Puhe Lapin yliopiston 25. lukuvuoden avajaisissa
1.9.2003 klo 12 Fellman –salissa

Esko Riepula: SADAN VUODEN UUDISTUS

Arvoisat kutsuvieraat!
Hyvä yliopistoväki!
Ladies and Gentlemen!

Kun vuosi sitten avajaispuheessani[1] käsittelin hyvinkin kriittiseen sävyyn maassamme viime vuosikymmenellä harjoitetun aluepolitiikan tekotapaa ja vaikutuksia, on nyt paikallaan täydentää kuvaa alueelliseen kehitykseen vaikuttavista voimista aluehallinnon näkökulmasta arvioimalla sen rakenteita ja kykyä vaikuttaa myönteisesti alueelliseen kehitykseen maassamme. 

 

Aluekehitykseen vaikuttavaa aluepolitiikkaa kun ei voida harjoittaa irrallaan siitä yhteiskunnallisesta päätöksenteko- ja hallintajärjestelmästä, jonka osana aluehallinto toimii.

Voimakkaammin kuin muissa pohjoismaissa Suomessa kohtaavat aluetasolla puhtaaseen virkamieshallintoon perustuva valtionhallinto ja itsehallintoon pohjautuva toisen asteen kunnallishallinto. Työnjako näiden kesken on aikaa myöden muotoutunut hyvinkin sattumanvaraisesti. Pääperiaatteena on ollut, että palveluiden tuottamisesta vastaavat kuntaorganisaatioon kuuluvat toimielimet, kun taas ohjaus-, lupa- ja valvontatehtävät kuuluvat valtiollisille toimielimille. Sen sijaan alueelliseen kehittämiseen liittyvissä asioissa molemmat ovat aktiivisia toimijoita eikä selkeää työnjakoa niiden kesken ole  osoitettavissa. – Kehittämisasioissa valtionhallinto on edustanut hallituksen tahtoa ja linjaa alueella, kunnallishallintoon pohjautuva aluehallinto taas asukkaiden tahtoa ja linjaa, vaikkakin  välillisesti.

Juuri tässä valtion ja kunnallishallinnon leikkauspisteessä on Suomen aluehallinnon akilleen kantapää.  Niin pohjoismaisessa kuin yleisemmässäkin eurooppalaisessa katsannossa se on erikoislaatuinen sekoitus; hajanainen ja koordinaatioltaan heikko vailla selkeää kansanvaltaista pohjaa  ja – niin voitaneen sanoa – keskentekoinen siitä huolimatta, että sen uudistamisen kimpussa on oltu koko itsenäisyyden ajan - ja sitä ennenkin.

                 *                *                *

Kuten tiedämme lääninhallinto vakiintui valtion aluehallinnon keskeisimmäksi toimielimeksi jo Ruotsin vallan aikana. Siitä alkaen läänit ja lääninhallitukset ovat olleet hallituksen eräänlaisia yleisedustajia alueilla, vaikkakin niille on kuulunut myös oma-aloitteinen toiminta läänin ja sen asukkaiden parhaaksi ja alueellisen hyvinvoinnin edistämiseksi. Niiden samoin kuin myöhemmin mukaan tulleiden valtion piirihallintoviranomaisten toimesta alueellinen kehittäminen on ollut ylhäältä alas suuntautuvaa ohjausta keskushallinnon viitoittamin suuntaviitoin. Tässä suomalainen aluehallinto on poikennut muun Euroopan linjasta, jossa aluehallinto yhdistetään nimenomaan alueellisten itsehallintoviranomaisten toiminnaksi.

Nykymuotoisen kunnallishallinnon perustana olleiden kunnallisasetusten tultua voimaan 1800 –luvun jälkipuoliskolla, ajatus kuntia laajempien itsehallintoalueiden perustamista tuli jo esille. Niinpä 1800 –luvun lopun valtiopäivillä käsiteltiin useitakin sekä senaatin esityksiä että säätyjen aloitteita maakuntaitsehallinnon toteuttamiseksi. Nämä enempää kuin myöhemmätkään ehdotukset eivät johtaneet tulokseen[2].

