisten arvovalintojen seurauksena vaan vääristä päätelmistä johtuvana. Näin niistä ei kanna kukaan mitään vastuutakaan. Silloin ruvetaan etsimään syntipukkia, jossa etsinnässä kyllä poliitikotkin ovat mukana,: kuka päätteli väärin, ei valinnutkaan meidän kaikkien puolesta oikein! – Tuntuuko tutulta viime viikkojen Sonera –keskustelua seuranneista?

Aluepolitiikassakin teknokraattinen vallankäyttö sivuuttaa tyystin tasa-arvoon perustuvan arvopohjan. Useissa yhteyksissä uuden aluepolitiikan auguurien esille tuoma lähtökohta vahvuuksien vahvistamisesta, johtaa jo sinällään alueellisten erojen – jopa kumulatiiviseen – kasvuun. Tässä mielessä valittu termi, aluekehitys, on suuntaa osoittamattomana kaksimielisyydessään oikeaan osunut. Tasa-arvopolitiikan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Mieleen tuleekin orwell’ilainen ennuste siitä, miten käsitteet rupeavat saamaan käänteisen merkityksen: huonoon suuntaan kulkemistakin aletaan kutsua kehitykseksi!

Tasaisinta maamme aluekehitys oli vanhan aluepolitiikan aikana 1970 –luvun puolivälistä 1990 –alkuvuosiin. Tuolloinhan (1975-1992) muun muassa Lapin väkiluku kasvoi yli seitsemällä tuhannella saavuttaen lähes 203.000:n asukkaan tason. Tuona aikana myös maamme kansantuote kasvoi tasaisimmin.  Muutoinkin – aivan silmämääräisesti arvioiden – se mitä suomalaisella aluepolitiikalla on tähän mennessä aikaan saatu, on ns. vanhan aluepolitiikan tulosta. Tämä uusi on vain osa markkinakurin yleisempää ilmiötä, jossa kehitys alistetaan markkinoiden näkymättömän käden ohjaukseen, poliittisten päättäjien vetäytyessä itse pois areenalta ja vastuusta. Eli kuten Anu Kantola toteaa: [5]

”Markkinat tekevät päättäjien puolesta arvovalinnat ja ’likaisen työn’ päättämällä, ketkä voittavat ja ketkä häviävät.”

Olisiko siis tullut jo aika nähdä tämän uuden aluepolitiikan sumuverhon taakse ja tarkastella rehellisesti maamme alueellista kehitystä uudelleen tasa-arvonäkökohdan pohjalta? – Ja ottaa asiassa myös poliittinen vastuu.

Tasa-arvopolitiikan kannalta suunnan pitäisi olla selvä: maamme alueellisia kehityseroja on tasattava eikä lisättävä. Koska markkinoiden ohjaama näkymätön käsi ei tätä tee, tämä arvopohjainen tavoite ja siihen liittyvä päätöksenteko on ja pysyy valtiollisen toiminnan – politiikan – asialistalla. Markkinavetoinen aluekehitys johtaa väistämättä vauraimpien alueiden edelleen vaurastumiseen ja heikkojen edelleen heikkenemiseen, mitä julkisen sektorinkin keskittyminen tukee. Kun valtio on vähentänyt henkilöstöään alueilta, se on samaan aikaan lisännyt sitä pääkaupunkiseudulle. Niinpä tämän hetken valtion budjettitalouden piirissä olevasta henkilöstä lähes 40 prosenttia, 50 000 ihmistä eli yhden keskikokoisen kaupungin verran, sijoittuu pääkaupunkiseudulle. Tämä on sitä aluekehitystä, jota virkamieseliitti toteuttaa.

Tasa-arvopohjalle perustuvan valtiollisen toiminnan tulee aluetasolla ilmetä poliittisiin päätöksiin perustuvana alueiden välistä tasausta aikaan saavana toimintana. Kilpailuedellytysten kannalta kysymys on tasoitusajosta; ei kaikkien asettamisesta samalle viivalle.  

                    *          *          *

Hyvät kuulijat!

Tällä hetkellä maassamme eletään laman jälkeisen markkinariemun taloudellista ja henkistä krapulaa. Ns. uuteen talouteen uskoneet  kun näkivät ettei keisarilla ollutkaan vaatteita. Tämän siivittämänä on alettu kysellä entistä enemmän myös eri instituutioiden vastuun perään. Kuka kantaa vastuun silloin, kun teot kulkevat kokonaisuudessaan eri suuntaan kuin sanat?

Maamme kulttuurille tyypillisesti näitä vastuun ottajia ei ole juuri ilmaantunut enempää talouselämän kuin politiikankaan piiristä. Maassamme vallitsee hiljaisuuden kulttuuri näissäkin asioissa.

