Liisa Hokkanen
Henkilökunnan puheenvuoro
 
Lapin yliopiston vuosipäiväjuhla
3.3.2003

"Jotain uutta - Jotain vanhaa"

 

Tänään tässä juhlassa ja tässä salissa on läsnä niin tuoreita, vetreitä voimia kuin koeteltujen konkareiden osaamista. Lapin yliopiston historia on kasvun ja laajenemisen historiaa. Koetelluille konkareille se ehkä tarkoittaa muutosten ja muutoksiin sopeutumisen historiaa. Uudelle tulokkaalle se saattaa näyttäytyä luutuneena ja sisäänpäinkääntyneenä rakenteena, johon ei pääse osalliseksi.

Elämme työelämässä aikaa, jolloin uudessa on vahva viehätys. On tarve tulkita asiat niin, että tärkein hetki on huomenna ja huomisen on oltava jotain muuta kuin tämänpäiväisen ollakseen arvokasta. Huomisen on oltava runsaampaa, suurempaa ja uudempaa. Uuden viehätys johtaa siihen, että vanhan hylkääminen sinällään saa arvon. Ei niinkään ole väliä sillä, mikä muuttuu, kunhan muuttuu. Suuruuden ihannointiin liittyy se, että mullistava kertakeikaus on kiehtovampi ja helpompi kuin pienet, arvioivat ja kyseenalaistavat askeleet. Kovat arvot valloittavat työelämää. Lyhytjänteinen tuloksellisuuden tarkastelu on trendikästä. Kuitenkin ihmisten sitoutumista toiminnan kehittämiseen helpottaa, kun hänelle annetaan aikaa olla itse tekemässä muutosta, jonka tahtiin, keinoihin ja suuruuteen hän voi vaikuttaa.

Yliopistomme perustehtävät, opetus ja tutkimus, ovat saaneet seuralaisia. Seuralaisia on paljon eikä niiden tärkeyttä kukaan kiistä. Kuitenkin kysyn usein itseltäni, kuinka käy tieteen ja kuinka käy opiskelijoiden. Eikö pohjimmiltaan ole tarkoitus, että me yliopistossa pitäisimme huolen tieteellisen tutkimuksen tarjonnasta ja opiskelijoiden kanssa työskentelystä. Että myös tärkeät tukipalvelumme rakennetaan edistämään tutkimusta ja opetusta. Työntekijällä tulee olla aikaa tehdä ominta työtään. Uhkana on, että perustehtävät, vanhoja kun ovat, menettävät arvonsa ja seuralaiset, uusia kun ovat, vievät niiltä ajan, huomion ja resurssit. Meillä on kaiken aikaa kiire. Kiire pois opiskelijan ja tieteen ääreltä - tuloksellisen, monipuolisen tekemisen äärelle. Kiire on kroonistunut tiedeyhteisöihin.

Hektinen tiedeyhteisö tarjoaa haasteellisen, mahdollisuuksien täyttämän työ- ja opiskeluympäristön. Kaipaamme joukkoomme työhönsä sitoutuneita monitaitureita. Heidän kanssaan alati uudeksi muuntuva työ saattaa olla otettavissa hallintaan.

Totta kai jokainen meistä tahtoo, että huominen työpäivä olisi nykyistä kiehtovampi, että huomenna yhteisömme toimisi nykyistä paremmin. Harva meistä tahtoisikaan jäädä toistamaan tätä päivää. Uudessa on aina sisäänrakennettuna lupaus, mahdollisuus paremmasta. Siksi kai hamuamme muutosta.

Uudessa, suuressa mullistavassa muutoksessa on myös kääntöpuolensa. Työyhteisöissämme tunnetaan riittämättömyyttä ja jaksamattomuutta. Haasteet kasvavat työntekijöitä suuremmiksi. Omat perustaitoalueet hukkuvat uusien vaateiden alle. Olo ei ole turvallinen; työ ja terveys ovat uhattuja. Ennakoimattomuudesta seuraa pelkoa ottaa uutta vastaan. Arkinen työn raskautuu, kun rutiineja ei ole. Se energia, joka pitäisi käyttää sisältöjen pohtimiseen ja kehittämiseen kuluukin resurssien ja reunaehtojen rakentamiseen ja uudistettujen asioiden omaksumiseen. Muutokset voivat saada aikaan sen, että hylkäämme hyväksi kokemiamme asioita. Lapsi menetetään pesuveden mukana. Menetetään vanhoihin koeteltuihin työtapoihin kasautunutta tietoa ja taitoa. Mullistavissa uudistukisissa hyvät testatut käytännöt ajautuvat vanhahtavaksi leimattuna lopetettavien joukkoon. Muutos saattaa osoittaa, etteivät ne ole sopivia emmekä me ole kykeneviä ja päteviä. Uudistukset voivat vaarantaa työssämme myös niitä asioita, jotka ovat aiemmin luoneet työhömme iloa. Tahti on niin kova, että kehitämme suojamekanismeja oman jaksamisen turvaamiseksi. Jatkuvasti uutta vaatiessaan muutosvirta myös osoittaa, ettei uuden opettelu edes kannata, sillä huomenna kaikki on toisin.

On kuin työntekijä ei saisikaan olla ihminen. Kuitenkin jokainen työntekijä on ihminen ja hyvä työyhteisö sietää sen, työntekijän ihmisyyden ja inhimillisyyden. On hyvä, jos työtekijöinäkin voimme olla erilaisia ihmisiä ja silti muodostaa yhteiseen päämäärään pyrkivän työyhteisön. Hyvää työyhteisöä ei synny eriytynein yksilösuorituksin eikä esimerkillisen työntekijän muottiin pakotetuista puoli-ihmisistä. Hyvässä työyhteisössä toisaalta yhteisöllisyys ja toisaalta yksilöllisyys saadaan jossain määrin toimivasti yhdistettyä.

Osa inhimillistä työyhteisöä on ihmisyyttä tukeva työnjohto. Tasapuolinen, oikeudenmukainen, kannustava ja erilaisuutta arvostava johtaminen  kuuluu hyvään työyhteisöön. Mutta johtaminen ei riitä. Työyhteisön muodostavat työntekijät. Ihmisenä oleminen työpaikalla on helpompaa, kun olemme toisillemme suvaitsevaisia ja toimimme vastavuoroisesti. Ei voi vain saada; täytyy myös antaa. Totesimme yksi aamu kahvihuoneen pöydän äärellä, että epähuomiossa kahteen tai kolmeenkin kertaan lausuttu hyvä huomen on parempi kuin tyystin sanomatta jäänyt. Kiireemme ja muutostahtimme syö kykyämme kuunnella, suvaita ja joustaa, harkita asiaa useamman toimijan näkökulmasta. Ihmisen ja  inhimillisten arvojen kieltäminen työelämässä johtaa pahoinvoivaan työ- ja tiedeyhteisöön. Lienee aika katsoa opiskelijaamme ja työtoveriamme silmiin kuin ihmistä ikään.