Ajatus kuntia laajempien itsehallintoalueiden tarpeesta on kuitenkin pysynyt ajankohtaisena koko itsenäisyyden ajan. Vuoden 1919 Hallitusmuotoa säädettäessä asia jätettiin tietoisesti auki säätämällä sen toteuttamiselle perustuslailliset edellytykset menemättä sen pidemmälle (HM 51,2 §):

”……. Lailla säädetään myöskin, millä tavoin ja kuinka laajalti kansalaisten itsehallintoa on sovitettava kuntia suurempiin hallintoalueisiin.”

Kun tämänkin jälkeen yritykset maakuntaitsehallinnon aikaan saamisesta kariutuivat kerta toisensa jälkeen,  kuntien lakisääteiseksi yhteistoimintamuodoksi hahmottui 1930 –luvulla kuntainliittojärjetelmä. Lähinnä palvelutehtäviä hoitamaan perustettujen kuntainliittojen vaikutukset varsinaiseen aluekehitykseen jäivät kuitenkin  vaatimattomiksi eikä lääninhallitusten enempää  kuin valtion piirihallintoviranomaistenkaan toiminta perustunut sotaa edeltäneellä kaudella kuin pieneltä osin kehittämisnäkökohdille. Ne olivat lähinnä kunnallisten viranomaisten toimintaa valvovia sekä valtionhallinnon viranomaispalveluja asukkaille tarjoavia toimielimiä.

Tarve aluehallinnon tehostamiseen nousi aivan uusiin mittoihin, kun maassamme alettiin harjoittaa aktiivista kehitysaluepolitiikkaa 1960- ja 1970 –luvuilla[3]. Aluepolitiikan ituja on kyllä löydettävissä jo 1950 –luvulta mm. Pohjois- Itä-Suomen yrityksille säädettyjen  verohuojennuslakien muodossa. Laajamittaisen aluepolitiikan käynnistyminen tapahtui kuitenkin vasta 1960 –luvulla silloin säädettyjen kehitysaluelakien, tietoisen valtionhallinnon hajasijoitustoiminnan, yritysten sijainninohjauksen sekä keskushallinnosta tapahtuneiden tehtävien siirron muodossa.  Nämä toimenpiteet merkitsivät valtion aluehallintoviranomaisten – ennen muuta lääninhallitusten – aseman huomattavaa vahvistumista nimenomaan kehittämisasioissa. Niinpä 1970-luvulta aina 1990 –luvulle lääninhallitukset olivat ylivoimaisesti tärkeimmät aluehallintoviranomaiset maassamme.

Samanaikaisesti valtionhallinnossa tapahtuneen kehityksen kanssa rinnalla kulkivat kuitenkin ehdotukset maakuntaitsehallinnon toteuttamiseksi. Voimistuneen valtion aluehallinnon nähtiin jättävän tyystin sivuun paikallisten asukkaiden tahdonmuodostuksen ja puhtaaseen virkamieshallintoon perustuvana olevan vailla sellaista kansanvaltaista kontrollia, jota julkiselta vallankäytöltä demokratiassa yleisesti edellytetään. Arvostelu ei suuntautunut niinkään harjoitettua politiikkaa ja valtion toimia kohtaan kuin siihen hallintajärjestelmään, jolla asioita alueilla hoidettiin.

Selvää poliittista ratkaisua aluehallinnon linjasta ei saatu useista 1970 –luvulla istuneista komiteoista ja niiden mietinnöistä huolimatta. Komiteasta riippuen ratkaisua haettiin milloin  maakuntaitsehallinto -mallista, milloin taas lääninhallinto -mallista. Kun ratkaisua maakuntaitsehallintoon siirtymisestä ei saatu aikaiseksi, kehitys kulki olemassa olevaa järjestelmää eli lääninhallitusten ja valtion piirihallintoviranomaisten asemaa vahvistavaan suuntaan.

Kissanhännänveto lääninhallinto- ja maakuntaitsehallintomallin välillä olisi varmaan jatkunut näihin päiviin ellei 1990 –luvun lama ja sen aiheuttama valtiontalouden kriisi olisi pakottanut voimakkaisiin hallinnon tehostamis- ja rationalisointitoimiin. Alkuvuodesta 1992 valtioneuvosto asetti maakuntien ja valtion alueellisen hallinnon kehittämishankkeen. Sen tarkoituksena oli toisaalta edistää kuntayhtymien maakunnittaista  yhteen kokoamista (maakuntahallintohanke) ja toisaalta valtion aluehallinnon saamista entistä keveämmäksi, kootummaksi ja taloudellisemmaksi (valtion aluehallintohanke).

