Asko Suikkanen,
professori, Lapin yliopisto

Yliopistojen työsuojelupäivät
26.8.2004
Rovaniemi

TYÖELÄMÄN MUUTOKSET JA TYÖSUOJELUTOIMINNAN MAHDOLLISUUDET

1. Johdanto

Oma tutkimustyöni on alkanut työsuojelun tutkimuksesta 1970-luvun lopussa. Vuonna 1982 ilmestyi julkaisu Eklund, Suikkanen “Työväensuojelusta työsuojeluun” ja vuotta myöhemmin lisensiaattityöni “Safety First työsuojelun genesiksenä”, joka on myöhemmin noussut merkittävään tutkimukselliseen asemaan Pauli Kettusen (1994) tutkimuksessa “Suojelu, suoritus subjekti - Työsuojelu teollistuvan Suomen yhteiskunnallisessa ajattelu- ja toimintatavassa”. Katson alustuksessani osaksi taaksepäin, en muistellen työsuojelun kultaisia vuosia kultaisen hyvinvointiyhteiskunnan oloissa, vaan problematisoiden viranomaistoiminnan mahdollisuuksia ja lähtökohtia puuttua työelämän kysymyksiin. Sen jälkeen pohdin työelämän nykyisiä muutoksia ja niiden merkitystä viranomaistoiminnan lähtökohdille. Puhun sen tutkimuskokemuksen äänellä, joka on jäänyt 1970-1980-lukujen vaihteen tutkimustyöstäni ja toisaalta niiden viime vuosien tutkimustulosteni pohjalta, joka ovat kohdistuneet toiseen moderniin ja työelämän muutokseen.


2. Mikä on viranomaistoiminnan kohteena työpaikoilla?

Tutkimuksissani 1970- ja 1980-luvuilla ymmärsin viranomaistoiminnan kohteena työolosuhteet ja kollektiivisen normipuuttumisen niihin. Lähtökohtaisesti oletin, että työnantajan päätöksenteon aluetta on “mitä tuotetaan” ja “miten tuotetaan päätökset”. Työsuojelullisen viranomaistoiminnan kohde ymmärrettiin välillisenä vaikutuksena “miten tuotetaan päätöksiin”. Näkemyksemme mukaan viranomaistoiminnan menetelmälliset keinot erosivat kahteen toimintalinjaan: yhtäältä Suomessa hyväksyttävien minimiolosuhteiden rajan asettamiseen lainsäädännöllä ja kiellettyjen tilanteiden havainnoimiseen viranomaisten tarkastustoiminnalla; toisaalta Norjan työsuojelureformissa toteutettuun enemmän konsultatiiviseen linjaan, jossa pyrittiin yhteistyöllä problematisoimaan (idealisoimaan) paras työympäristö ja suhteuttamaan yhteisesti saavutettavissa oleva työympäristön tilanne siihen. Voimmeko ymmärtää, että työsuojelun kohteena on työympäristön laatu ja siihen vaikuttaminen. Työsuojelun tila realisoituu yritystoiminnan kontekstissa ja alueella. Työsuojelun toimijoita ovat yritykset, omistajat, henkilöstöryhmät, ammattiyhdistysliike ja valtio. Lähtökohtaisesti työsuojelu kohtaa ristiriitaisia intressejä, arvoja ja merkityksiä monien toimijoiden erilaisen toimintalogiikan takia. Jo 1970-luvulla työsuojelun henkeä ja ideaa oli monta, mutta työsuojeluhallituksen radikaaleissa suunnittelu- ja virkamiesryhmissä ajateltiin valtiointressistä käsin mahdollisuuksia asettaa ehtoja yritystoiminnan toimimistapoihin ja jopa toimintapäätöksiin laajalti työyhteisöissä. Reformismin ideaa työnnettiin valistuneen valtiollisen työsuojeluajattelun kautta yritysten käytäntöihin.

