Marja Tuominen
Virkaanastujaisesitelmä Lapin yliopistossa 28.2.2005

”Me kutsumme menneisyyttä nykyisyytemme tueksi.”
Näkökulmia aikoihin ja niiden kokemiseen

– – menneisyys kutsuu meitä yhtä lailla kuin me kutsumme menneisyyttä nykyisyytemme tueksi. – –

Nykyisyys ja menneisyys ovat vuorovaikutuksessa keskenään, ne eivät ole pelkkä jatkuvuus, eivät pelkkää kronologista perättäisyyttä, vaan ne vaikuttavat toisiinsa kuin paineet virrassa jota tulvat, säät ja pyörteet kölskyttävät edestakaisin.

Tämän kirjoitti Eeva Kilpi vuonna 2001 ilmestyneessä teoksessaan Rajattomuuden aika. Aiemmin samana vuonna oli ilmestynyt artikkelikokoelma Saatiin tämä vapaus pitää, jonka työstimme Mikrohistoria ja elämäkertatutkimus -seminaarissa kulttuurihistorian opiskelijoitten kanssa. Kirja oli tavallaan tilaustyö, ja se käsitteli rovaniemeläisten siviilien ja sotilaitten, lasten ja aikuisten, naisten ja miesten kokemuksia talvi-, jatko- ja Lapin sodan aikana ja sotien jälkeen. Sinä olevassa artikkelissani Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet pohdin samaa asiaa kuin Eeva Kilpi vain hieman toisenlaisin sanakääntein:

Ajan kulkiessa kulkuaan myös sukupolvi seuraa toista – mutta ei suoraviivaisesti kuin sotilasparaatissa. Mentaaliset jännitteet, toiveet, pelot, ylpeyden ja pettymyksen tunteet liikkuvat niin taakse- kuin eteenpäin. Vanhemmat tarvitsevat lapsiaan siinä missä lapset vanhempiaan. Lapset hoitavat vanhempiaan siinä missä vanhemmat lapsiaan. Henkisessä jälleenrakennustyössä vanhemmat tarvitsivat lapsiaan oman maailmankuvansa mielekkyyden säilyttämiseen, elämäntunteen jatkuvuuden turvaamiseen. Se on aivan luonnollista: tulevien sukupolvien olemassaolo teki menneisyyden uhrit mielekkäiksi.
 
Tämä jälkimmäinen lainaus on toisen maailmansodan jälkeistä sukupolvien kohtaamista ja mentaalista jälleenrakennusta käsittelevästä tutkimuksestani. Ensimmäisessä sitaatissa kirjailija Eeva Kilpi pohtii aikaa, muistia ja muistamista rajantakaiseen lapsuutensa Karjalaan palailevassa kaunokirjallisessa teoksessa. Molemmissa tapauksissa on kuitenkin kysymys nykyhetkestämme; meidän arkiseen elämäämme päivittäin kuuluvasta olemassaolon tavasta: ajan kerroksellisuudesta, menneen, nyt-hetken ja tulevaisuuskuvien toisiinsa kietoutumisesta – ei enempää eikä vähempää kuin historian ontologiasta.

Historia ei ole sama kuin menneisyys. Sitäkin se on, mutta se on myös menneisyyden tulkinta – ja tulkinnasta kirjoitettu kertomus. Kertomuksen aspekti on viime aikoina jälleen nostettu näkyvästi esiin pohdittaessa historian paikkaa ja ominaislaatua kulttuurien tutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden rinnalla tai joukossa. On myös puhuttu ”narratiivin paluusta” historian tutkimukseen.

Välillä nimittäin (hieman kärjistäen ilmaistuna) ”antoropologisoitunut”, ”sosiologisoitunut”, talous- ja sosiaalihistoriallisesti suuntautunut rakenteiden ja mentaliteettien tutkimus tuntui silppuavan kohteensa niin ohuiksi siivuiksi, että pannaan julistetusta ”suuresta kertomuksesta” jäi tuskin jäljelle ehyttä virkettä, jossa predikaatin ja objektin lisäksi olisi ollut myös subjekti – ajassa toimiva, tahtova ja ajatteleva ihminen. Tämä ei tosiaankaan tuottanut ”suuria kertomuksia” – toisinaan kylläkin suuria yleistyksiä.