Näiden pohjilta edettiin melko laajaan aluehallinnon uudistukseen säätämällä ensimmäinen aluekehityslaki (1993)[4], jossa kuntayhtymäpohjaisista maakuntien liitoista tehtiin lakisääteisiä aluekehitysviranomaisia, sekä toteuttamalla myöhemmin (1997) valtion aluehallintouudistus perustamalla työvoima- ja elinkeinokeskukset,  toteuttamalla lääninhallintouudistus ja yhtenäistämällä aluejaotusta.

Vaikka uudistukset olivat lähteneet liikkeelle kansalliselta pohjalta (tavoitteenaan kolme k:ta: keventäminen, kansanvaltaistaminen, koordinoiminen),  taustalla oli myös tietoisuus EU:n piirissä käytössä olleista aluepoliittisista instrumenteista ja aluekehitykseen liittyvistä toimintatavoista eli läheisyysperiaatteesta ja ohjelmapohjaisuudesta. Kun Suomelta puuttui läheisyysperiaatetta toteuttava kansanvaltaiselle pohjalle rakentuva alueellinen toimielin,  tuli maakuntien liitoista jonkinlainen kansanvaltaisuuden viikunanlehti täyttämään myös tätä tarvetta.

Näin oli joka tapauksessa saatu alueille yksi lakisääteinen kunnalliseen itsehallintoon perustuva aluekehitysviranomainen. Lääninhallitukset, joiden toimintaa oli kehitetty edellisinä vuosikymmeninä nimenomaan tässä tarkoituksessa,  menettivät – näin kai voi kuvata -  ”yhdessä yössä” keskeisen tehtäväalueensa, minkä seurauksena niiden asema joutui kokonaisuudessaan uudelleen arvioitavaksi. Tuloksena oli suurta kohua, huomiota ja katkeruuttakin herättänyt lääninhallintouudistus, jossa läänien lukumäärä manner-Suomessa pudotettiin viiteen ja lääninhallitusten tehtävät rajattiin entistä selvemmin viranomais-, palvelu- ja valvontatehtäviin.

Monin paikoin aluetasolla tämä ratkaisu jäytää vieläkin eikä nykyistä läänien aluejakoa pidetä kovinkaan onnistuneena. Ihmisten mielissä lääninhallitukset ja niiden johdossa olevat maaherrat edustavat edelleen jonkinlaista alueen yleishallinto- ja kehittämistoimielintä riippumatta siitä, että tilanne tässä suhteessa on täydellisesti muuttunut.

Viime vuosikymmenellä tehdyistä ratkaisuista huolimatta aluehallinto on edelleen kaksinapainen ja sitä vaivaa sama polarisaatio kuin viime vuosisadan alussakin: kuntahallintoon välillisesti pohjautuva maakuntahallinto ja valtion sektorihallintoon entistä selkeämmin perustuva valtion aluehallinto eivät kohtaa riittävän koordinoidusti toisiaan, jotta yhtenäinen alueen tahtoon pohjautuva kehittämistyö olisi mahdollista. Näille on yritetty luoda yhteisiä kohtaamispaikkoja mm. aluekehitysrahojen jaossa (MYR), mutta perusongelmaa, yhden kokoavan toimijan puutetta enempää kuin selkeään kansanvaltaiseen pohjaan nojaava päätöksentekoakaan ei näillä järjestelyillä ole toteutettu.

Lakisääteisen aluekehitystehtävän antaminen valtionhallinnon ulkopuolisille maakuntien liitoille on jopa kärjistänyt suomalaisen sekajärjestelmän ristiriitaisia piirteitä. Maakunnalla kun on  aluekehitysvastuu, mutta resurssit ovat valtion virkamieshallinnon käsissä, eikä näyttöä siitä että suunnittelujärjestelmät poistaisivat tämän ristiriidan ole osoitettavissa.