Kysymys siitä, onko tämä lyhyesti esitetty kuva menneen työsuojeluajattelun keskeisistä prinsiipeistä oikea, jääköön myöhemmän keskustelun asiaksi. Yksi yhteiskuntatieteissä viime vuosina esiin noussut käsite voisi periaatteessa toimia nykyisen työsuojeluajattelun- ja -toiminnan kehittämisessä. Tarkoitan sosiaalisen pääoman käsitettä. Sosiaalinen pääoma oli 1990-luvun muotikäsite yhteiskuntatieteissä. Siitä on ilmestynyt useampi suomenkielinenkin esitys (esim. Petri Ruuskanen toim. 2002 “Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi” ja Kaj Ilmonen 2002 “Sosiaalinen pääoma ja luottamus”). Keskustelu on kansainvälisesti ollut erittäin laajaa ja suhteellisen laaja-alaista myös kansallisesti. Käsite, jossa on ollut monia suuntauksia, on tarjonnut kasvualustan varsin erilaisille tavoille esittää sosiaalisen ympäristön ja tässä työhyvinvoinnin yhteys. Mielenkiintoinen kysymys on, tulisiko työsuojelun kohteena olla laaja-alainen käsite työympäristö vai suppeammin eri henkilöstöryhmien työhyvinvointi. Populismia tässä keskustelussa ovat edustaneet sellaiset painotukset, joissa sosiaalinen pääoma on nostettu yhdeksi ratkaisuksi hyvinvoinnin erilaisiin ongelmiin.

Sosiaalisen pääoma-käsitteen viehättävyyteen on vaikuttanut sen laaja-alaisuus ja innovatiivisuus. Voisi olettaa, että sosiaalisen pääoman käsite on käyttökelpoinen työympäristön kehittämisen kannalta. Se periaatteessa johtaa pohtimaan, minkälainen toimintaympäristö johtaa työsuojelun kannalta parempiin tuloksiin ja henkilöstön kasvaneeseen hyvinvointiin. Lähes kaikissa sosiaalisen pääoman suuntauksissa on kaksi yhteistä toimintamekanismia. Niissä korostetaan nimenomaan luottamusta ja kommunikaatiota välittävinä mekanismeina, jotka tuottavat sosiaalisen pääoman positiiviset ja negatiiviset seuraukset. Voimmeko siirtää nämä menestyksellisen työsuojelupolitiikan tarkasteluun? Putnam (1993) sosiaalisen pääoma-käsitteen yhtenä keskeisenä hahmona esittää, että sosiaalinen pääoma on muun sosiaalisen toimeliaisuuden sivutuote. Tällöin voidaan esimerkiksi työsuojelupoliittiseen toimintatavan perspektiivistä kysyä, millainen toimintatapa tuottaa sosiaalista pääomaa tai miten tulisi toimia, että sosiaalista pääomaa muodostuu. Putnamin sosiaalisen pääoman keskeinen ajatus on vapaaehtoinen yhteistyö. Sosiaalinen pääoma edellyttää ihmisiltä ennen muuta sosiaalikykyä (sociability), joka ilmenee keskinäisenä apuna ja solidaarisuutena. Toisena keskeisenä kysymyksenä on yhteistyö ja luottamus, jotka menestyksellisen työhyvinvointia tuottavan työsuojelun kannalta ovat nähdäkseni keskeisiä. Yhteistyön määrä kasvaa yhteisössä luottamuksen tason noustessa. Yhteistyö puolestaan itse saa aikaan luottamusta, eli yhteistyö ja luottamus ovat kehämäisessä suhteessa keskenään tai muodostavat paremminkin spiraalin. Sosiaalisen pääoman luottamusta synnyttäviä tekijöitä on kaksi: vastavuoroisuuden normit ja osallistumisen verkostot. Kaiken kaikkiaan Putnamin sosiaalisen pääoman käsite voidaan tiivistää termiin sivistynyt sosiaalikyky. Tarkoitan sivistyksellä eräänlaista valistuneisuutta, “järkevää harkintaa”, joka saa ihmiset toimimaan yhdessä ja luottamaan toisiinsa, mikä luo puolestaan ennustettavuutta ja varmuutta. Sosiaalinen pääoma on yksi käsite, jonka ulottuvuuksia voitaisiin soveltaa työsuojelutoiminnan kehittämiseen.