Hayden Whiten sanoin historian esitys kuitenkin on aina kertomus – ei sarja diagnooseja yhteiskunnasta. Toinen keskeinen ulottuvuus, jonka kautta historiatieteet määrittävät paikkaansa suhteessa muihin tieteisiin, on aika ja ajallisuus. Entisen opettajani professori Keijo Virtasen mukaan kulttuurihistorian keskeinen tutkimuskohde ovat ”ihmisen teot ajassa”.

Mitä kulttuurihistoria on, liittyy olennaisesti siihen, miten kulttuurihistoria on – ja missä se on. Mutta myös siihen, kuka sen kertoo, miten ja miksi. Tällöin emme liiku vain kulttuurihistorian vaan myös historiakulttuurin, historiakuvien ja historiapolitiikan alueella. Puhumme niistä foorumeista, välineistä, tavoista ja menetelmistä, joilla historian tulkintoja tuotetaan ja välitetään; niistä käsityksistä, jotka luovat taustaoletuksia historian tulkinnoille; niistä intresseistä, jotka ohjailevat tutkimuskohteiden ja tulkinnan tapojen valikoitumista.

Ja kun puhumme kulttuurihistoriasta ja sen ontologiasta, tulee keskeiseksi myös kysymys siitä, mitä lopultakin tarkoitamme kulttuurilla, miten kulttuuri on ja missä se on.

En ryhdy käymään läpi erilaisia kulttuurin käsitteen määrittelyitä, mutta koetan avata tätä käsitettä yhden tietyn määritelmän kautta – ja siinä samalla tuoda esiin myös joitakin pohdintoja siitä, mitä, miten ja missä kulttuurihistoria voisi olla.

Suomalaisen historiankirjoituksen ja erityisesti metodologisten linjausten klassikoihin luetun Pentti Renvallin mukaan kulttuuri aivan olennaisesti on sitä, että menneisyys elää meissä.

Tähän määritelmään kulttuurihistorian peruskurssin opiskelijat tarttuvat vuosi toisensa jälkeen, kääntelevät, mutustelevat ja makustelevat sitä luentopäiväkirjoissaan enemmän kuin mitään muuta yksittäistä ehdotusta tieteenalan sijainnin ja identiteetin paikantamiseksi.
 
Irrotan nyt täysin huolettomasti tämän määritelmän historiografisesta yhteydestään ja annan sen toimia kuten elokuva, runo tai maalaus: hedelmällisenä metaforana, ajatusversojen kasvualustana – ei kehikkona, jonka sisään minun pitäisi rajoittaa ajatukseni tai lähtökohtana, jonka oikeutus minun tulisi etsiä sen kontekstista. Niinpä oman tulkintani mukaan Pentti Renvallin kulttuurin käsitteen määrittely voidaan lukea kolmella eri tavalla:

Kulttuuri on olennaisesti sitä, että

menneisyys elää meissä
menneisyys elää meissä
menneisyys elää meissä.


Menneisyys elää meissä

Aloitan ensimmäisestä tavasta painottaa annettua määritelmää. Onko historiantutkija Pentti Renvall siis ollut sitä mieltä, että kulttuurin käsitteen piiriin voidaan laskea vain se, mikä on kasaantunut taaksemme: esi-isien urotyöt ja muinaisuuden taideaarteet? Onko kyse elitistisestä kulttuuri-käsityksestä, joka erottaa kulttuurikansat kansoista, kulttuurikodit kodeista, kulttuuri-ihmiset ihmisistä?

Oman käsitykseni mukaan näin ei tarvitse olla. Tässä kulttuurin käsite vain lähestyy itsensä historian käsitettä – ja väittäisin, että sitä kautta jopa identiteetin käsitettä.

Se ei tarkoita sitä, että me elämme menneisyydessä.