*                *                *

Kuten edellisessä avajaispuheessani kuvasin, viime vuosikymmenellä tapahtunut aluepolitiikan doktriinin muutos, jossa valtiollisesta ohjauksesta on siirrytty entistä enemmän ohjelmapohjaiseen alueiden omiin kehityspotentiaaleihin perustuvaan toimintaan, johtaa väistämättä myös aluehallinnon päätöksenteon ja hallinnan uudelleen arviointiin.

On selvää, että jos vaatimukset alueiden omiin mahdollisuuksiin perustuvasta ns. uudesta aluepolitiikasta otetaan tosissaan, sen harjoittamisen instrumenteiksi eivät enää riitä keskushallinnon ohjaukseen ja päätöksentekoon pohjautuvat ns. vanhan aluepolitiikan  keinot.  Mitä enemmän  alueilta odotetaan omaehtoista kehitystä, väestön hyvinvoinnista huolehtimista; mitä enemmän tehtäviä, valtaa ja vastuuta siirretään keskushallinnosta alueille ja mitä enemmän Euroopan Unionin toimintaa ohjataan aluekeskeisesti sitä suuremman merkityksen aluehallinto aluekehitykseen vaikuttavana tekijänä saa ja sitä tärkeämmäksi tulevat vaatimukset hyvin toimivalle, alueiden omaa tahtoa toteuttavalle hallinnolle. - Hallinto kun ei koskaan ole itseään varten vaan sitä tehtävää ja toimintaympäristöä varten, johon sillä on tarkoitus vaikuttaa.

Kun uuden aluepolitiikan mukaista doktriinia ajettiin aluekehitystä koskevaan ajatteluumme,  jätettiin sen pohtiminen, mitä se vaatii hallinnolta,  puolitiehen. Uuden opin kannattajat työnsivät kyllä mielellään kehittämisvastuun alueille,  mutta pitivät vallan avaimet itsellään vanhan hallintajärjestelmän mukaisesti.

                      *                *                *

Arvioidessaan sisäasiainministeriön toimeksiannosta  viime vuosikymmenellä aluehallintoon tehtyjen uudistusten onnistuneisuutta  professoriryhmä (Anita Niemi-Iilahti,  Jari Stenvall ja Krister Ståhlberg) näki suurimpina puutteina tapahtuneen kehityksen jälkeenkin alueellisten kehittämistehtävien osalta kokoavan toimijan puuttumisen sekä päätöksentekoon liittyvän demokratiavajeen ja näihin molempiin pohjautuvan selkeän poliittisen ja professionaalisen johtajuuden puutteen samoin kuin aluejaotukseen jääneet heikkoudet[5].

Heidän arvionsa oli, että reippaasta uudistustahdista huolimatta aluehallinto on sille asettuviin tehtäviin ja haasteisiin nähden edelleen keskentekoinen. ”Kysymys on siitä, että kehittämistoiminta pirstoutuu monilla alueilla organisaatioiden ja ohjelmien runsaan lukumäärän takia liiaksi osiin, jotta kokonaisvaltaista ja tehokasta muutosjohtamista saataisiin aikaan.” [6]

Asia voitaisiin ilmaista myös niin, että liian monessa paikassa ns. putkihallintoa koskevien säännösten ja alueen omien toimijoiden tavoitteet törmäävät yhteen ja estävät optimaalisten ratkaisujen syntymisen. Suomalaisessa aluehallinnossa on kyllä kehittynyt kyky toimia teknisesti hyvin ja muodollisesti oikein, mutta aitoon aluekehityksen sisällöllisiin kysymyksiin huomionsa kiinnittävään hallintoon on vielä matkaa, sillä valtionkin osalta toiminta on hajaantunutta.  Yliopistojen kohdalla olemme jo pitkään ihmetelleet, kun emme voi, hallinnon eri alojen ristiriitaisten säännösten johdosta, olla alueellisten tukirahojen hakijana ja itsenäisenä toimijana, vaikka samaan aikaan yliopistojen roolia juuri alueiden kehittämiseen vaikuttavina toimijoina korostetaan. 

Professoriryhmän esittämät näkemykset ovat perusteltuja ja yleisesti tunnettuja ja hyväksyttyjä. Kysyä voidaankin, miksi tämä yli sata vuotta jatkunut  hallinnon uudistusrumba, joka viime vuosikymmenellä kulki erittäin nopeilla kierroksilla, ei osoita päättymisen merkkejä, vaan siihen joudutaan aina palaamaan? Niin nytkin kahden viimeisen hallituksen hallitusohjelmissa[7].

