Alue- ja kuntaministeri Hannes Manninen
Yhteiskuntavastuu ja alueelliset mahdollisuudet -seminaarissa Lapin yliopistossa
26.3.2004

Arvoisat seminaarin osanottajat,

Yhteiskuntavastuu ja alueelliset mahdollisuudet on varsin haastava ja moniulotteinen puheenvuoron aihe. Lutherin tavoin voi kysyä, mitä se on. Vastauksena kysymykseen olen omaksi näkökulmakseni valinnut sen tarkastelemisen, millä tavalla yhteiskuntavastuuta on kannettu ja kannetaan alueiden kehittämistyössä.

Tällä hetkellä voimassa olevassa laissa alueiden kehittämisestä (602/02) vastuu kehittämisestä on kunnilla ja valtiolla yhteisesti - tässä järjestyksessä. Pääasiassa valtiolta tulevat yleiset puitteet, toiminnan raamit, kuten ohjelmat sekä suurin osa rahoituksesta. Aluepolitiikan toteuttaj mä toimivat suurelta osin kunnat ja ennen kaikkea aluekehitysviranomaisina toimivat maakunnan liitot, jotka ovat kuntayhtymiä, joihin kaikkien alueen kuntien on kuuluttava. Näin yhteiskuntavastuu aluepolitiikassa määritellään laissa. Yhteiskuntaahan meidän kansanvaltaisessa järjestelmässä edustavat nämä kaksi hallinnon tahoa.

Alueellisen kehittämisen yhteiskuntavastuu sai alkunsa jo noin 50 vuotta sitten 1950-luvulla, kun ensimmäisiä toimenpiteitä alueellisten erojen tasoittamiseksi ryhdyttiin toteuttamaan. Silloinen pääministeri Urho Kaleva Kekkonen kirjallaan ’’Onko maallamme malttia vaurastua?" (1952) herätteli päätöksenteossa mukana olevia huomaamaan aluepolitiikan tarpeen, ja että siihen käytetyt varat ovat eduksi koko maalle.

Suomi oli sodan jälkeen ottanut merkittävän yhteiskuntavastuun sijoittamalla noin 400 000 Karjalan siirtolaista sotakorvausteollisuuteen tai järjestämällä palan maata - noin 100 000 uutta tilaa viljeltäväksi. Kekkonen esitti, että tätä vastuuta tulee edelleen jatkaa Pohjois-Suomen teollistamiseksi. Hän näki, että Lapissa, Kainuussa ja Pohjanmaalla on runsaasti luonnonvaroja ja työvoimaa, jotka olisi saatavissa hyödyntämään koko maata valtion
riittävällä tuella. Siihen tarvittiin valtion investointipolitiikkaa ja rahoitusta.

Pitkälti näiden ajatusten siivittäminä syntyi Oulun ja Kemin seuduille ja muihinkin pohjoisen keskuksiin eri muodoissaan puunjalostusteollisuutta käyttämään alueen huomattavia metsävaroj a sekä myös kemiallista ja muutakin teollisuutta, kaivostoimintaa ja voimalaitoksia. Vesivoimaan panostaminen tuossa vaiheessa oli maamme energiapolitiikan kannalta kaukonäköistä toimintaa. Kun ajattelee viime aikojen keskustelua vesivoiman laajentamiseksi, herää epäilys, löytyisikö tänä päivänä riittävää yhteiskuntavastuuta valjastamaan vastaavaa määrää puhdasta vesienergiaa, jonka osuus on merkittävä täytettäessä kansainvälisten sopimusten edellyttämiä päästökiintiöitä.

Varsinaisesti virallinen aluepolitiikka käynnistyi maassamme 1960-luvun loppupuolella kun kehitysaluelainsäädäntö astui voimaan vuonna 1966. Valtio otti selkeän vastuun maamme heikoimpien alueiden kehittämisestä. Jatkuvan keskustelun kohteena näyttää olleen - niin tuolloin kuin näinäkin päivinä -, mihin valtion tulisi toimenpiteensä ja voimavaransa kohdistaa. Ensimmäisten lakien kiperimmäksi kysymykseksi nousi, mitkä
alueet määrätään kehitysalueiksi. Kiinnostus tähän ei vähentynyt, vaikka myöhemmin koko maa on määritelty aluepolitiikan kohdealueeksi. Aluksi kehitysaluepolitiikka oli vain yrityksille myönnettäviä lainoja ja  veronhuojennuksia. Sisältö monipuolistui vähitellen ajan myötä.

Politiikka laajeni 1970-luvulla aluepolitiikaksi, kun siihen liitettiin erilaisia uusia elementtejä, tuli kuljetustuki, kehitysaluerahasto, teollisuuskylät, hajasijoitus, sijainninohjaus ja lääninsuunnittelu. Myös pääkaupunkiseudun roolia tarkasteltiin jo 1970-luvulla omana kokonaisuutenaan. Lääninsuunnittelun myötä aluepolitiikka laajeni
kattamaan lähes kaikki elämänalueet. Voidaan sanoa, että ns. rationaalisen suunnitteluideologian innoittamana siinä pyrittiin 1970-luvun lopulla haukkaamaan liiankin suuri pala. Suunnittelun ja aluekehityksen nimissä ei voitu hallita kaikkien asioiden kehitystä. Suunnittelusta tulikin liian raskas menettely ja se vähitellen supistui ja
keskittyi olennaisimpiin asioihin.