Wilhelm Dilthey on todennut, että yhteisölle sen omalla historialla on sama merkitys kuin muistilla yksilölle. Ajatelkaamme ihmistä, joka tapaturman, psyykkisen trauman tai fyysisen sairauden vuoksi yhtäkkiä tai vähän kerrassaan menettää muistinsa, tiedon omasta menneisyydestään ja kyvyn hahmottaa sen kronologiaa, siihen vaikuttaneita asioita ja ihmisiä. Seuraukset tämän päivän ja tulevaisuuteen orientoitumisen kannalta voivat olla katastrofaaliset. Kysymykset kuka olen, mitä olen, miksi olen, missä olen, mistä tulen ja minne menen, jäävät vaille vastauksia, ja arkistenkin asioitten hoitaminen voi muuttua ylivoimaisen vaikeaksi.

Hiljattain eräs minulle läheinen iäkäs ihminen menetti viimeisen elinvuotensa aikana lähes täydellisesti käsityksen oman elämänsä kronologiasta. Elämänkaaren lineaarinen hahmo murtui sirpaleiksi, jotka kaikki olivat yhtä aikaa läsnä: lapsuus, nuoruus, keski-ikä, ja vanhuus; viime viikko, eilinen ja tänään; päivä ja yö; isovanhemmat, vanhemmat, edesmennyt puoliso, lapset pienenä, lapset nuorena, lapset aikuisena. En koskaan ole nähnyt yhtä vakuuttavaa todistetta ajan todella kerroksellisesta ja monikestoisesta olemuksesta ja siitä, miten meidän arkimielemme integroi nuo yhtäaikaiset kerrokset ja järjestää kokonaisuuden hallittavaksi lineaariseksi jatkumoksi. Vanhukselle itselleen tuo ajan kerrosten disintegraatio oli selvästikin hyvin ahdistava kokemus.

Ajatelkaamme sitten yhteisöä, jolla ei ole kontaktia omaan menneisyyteensä tai ei omaa tulkintaa siitä. Syitä voi olla monia: yhteisöä kohdannut väkivaltainen hävitys ja poliittinen repressio, ulkoapäin suunnattu kollektiivinen mitätöiminen tai kulttuurinen assimilaatio, yhteisöllistä traumaa seuraava tiedostettu tai piilotajuinen kieltäminen – tai kehityksen loputtomaan siunauksellisuuteen kritiikittömästi luottava futuristinen hurmos. Tässäkin tapauksessa seuraukset voivat olla katastrofaaliset.

Artikkelissaan Mennyt nykyisyytenä professori Kari Immonen kirjoittaa perinteistä historiantutkimusta vaivanneesta nykyisyyden pelosta. Hänen käsityksensä mukaan vaatimus ulkopuolisen asemaan asettumisesta ja sen taustalla oleva objektiivisuuden ideaali on tehnyt historiantutkimuksesta nykyisyyden suhteen kyvyttömän, ja sen tilan ovat vallanneet muut tieteet, taiteet ja journalismi. Mutta haluaisin kysyä, onko samaan aikaan näitä “nykyisyyden suhteen kyvykkäitä” tieteitä (ehkä myös journalismia ja jopa taiteitakin?) alkanut vaivata menneisyyden pelko, joka ilmenee kykenemättömyytenä tai ainakin haluttomuutena havaita niitä pitkän keston mentaalisia prosesseja ja syvärakenteita, sitä historian moniaikaisuutta, joka vaatii meitä luopumaan perinteisen tapahtumahistorian “olipa kerran” ja “sen pituinen se” -ajattelusta.

Pentti Renvallin määritelmän ensimmäisen lukutavan mukaan kulttuuri siis ensisijaisesti voisi tarkoittaa sitä, että me tiedämme keitä olemme, mistä tulemme ja minne olemme menossa. Että me myös tiedostamme oman sijaintimme nyt-hetkessä, joka kantaa sisällään sekä menneisyyden tekoja että tulevaisuuden odotuksia.


Menneisyys elää meissä

Ajasta, paikasta ja asemoitumisestamme suhteessa niihin, saamastamme kasvatuksesta ja koulutuksesta, elämänhistoriastamme ja persoonallisuudestamme rakentuu menneisyydelle kasvualusta meissä. Mutta olivatpa nämä olosuhteet millaiset hyvänsä, menneisyys elää meissä – halusimmepa tai emme, tiedostimmepa sen tai emme. Ja kun menneisyys todella elää meissä, on jatkuvassa muutoksen tilassa: annamme sille tulkintoja, annamme sille tilaa kasaantua ja kumuloitua… Suodatamme jotain pois ja järjestämme palaset uudelleen.
 