Mikä on sitten muiden yhteiskunnallisten laitosten, kuten yliopistojen, rooli ja vastuu tämän kaltaisissa koko yhteiskuntaa koskevissa asioissa, jos kerran muut siirtävät ne kauppatavaraksi markkinoille?

Aluekehityksessä juuri ns. uuden aluepolitiikan toimesta katseet ovat kiinnittyneet voimakkaasti yliopistoihin ja niiden tuottaman osaamispotentiaalin hyödyntämiseen. Yliopistot ovat ottaneet tämän haasteen myös mieluusti vastaan, varsinkin kun siihen on liittynyt ulkopuolisen rahoituksen lisäämismahdollisuus. Vaikka odotukset ovat usein olleet  puolin ja toisin edellytyksiä suuremmat,  tämä toiminta on johtanut pääsääntöisesti myönteiseen elinkeino- ja yritysyhteistyöhön.

Tätäkin tärkeämpää yliopistoille kuitenkin on kriittinen – ja kritiikin kestävä - tutkimukseen perustuva asioiden  selvittäminen ja sen pohjalta tapahtuva keskustelun herättäminen. Jos  yliopistoissa ei kyetä näkemään sanojen ja tekojen ristiriitaa ja siihen liittyvää arvopohjan murtumista, niin missä sitten?

Markkinavapauden ja tasa-arvon välisestä suhteesta Yrsa Stenius on todennut, että yhteiskunnasta, joka sallii niin paljon vapautta, että tasa-arvo tyystin unohtuu, tulee viidakon lakien ohjaama yhteiskunta. [6]

Hyvässä yhteiskunnassa vapaus ja tasa-arvo tasapainottavat toisiaan.

Yliopistoille ei kuitenkaan riitä olemassa olevan tilan esille tuominen, vaan niiden on myös kyettävä näyttämään tietä eteenpäin ja parempaan eli tuottamaan analyyttisesti perusteltuja vaihtoehtoja päätösten pohjaksi. Politiikkahan on tunnetusti aina väärää, mutta yliopistot voivat olla mukana osoittamassa missä suhteessa se voisi olla tulevaisuudessa vähemmän väärää kuin vallitseva asioiden tila. Tämän lisäksi niiden omaa toimintaakin tulee arvioida alueellisen vaikuttavuuden näkökulmasta.

                    *          *          *

Miten näihin haasteisiin sitten oma yliopistomme, jonka nimessäkin alueellisuus korostuu, voi osaltaan vastata

Toivon, että tämä avajaispuheeni voisi toimia jonkinlaisena virikkeenä yliopistomme opettajille ja tutkijoille yhteiskuntamme eriytymiskehitykseen liittyvän tutkimuksen lisäämiseksi ja sen pohjalta tapahtuvan keskustelun edistämiseksi. Eriarvoistumiseen ja syrjäytymiseen liittyvä tutkimus voisi paitsi antaa selvää tietoa ja kuvaa siitä, mihin olemme yhteiskuntana menossa, myös – ja ennen kaikkea – antaa ennalta ehkäiseviä eväitä suunnan muuttamiseksi. Juuri tällä hetkellä – näin uskon monen muunkin ajattelevan – sosiaaliset innovaatiot ovat yhteiskunnan kannalta teknisiä arvokkaampia. Tarvittaisiin uusia pekka kuusia!

Yhteiskuntatieteiden merkitystä kansallisessa päätöksenteossa ja alueellisessa kehitystyössä tarkastellaan laajasti runsaan viikon kuluttua yhteiskuntatieteellisen tiedekuntamme 20 –vuotisjuhlaseminaarissa. Siinäkin on areena koko yliopistoyhteisöllemme osallistua asiasta käytävään keskusteluun. Filosofi Wittgesteinin sanoja hieman käännellen: mistä voidaan puhua, siitä ei pidä vaieta. 

Yliopistomme omaan alueelliseen vaikuttavuuteen liittyvänä korostin jo vuosi sitten avajaispuheessani maakuntakorkeakoulu –ajatukseen pohjautuvan koulutusstrategiamme toteuttamisen tärkeyttä.