Alueellisesti tasapainoisen kehityksen kannalta merkittävimpiä asioita on ollut koulutuksen kytkeminen aluepolitiikkaan. Jo ensimmäisten kehitysaluelakienkin yhteydessä kiinnitettiin huomiota ammattikoulutukseen, jonka alueellista tarjontaa ja saavutettavuutta alettiin laajentaa. Eniten kansainvälistäkin tunnustusta on saanut
korkeakoululaitoksen hajasijoittaminen, vaikka kritikoijiakin on aina ollut.

Oulun ja Jyväskylän yliopistot perustettiin jo 1950-luvun lopulla. Nuorimmaisena perustettiin viimein Lapin yliopisto, jonka 25-vuotistaivalta saamme nyt juhlia. Vielä senkin jälkeen on perustettu korkeakoulupaikkakuntien ulkopuolelle eriillisyksiköitä, mutta niille ei ole annettu itsenäistä asemaa. Sen sijaan samalle paikkakunnalle sijoittuneiden eri yliopistojen yksiköiden yhteistyötä on pyritty kehittämään ja luomaan paikkakuntaa
hyödyttäviä osaamis- ja kehittämiskeskuksia.

Vaikka yliopistot ja korkeakoulut ovat vuosikausia tehneet merkittävää työtä sijaintimaakuntansa hyväksi, vasta äskettäin eduskunnalle annetussa yliopistolaissa annettiin niille selkeästi yhteiskuntavastuuta sijaintipaikkakuntaa ympäröivän alueen kehittämisessä ja nimenomaan velvoitettiin osallistumaan siihen. Ammattikorkeakoulujen osalta tämä velvoite annettiin jo aiemmin.

Alueellisesti merkittävää on ollut myös suomalaisen hyvinvointipolitiikan toteuttaminen alueellisesti tasapainoisella tavalla. 1970-luvulla toteutetut peruskoulu-uudistus ja terveyskeskusjärjestelmän perustaminen aloitettiin kehitysalueilta, missä palvelut ennestään olivatkin heikoimmin järjestetyt tai puutteelliset. Näillä vahvistettiin erityisesti keskisuurten kuntien asemaa ja luotiin maaseudulle vahvoja keskuksia. Keskukset, joilla
sijaitsi peruskoulun yläaste, lukio ja terveyskeskus vuodeosastoineen houkutteli paikkakunnalle muitakin palveluja ja yritystoimintaa. Suomalainen maaseutukin kukoisti.

Näiden kaikkien toimenpiteiden tuloksena voidaan sanoa, että aluepolitiikalla oli 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alkupuolella saatu aikaan hyviä tuloksia. Muuttoliike oli suuralueiden välillä kohtuullisessa tasapainossa ja useimpien kuntien väkiluku kasvoi.

Työttömyys aleni merkittävästi Lapin läänin maaherra Asko Oinaan aikana presidentti Kekkosen runnaaman hätätilahallituksen ajoista.

Kaikille alueille ei kuitenkaan riittänyt teollisuutta ja uusia elinkeinoja, vaan syrjäisimpien alueiden väki vähentyi kaikesta huolimatta. Maatalouden ja metsätöiden rationalisointi vähensi jatkuvasti maaseudun perinteisten elinkeinojen työvoimatarvetta. Erilliset haja-asutusalueiden ja maaseudun kehittämistoimet koottiin 1980-luvulla maaseutupolitiikaksi yhteiseurooppalaisen maaseutukampanjan vauhdittamana.

Paljon hyviä toimintoja sen puitteissa onkin saatu aikaan. Kylätoimintaa on vireytetty ja merkkejä paluumuutostakin on näkynyt. Kuitenkin vahvemmat trendit ovat vieneet kehitystä toiseen, keskittymisen suuntaan. Saman aikaisesti on autoistuminen ja tiestön parantuminen lisännyt maaseudunkin väestön liikkumista ja palvelusten kannattavuusrajan kasvu vaikuttanut mm. palvelujen keskittymistä lisäävästi. Monilla alueilla väestön väheneminen on jatkunut hitaana, mutta vääjäämättömänä.