Olen omassa yliopistossani kuullut sanottavan, että suunnittelutieteet tutkivat sellaista, mitä ei vielä ole, historiatieteet taas sellaista, mitä ei enää ole olemassa. Tämän haluan painokkaasti oikaista. Sen lisäksi, että kulttuurihistorian yksi keskeinen lähtökohta on ajan monikerroksisuuden ja menneisyyden läsnäolon tiedostaminen nyt-hetkessä, se kiinnostuu myös historiakulttuurista.

Jokainen menneisyydestä tehty kertomus on rekonstruktio, joka ei koskaan voi olla identtinen kohteensa kanssa tai tavoittaa täydellisesti sen autenttisia merkityksenantoja. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti. Jokainen historiantutkimus on tulkinta, jota sekä rajoittavat että kyllästävät nykyhetken ymmärryksellemme asettamat ehdot. Näin historia on väistämättä sidoksissa nykyhetkeen siitä saamiensa merkitysulottuvuuksien kautta – ja näin historiantulkinnat myös tuovat merkityksiä nykyhetkeen. Mutta lopultakin historiantutkimus on vain yksi monista foorumeista, joilla historiaa tulkitaan ja historiakuvia välitetään. Tähän osallistuvat myös taiteet ja monet muut tieteet sekä journalismi. Yksi kulttuurihistorian tehtävistä on tuoda tätä näkyväksi.

Tässä aktualisoituu nyt kysymys paitsi menneisyyden läsnäolosta ja menneisyys-käsitysten konstruktiivisesta luonteesta myös vastuusta: mekin teemme kaiken aikaa tietoisia mutta myös tiedostamattomia valintoja, jotka vaikuttavat siihen, millainen on tulevaisuuden menneisyys.
 
Menneisyyshän elää meissä sellaisena, kuin se elää, hyvin pitkälle meitä ennen eläneiden ihmisten valintojen tuloksena. Vaihtoehtoja olisi ollut muitakin, mutta kovin usein ne hautautuvat ”väistämättömän kehityksen” retoriikan alle.  Se on sukua kollektiiviselle tai ryhmä-amneisalle ja perustuu modernismin dynaamiselle ja futuuri-orientoituneelle aikakäsitykselle – joka ei ole vieras myöskään nk. myöhäismodernille eetokselle. Historiallisen tietoisuuden kannalta yksi vaarallisimmista väittämistä kuuluukin: ”Kehitys tulee väistämättä osoittamaan…”

Kehityshän ei väistämättä osoita mitään muuta kuin sen, millaisia valintoja me olemme tehneet. Kari Immonen on eri yhteyksissä korostanut uuden kulttuurihistorian aktiivisuutta ennen muuta aikaa koskevaan tietoon liittyvänä ominaisuutena. En tiedä, tulkitsenko häntä oikein kun katson, että tämä lähtökohta velvoittaa meidät esittämään miksi-kysymyksiä, kyseenalaistuksia ja ehkä-vastauksia niissäkin tilanteissa, joissa ”kehitys” on sijoitettu subjektin ja ihminen objektin asemaan.

Se, että menneisyys elää meissä, ei tarkoita vain sitä, että se vaikuttaa nykyisyyteemme. Se merkitsee myös sitä, että me tiedostamme sen ja otamme selvää, miten ja miksi se vaikuttaa nykyisyyteemme. Kun tarkastelemme kriittisesti tuota ”väistämättömän kehityksen” retoriikkaa, meillä on oikeus ja velvollisuus jatkuvasti tivata menneisyydeltä, kenen unelmat jäivät toteutumatta, kuka putosi historian reunan yli, kenen tarina jäi kertomatta. 

Tällaiset kysymyksenasettelut tuovat tutkimuksen keskiöön uusia toimijoita, yksilöitä, yhteisöjä ja sukupolvia. Tämä tarkoittaa myös uudenlaisten lähdeaineistojen ja tarkastelutapojen, uusien metodologisten ratkaisujen legitimoimista perinteisten rinnalle ja tilalle. Uusista tutkimusalueista voidaan mainita vaikkapa lapsuuden historia, nuoruuden historia, sukupuolijärjestelmän historia, erilaisten vähemmistöjen historiat, arjen historia, tunteiden historia, aistien historia, ajan historia, mentaliteettien historia. Uusista tarkastelutavoista haluan erikseen mainita mikrohistorian ja psykohistorian.