Kysymys on tietenkin vallasta ja siitä, kenen sitä oletetaan milloinkin missäkin käyttävän.

Huolimatta kunnallisen itsehallinnon suhteellisen varhaisesta ja voimakkaasta roolista paikallishallinnossa Suomi on ollut varsin keskitetysti hallittu maa. Pahana pidetyn virkamiesvallan ohella ainakin osin sen takana voidaan nähdä myös ajatus maan tasapuolisesta kehittämisestä. Kun päätökset tehdään koko maata koskevina ja ne toteutetaan samanlaisten periaatteiden mukaan kaikkialla, maan eri osiin ei pääse syntymään ainakaan julkisen vallan toimesta eriarvoisuutta.

Hyvinvointivaltion rakentamisessa tämä periaate on ollut keskeinen ja tasa-arvonäkökohdan huomioon ottaen hyvinkin perusteltu ja oikea.  Tasapainoinen aluekehitys 1970- ja 1980 –luvuilla oli pitkälti juuri julkisen sektorin toiminnan ansiota. Varsinaisten (kehitys)aluepoliittisten toimien ohella hyvinvointivaltion infrastruktuurin rakentaminen  tuki myös tasapainoista aluekehitystä.

Hyvinvointivaltion rakenteiden vaikutukset ovat olleet tässä suhteessa jopa niin selviä, että on ruvettu puhumaan ”suuresta aluepolitiikasta” tarkoittaen sillä yli maan ulottuvaa hyvinvointipalvelujen järjestelmää ja sosiaalista turvaverkkoa. Varsinkin uuden doktriinin kannattajat ovat mielellään vedonneet sen aluepoliittiseen luonteeseen ja katsoneet sen jopa riittävän valtion interventioksi alueellisen kehityksen edistämisessä. Kansalaisten subjektiivisten oikeuksien varjolla on tällä retoriikalla peitelty varsinaisten aluepoliittisten toimien puutetta. 

Kypsät palvelujärjestelmät eivät kuitenkaan riitä enää kehitystä eteenpäin vieviksi voimiksi. Luonnollisesti ne tarvitaan perusinfrastruktuuriksi mutta alueellisen kehityksen voiman määrää entistä enemmän elinkeinollinen ja kulttuurinen aktiivisuus ja niihin liittyvä innovatiivisuus.  Ne määräävät myös väestöllisen kehityksen ja palvelujen kehittämismahdollisuudet.

Vaikka aluekehityksen vastuu tätä kautta tulee entistä enemmän alueiden omille toimijoille, keskushallinnon vastuuta tasapuolisen kehityksen turvaajana ja siihen liittyvien keinojen ja resurssien ohjaajana ei pidä unohtaa. Alueiden kehittämisessä on oltava myös valtakunnallista vastuuta. Juuri tätä peräsin vuosi sitten puheessani! Tämän vuoksi  keskushallinnon mahdollisuudet alueellisen kehityksen seurantaan ja ohjaukseen on säilytettävä. Yhtä vähän kuin alueita pitää panna täysin omavastuisiksi, yhtä vähän valtiota pitää jättää vastuuttomaksi ja vallattomaksi alueiden kehittämisessä. Juuri 1990 -luku opetti, mitä tapahtuu, jos valtio luopuu vastuustaan ja jättää kehityksen kilpailutekijöiden varaan. Vastuun ja vallan  on tässäkin oltava tasapainossa. Tämän tasapainon turvaaminen on aluehallinnon tehtävä. Kun vastuuta on siirretty – ja siirretään - yhä enemmän alueille, sen tulee näkyä myös valtasuhteissa; ei kuitenkaan niin että keskushallinto jättäytyisi siinä osattomaksi.

Tasapainoisen aluehallinnon aikaan saaminen edellyttää näiden lähtökohtien avointa tunnustamista.

*                *                *

Hyvät kuulijat!