Viime lukuvuoden aikana asiassa edettiin jo vaiheeseen, jossa Kemi-Tornio –alueen, Itä-Lapin ja Pohjois-Lapin alueelliset seutukunnan ja koulutusorganisaatioiden muodostamat yhteistyöelimet aloittivat työnsä seutukunnallisia kehittämistavoitteita tukevien koulutustarpeiden kartoittamiseksi. Hyvään vauhtiin toiminnassa päästiin Kemi-Tornion ja Itä-Lapin alueella. Alkavana lukuvuonna vastaava prosessi käynnistyy Tunturi-Lapissa ja Torniojokilaaksossa, jolloin Lappi kokonaisuudessaan on tämän toiminnan kattamaa. Toivon, että koko yliopistoyhteisömme on aktiivisesti mukana luomassa tasa-arvoisia koulutusmahdollisuuksia kaikkien Lapin seutukuntien asukkaille ja että yhteistyömme ammattikorkeakoulujen ja kesäyliopiston kanssa tässä asiassa tiivistyy edelleen.

                    *          *          *

Dear foreign students and researchers!
Ladies and Gentlemen!

The new academic year that we are celebrating today will bring a record number of exchange students to our university. This is a very good sign; it tells us that we are an interesting destination indeed for young people studying in many different countries. One thing that I find especially pleasing in the trend is that in most cases the incoming students have chosen the University of Lapland on the basis of favorable reports from peers who have been here.

It is part of our basic strategy – an idea supported by the recently published national strategy for internationalization in higher education – to try and attract more foreign students to complete undergraduate and graduate degrees. Our goal is that in the year 2010, ten percent of the student body will be from other countries.  In order to achieve this aim, we will begin updating our admissions system this autumn so that next year applicants may take entrance examinations in English.

Both nationally and locally it will be important for us to attract an increasing number of degree students from abroad, and to be able to provide them with opportunities to stay and work in Finland after they graduate.

I would like to extend a warm welcome to the foreign researchers and students who have come to study and work at the University of Lapland this autumn, and express my sincerest hope that you will enjoy being part of the university community.

*  *  *

Hyvät kuulijat!

Viime keväänä yliopistoomme perustettiin useita uusia professorin virkoja, joista osa on jo täytetty  täyttöprosessin ollessa vielä osassa kesken. Tällä hetkellä professuurien kokonaismäärä lähentelee jo kuuttakymmentä. Yliopiston toiminnan kannalta juuri tämän tehtäväkategorian lisääminen on myös tulevaisuudessa tärkeää. Toivon, että seuraavan – informaatioteknologiaan suuntautuvan – lahjoitusprofessuurin perustaminen Rovaniemen kaupungin, Rovaniemen maalaiskunnan, Ranuan kunnan ja Yliopistosäätiön tuella onnistuu jo kuluvan syksyn aikana ja tehtävään voidaan määrätä hoitaja ensi vuoden alusta.

Professorikunnan sitoutumiseen täällä tapahtuvaan tehtävien hoitoon ja toimintaan tullaan kiinnittämään tulevissa rekrytoinneissa erityistä huomiota. Vain tehtäväänsä ja yhteisöönsä suuntautunut henkilö voi olla luomassa aktiivista ja menestyvää tiedeyhteisöä, josta yliopiston todellinen vaikuttavuus kumpuaa.

Toivotan niin uudet kuin aiemmin yliopistoomme tulleet opiskelijat samoin kuin professorit ja muut opettajat  sekä muun henkilökunnan tervetulleiksi aloittamaan uuden lukuvuoden. Toivon, että meistä jokainen omalla toiminnallaan osoittaa aitoa sitoutuneisuuttaan niin omaan tehtäväänsä kuin koko yhteisöön.

 

LÄHTEET:
Alueiden kehittämislaki
(602/2002)

Gronberg, Tarja: Aluehitys tukehtuu ohjelmiin. Helsingin Sanomat 29.6.2002

Helsingin Sanomat 23.8.2002

Kantola, Anu: Markkinakuri ja managerivalta. Poliittinen hallinta Suomen 1990-luvun talouskriisissä. Tampere 2002

Riepula, Esko: Puhe Tanner-palkinnon luovutustilaisuudessa Katajanokan Kasinolla 12.3.2002

Stenius, Yrsa: Kohtuutta, kunnioitusta ja  hieman nöyryyttä. Helsingin Sanomat.


[1] Esko Riepula: Puhe Tanner-palkinnon luovutustilaisuudessa 12.3.2002.

[2] Anu Kantola: Markkinakuri ja managerivalta.

[3]  Ks. Helsingin Sanomat 23.8.2002 s. A 9.

[4] Tarja Gronberg: Aluekehitys tukehtuu ohjelmiin. Helsingin Sanomat 29.6.2002.

[5] Anu Kantola: Markkinakuri ja managerivalta s. 155.

[6] Yrsa Stenius: Kohtuutta, kunnioitusta ja hieman nöyryyttä. Helsingin Sanomat.