3. Mitä johtopäätöksiä alentuneesta työpaikkatapaturmakehityksestä tulisi tehdä työsuojeluparadigmaan?

Kari Eklundin kanssa päättelin vuonna 1982 työsuojelun kehitystä lievästi alentuneiden työtapaturmalukujen olosuhteissa. Katsoimme, että työtapaturmariskit tästä huolimatta joillakin kasvavat, kun otetaan huomioon työmarkkinoiden rakenteelliset muutokset: toimihenkilöistyminen, suorittavan työn väheneminen ja riskialttiiden toimialojen volyymin väheneminen. 1980-luvun alun jälkeinen kehitys on merkinnyt palkansaajien työpaikkatapaturmien puolittumista 2000-luvun alkuun mennessä. Olemmeko keksineet viisasten kiven työsuojelussa, kun otetaan vielä huomioon tuotantomäärien ja volyymien huomattava kasvu kahden viime vuosikymmenen aikana. (Ks. kuviot tekstin lopussa)

Työtapaturmien yhteys talouden yleiseen kehitykseen on muuttunut, mutta se on pysynyt kehityslogiikaltaan entisenlaisena. Uutena voidaan pitää 1990-luvun lopun jälkeistä aikaa, jossa tapaturmien kehitys on näyttänyt irrottautuvan talouden vahvasta sidoksestaan, mutta jonka lopullinen päättely on ehkä ennenaikaista. Oletan, että alentuneet työpaikkatapaturmat ovat enemmän tuotannollisen ja työmarkkinallisen muutoksen indikaattori kuin pelkästään menestyksellisen työsuojelutoiminnan käytäntöjen.  Raha ja kustannukset työnantajien kiristyneen kilpailun olosuhteissa ovat mielestäni tapaturmakehitykseen voimakkaasti vaikuttava tekijä. Suurten globalisoituvien yritysten toiminnassa kustannuksiin, tuotannon sujuvuuteen ja tuottavuuteen on kiinnitetty paljon huomiota. Tällöin voimme ainakin olettaa, että eurot ovat puhuneet työtapaturmien vähentämisen puolesta. Onko niin, että yrityskulttuureissa tapahtuneet muutokset ja koko yrityskonseption muuttumien viime vuosikymmenien aikana heijastuu nykyiseen tapaturmakehitykseen? Tarkoitan yritysten hierarkian muutoksia, yritysten pilkkomista, alihankintayritysten kasvua yms. Voimmeko olettaa, että monet nykyisistä tapaturmista tapahtuvat pilkotuissa, eriytetyissä ja jaetuissa yrityksissä ja erityisesti alihankintayrityksissä?

Työpaikkatapaturmat ovat työn, tuotannon ja työmarkkinoiden yleisten muutosten myötä siirtyneet työhyvinvoinnin ongelmien suuntaan, työn kuormituksen ja suoritettavuuden lisääntymiseen ja yleensä työn vaatimusten kasvuun.  Samoin työpaikkaan kiinnittymisen ja työpaikassa pysymisen kysymykset ovat muuttuneet. Työn tekemisen muutoksia heijastavat henkilöstön viihtyvyys ja työpaikkasuhteet ehkä enemmän kuin työtapaturmien määrät. 1980-luvun alun jälkeen työn sisältö on suuntautunut entistä enemmän tietotyöhön, tiedon käyttämiseen ja hallintaan työssä, jolloin myös sen riskit ovat muuttuneet. Työympäristön yhteisöllinen luonne ja toimivuus tulevat entistä keskeisemmäksi. Työväensuojelusta tultiin 1970-luvulla työsuojeluun ja nyt tulisi siirtyä työyhteisöjen kehittämiseen, mikä edellyttää nähdäkseni uudenlaista työsuojeluparadigmaa ja työsuojelutoiminnan kohdetta.

Tässä keskeisiä ovat henkilöstön  aktiivisuuden kehittäminen, monien toimijoiden yhteistyöverkostojen luominen työpaikoille, luottamusta lisäävien toimien kehittäminen ja kumppanuuden ratkaisujen työstäminen työyhteisöissä. Työsuojelun alue tulevaisuudessa on ilmeisesti siirrettävä työnteon riskeistä työyhteisöjen laadun vaikutusten tutkimiseen, konsultoimisen ja innovaatiotyöhön, jossa keskeistä on tarkastella henkilöstön työhyvinvointia.


Lähde: Tilastokeskus (lukutiedot)


Lähde: Tilastokeskus (lukutiedot)


Lähde: Tilastokeskus (lukutiedot)


Lähde: Kansaneläkelaitoksen sairausvakuutus- ja perhe-eläketilastot


Lähde: Kansaneläkelaitoksen sairausvakuutus- ja perhe-eläketilastot