Yhtä vähän kuin hallinto on itseään varten yhtä vähän yliopisto on  itseään varten. Palvellakseen aluettaan entistä paremmin, Lapin yliopiston neuvottelukunnassa herätettiin viime talvena ajatus aluekehityksen professuurin perustamisesta tukemaan tutkimuksella ja opetuksella maakunnallista kehittämistyötä. Asiaan on alustavasti jo varauduttu ja näyttää siltä, että syksyn tulosneuvotteluissa voimme viran perustaa ensi vuodesta alkaen. Se tukisi myös lisääntyvää alueellista ennakointi- ja arviointitoimintaa, joka yliopistossa on käynnistetty ja  jonka merkitys tulevaisuudessa tullee vain kasvamaan.

Maakuntakorkeakoulun osalta valmistelut ovat edenneet vaiheeseen, jossa toiminnan tehokas käynnistyminen ainakin muutamilla seutukunnilla on mahdollinen. Hyvän kuvan niistä mahdollisuuksista ja siitä miten tähän toimintamalliin liittyvä tarjonta on otettu vastaan antavat niin Kuusamon kuin Oulun maisteriohjelmien haut. Molempiin oli pyrkijöitä kymmenkertainen määrä sisään otettaviin verrattuna.

Kuluva tulossopimuskausi (2001-2003) on vahvistanut monella tavalla  asemaamme maamme yliopistokentässä. Ensi vuonna alkava uusi kausi (2004-2006) tulee sitä edelleen vahvistamaan, jopa huomattavasti. Tämä ei tapahdu kuitenkaan ilman vastapalveluksia. Yliopistolta edellytetään lisääntyvän rahoituksen vastineeksi entistä tuloksekkaampaa ja vaikuttavampaa toimintaa.

Kuten pari viikkoa sitten pidetyillä strategiapäivillä saatoimme todeta, tulevan kauden haasteisiin meillä on kaikki edellytykset vastata. Lisämahdollisuuksia tähän antaa vuonna 2005 voimaan tuleva uusi tutkintorakenne viisaasti toteutettuna. Sitä ennen tehtävät ratkaisut informaatioteknologian, kauppatieteiden ja vieraskielisten maisteriohjelmien osalta vievät meitä kohti samaa päämäärää. 

                 *                *                *

Olen eri yhteyksissä kuvannut Suomen yliopistojen kansainvälistymistä kahden loikan hyppynä, joista jälkimmäinen on vielä ottamatta.

Kun Suomen yliopistot aloittivat aktiivisen opiskelija- ja tutkijavaihdon 1990 –luvun alussa, kukaan ei uskonut, että muualta meidän suuntaan tunnettaisiin sellaista mielenkiintoa, että vaihtosuhde olisi vuosikymmenen loppuun mennessä tasapainossa. Näin kuitenkin kävi ja viime vuosina on tulijoita ollut mm. meidän yliopistoomme enemmän kuin täältä lähtijöitä. Tämän kehityksen uskon edelleen jatkuvan. Ei vähiten sen maineen johdosta, jonka Suomen koululaitos on saavuttanut kansainvälisissä vertailuissa.

Pelkkä opiskelija- ja tutkijavaihto ei kuitenkaan riitä todellisen kansainvälistymisen mittariksi. Siihen vaaditaan lisääntyvä määrä ulkomaisia tutkinto-opiskelijoita, joista ainakin osa on valmiita jäämään valmistumisensa jälkeen myös Suomen työelämään. Siihen vaaditaan myös aktiivista ulkomaisen henkilöstön rekrytointia yliopiston opettaja- ja tutkijajoukkoon sekä aitoja yhteistyöhankkeita meidän ja ulkomaisten yliopistojen kesken.

Tämän vuosikymmenen loppuun ulottuvassa strategiassamme tähän liittyvät tavoitteet on asetettu varsin kunnianhimoisesti. Opiskelijoista noin kymmenen prosenttia ja tutkijakunnasta viidenneksen olisi oltava vuonna 2010 muita kuin suomalaisia. Tämä merkitsee haasteita paitsi kansainvälisen opetuksen järjestämiselle myös ulkomaisten opiskelijoiden ja tutkijoiden integroimiselle täkäläiseen yhteiskuntaan. Siinä tarvitsemme myös yliopiston ulkopuolisten toimijoiden apua ja yhteistyötä.