Hyvä kehitys päättyi 90-luvun alun lamaan. Aluekehitysrahat joutuivat karsinnan kohteeksi siinä missä muutkin valtion menot. Tosin myös ajattelu yhteiskuntavastuusta on ajan myötä muuttunut. Jo 1980-luvulla alettiin puhua alueiden omaehtoisesta kehittämisestä. Kehitystä tapahtuu vain, jos itse tekee jotakin sen eteen. Vain tekemisestä palkitaan myös yhteiskunnan tuella. Kehittämisen perustaksi asetettiin alueiden omat edellytykset ja mahdollisuudet. Tähän liittyi se vaara, että niukasti omia resursseja ja mahdollisuuksia omaavat alueet jäivät jatkuvasti ja entistä enemmän jälkeen rintamaista. Ne alueet, jotka ensimmäisissä hankesuunnitelmissa jäivät tukea vaille, eivät ole myöhemminkään voineet kovin helpolla saavuttaa muita.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana on yhteiskuntavastuun kantajaksi tullut mukaan myös Euroopan Unioni. Se on ennen kaikkea merkinnyt taloudellisen yhteistyön lisääntymistä, mutta EU:n osallistuminen on rahallisesti näkynyt lähinnä maataloudessa ja rakenne- eli aluepolitiikassa. EU:n rakennerahastot ovat tuoneet uuden elementin ja näkökulman alueelliseen kehittämiseen. Ne rahoittavat toimintoja erilaisten tavoiteohjelmien ja yhteisöaloitteiden kautta. Ohjelmien tuomasta todellisesta lisäarvosta voidaan olla monta eri mieltä, mutta ne ovat ainakin aikaansaaneet uutta yhteistyötä ja tuoneet alueelliseen kehittämiseen uusia yhteistyötahoja. Yhteisvastuun voidaan katsoa tälläkin tavalla laajentuneen.

Rakenneohjelmien toinen kausi on nyt lähestymässä loppuaan. Varsinaista loppuarviota siitä ei vielä ole aika tehdä. Kuitenkin nyt jo joudumme valmistautumaan seuraavaan ohjelmakauteen vuodesta 2007 eteenpäin. Sitä sävyttää voimakkaasti EU:n laajentuminen. Itäisestä Keski-Euroopasta ja Baltiasta on tulossa jo tänä vuonna mukaan kymmenen uutta, kansantuloltaan meitä köyhempää maata. Tämä merkitsee sitä, että me joudumme
kantamaan yhteiskuntavastuuta näiden maiden taloudesta ja alueellisista kehittämismahdollisuuksista. Hallituksen haasteena on pyrkiä tekemään tämä siten, että myös omille alueillemme voitaisiin turvata suunnilleen nykyiset kehittämisvoimavarat.

Koko Suomen mutta erityisesti Pohjois-Suomen kannalta EU:n tuoma merkittävä uusi käsite on pohjoinen ulottuvuus. Se on kuitenkin edistynyt kovin hitaasti eikä tuloksiakaan ole vielä kovin runsaasti nähtävissä. Varsinkin Lapin kannalta pitäisi nähdä, että se on muutakin kuin ulkopoliittista yhteistyötä Venäjän suuntaan ja Itämeren ympäristökysymysten ratkaisemista. Painoa tulisi lisätä myös elinkeinojen kehittämiseen ja liikenteellisten kysymysten hoitamiseen.

Hyvät kuulijat!

Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana alueiden kehittämisen toimintaympäristö on muuttunut merkittävästi. Tähän on vaikuttanut erityisesti eurooppalainen ja maailmanlaajuinen talouden kaiken läpäisevä yhdentyminen. Muutosten seurauksena alueemme eivät kilpaile osaamisessa, innovaatioissa ja tuotannossa keskenään vaan yhä useammin kansainvälisesti. Alueellinen kehitys ja varsinkin yhteiskuntavastuun toteutuminen siinä on tänään vieläkin monimutkaisemman prosessin tulos kuin aikaisemmin. Alueiden menestystekijöinä korostuvat osaaminen, yrittäjyys, omat vahvuudet ja omaehtoisuus.

Alueellisesti tasapainoisempi kehitys syntyy yhä enemmän siitä, että talouden toimijat, erityisesti yritykset alueilla, menestyvät uusissa oloissa entistä paremmin. Vaikka viimekätinen vastuu alueiden kehittämisestä on julkisella vallalla, ei sillä avoimessa taloudessa voi olla menneiden vuosien ja vuosikymmenten kaltaista roolia aluerakenteen muotoutumisessa. Tämä johtuu myös julkisen sektorin hitaasta kasvusta tulevaisuudessa. Kysymys onkin entistä enemmän juuri edellytysten, tai kuten seminaarin otsikossa hyvin todetaan, mahdollisuuksien luomisesta. Julkisen vallan tehtävä on, tuttua sanontaa mukaillen, antaa valmiiksi pyydystettyjen kalojen sijasta onkia, joilla alueiden toimijat voivat mahdollisuuksiin tarttua.

Yhteiskuntavastuuta kannetaan alueiden kehittämisessäkin yhä enemmän yhteistyössä. Toimenpiteet vaikuttavat sitä tehokkaammin mitä paremmin eri osapuolten yhteistyö pelaa. Voimakkaasti muuttunut ja muuttuva toimintaympäristö vain korostaa yhtä köyttä vetämisen tarvetta turhien vastakkainasettelujen sijasta.