Uskon vakaasti, että yhtä hyvin kuin kykenimme viime vuosikymmenellä selviytymään kansainvälistymisen ensimmäisestä loikasta, selviydymme tästä uudesta tällä vuosikymmenellä. Jokainen meistä tietää, että itsestään tämä ei tapahdu. Niin kansainvälisen opetuksen yksikön perustamisella kuin jokaiseen tiedekuntaan  tänä vuonna tehtävää varten palkattujen  suunnittelijoiden rekrytoinnilla olemme luoneet edellytyksiä vastata tähän haasteeseen. Tämän lisäksi tavoitteen saavuttaminen edellyttää jokaisen yliopistolaisen myönteistä asennetta ja panosta.

Yliopiston kansainvälistyminenkään ei ole itsetarkoitus. Ennen kaikkea  sillä edistetään seudullista ja alueellista hyvää. Paitsi että lisääntyvä kansainvälinen vuorovaikutus vaikuttaa myönteisesti yliopiston tutkimus- ja opetustoimintaan, sillä on myös aluetta kansainvälistävä vaikutus. Globalisoituvassa maailmassa tämä on myös taloudellisen menestymisen perusehto.

                 *                *                *

Ladies and Gentlemen!

The international exhange of students and researchers has developed very rapidly at our university in the last decade. As I noticed already in the last opening speech, it´s both nationally and locally important for us to attract an increasing number of degree students to the University of Lapland. We are strengthening our activities in this matter all the time.

I would like to extend a warm welcome to all the foreigners who have come to study  or to teach here and do hope that you will enjoy living  here and being part of our university community.

*                *                *

Hyvät kuulijat!

Olemme avaamassa Lapin yliopiston 25. lukuvuotta. Yliopistolaitoksen tuhatvuotisessa historiassa neljännesvuosisata on verrattain lyhyt jakso. Kehitys, joka yliopistossamme on tänä aikana tapahtunut, vastaa kuitenkin monen vanhan yliopiston vuosisataista kehityskaarta. Tästä voimme olla tyytyväisiä ja katsoa luottavaisina tulevaisuuteen.

Juhlavuoden kunniaksi tulemme ensi keväänä järjestämään erilaisia yliopiston toimintaa esitteleviä tilaisuuksia eri puolilla Lappia ja päättämään nyt alkavan lukuvuoden 3. maisteri- ja tohtoripromootioon toukokuun lopulla. Kokemukset kahdesta aikaisemmasta promootiostamme ovat olleet mieliin painuvat, joten rohkaisen kaikkia tänä lukuvuonna valmistuvia maistereita ja tohtoreita osallistumaan juhlaan.

                                   *                *                *

Toivotan mitä parasta lukuvuotta 2003-2004 Lapin yliopiston opiskelijoille, opettajille, tutkijoille ja muulle henkilökunnalle!

I wish the best success to all students, teachers, researchers and the other staff at the University of Lapland in the academic year 2003-2004!

LÄHTEET
Laki alueiden kehittämisestä (1135/93)
Niemi-Iilahti, Anita; Stenvall, Jari; Ståhlberg, Krister: Iskukykyisempi Suomi. Suomalaisen aluehallinnon kokonaisarviointi ja kehittämislinjauksia. Sisäasiainministeriö 2002.
Niemivuo, Matti: Aluehallinto ja aluepoliittinen lainsäädäntö julkisen vallan välineenä. Helsinki 1979.
Riepula, Esko: Aluepolitiikasta aluekehitykseen. – orwell´ilainen käsiteleikki muokkaamassa suomalaista yhteiskuntaa –. Rovaniemi 2002.
Tiihonen, Paula: Kansalaisten itsehallinnon laajentaminen. Tampere 1986
Työllä, yrittämisellä ja yhteisvastuulla uuteen nousuun. Hallitusohjelma 2003.


[1]Riepula, Aluepolitiikasta aluekehitykseen (2002)
[2]Ks. esim. Tiihonen, Kansalaisten itsehallinnon laajentaminen (1986)
[3]Ks. esim. Niemivuo, Aluehallinto ja aluepoliittinen lainsäädäntö julkisen vallan välineinä (1979)
[4]Laki alueiden kehittämisestä (1135/93)
[5]Iskukykyisempi Suomi – suomalaisen aluehallinnon kokonaisarviointi ja kehittämislinjauksia (2002)
[6]Mt s.117
[7]Työllä, yrittämisellä ja yhteisvastuulla uuteen nousuun. Hallitusohjelma 2003