Mikrohistoriallinen tutkimustapa asettaa keskiöön yksittäiset toimijat, joiden kautta suppeankin lähdeaineiston mutta tarkan lähiluvun ja yllättävien kysymyksenasetteluiden avulla pyritään avaamaan näkökulma aikakauden mieleen, luomaan vuoropuhelu mikro- ja makrotason välille. Yhteisön historiaa voidaan kertoa siihen kuuluneen yksittäisen ihmisen mutta myös rakennuksen, esineen tai vaikkapa työvälineen, viljelykasvin tai vaateparren näkökulmasta. Kannattaa ajatella, millaisen näköalan Rovaniemen kauppalan ja kaupungin mentaaliseen ja materiaaliseen historiaan voisi avata vaikkapa Ounaskosken silta kaikkine vaiheineen, jos osaisimme esittää sille oikeat kysymykset ja saada sen vastaamaan niihin.

Psykohistoria taas lähtee siitä, että myös piilotajuiset motivaatiot ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat historian kulkuun – ja että näitä motivaatioita voidaan tutkia. Lapsipsykologi ja historioitsija Erik Homburger Erikson osoitti vuonna 1950 teoksessaan Lapsuus ja yhteiskunta (suom. 1962) psykologeille kehotuksen: ”Ei ole enää ollenkaan aikaa olla yhtä naiivi historiallisesti kuin historioitsijat ovat koko historian ajan olleet psykologisesti.” – – ”Saa lukea historiaa, yhteiskuntaa ja moraalia käsittelevän teoksen toisensa jälkeen löytämättä juuri viittaustakaan tosiasiaan, että kaikki ihmiset alkavat elämänsä lapsina ja että kaikki kansat alkavat lastenkamarista.”

Psykohistoriallinen tutkimus on vastannut Eriksonin haasteeseen. Lloyd deMause on kerrassaan sivuuttanut perinteisen historian periodisoinnin ja korvannut sen jaottelulla, joka perustuu lastenkasvatusmallien – tarkemmin sanottuna vanhempien lapsiinsa kohdistamien projektiivisten pelkojen ja toiveiden – manifestaatioille. Tältä mielen alueelta Lloyd deMause löytää sen primus motorin, ensimmäisen liikuttajan, jonka kädessä ovat kaikki muut historian manifestaatiot: tieteenhistorian, teknologian historian, poliittisen, talous- ja sosiaalihistorian tai vaikkapa taidehistorian. Rationaaliseen, motivaatioistaan ja päämääristään täydellisen tietoiseen toimijuuteen ei historian tulkintaa Lloyd deMausen mukaan voida perustaa; muuten ei sotia syttyisi aina vaan ja aina vaan, vaikka kukaan ei niitä halua; muuten ei kaukoputki olisi ollut käytössä ennen kuin vesiklosetti keksittiin.

Lloyd deMausen avauksen jälkeen psykohistorian tutkimuksessa on avattu monia uusia tarkastelunäkökulmia, teoreettisia ja metodologisia painotuksia – aivan kuten psykoanalyysissakin sen ensimmäisten teoreetikkojen jälkeen. Historiantutkimuksen näkökulmasta ongelmalliseksi näyttää osoittautuneen teoreettisen apparaatin ja metodologian hallitsemisen vaikeus. Lloyd deMausen käsityksen mukaan se edellyttäisikin historiantutkijalta psykoanalyysin läpikäymistä.

On sanottu, että psykoanalyytikon mieli on hänen ainoa tiedonlähteensä. Psykohistorioitsijalle hänen oma mielensä on yksi tärkeimmistä tiedonlähteistä – ja väittäisin että kenelle hyvänsä historioitsijalle se on tärkeä. Ellei näin ole, päädytään menneisyyden ihmisen kokemusmaailman ymmärtävän tulkitsemisen sijasta pelkkien selitysten tielle. Korostan, että käytän näitä sanoja nyt samassa merkityksessä kuin Veikko Tähkä teoksessaan Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. Hän tarkoitta selityksillä sellaisia hypoteeseja ja johtopäätöksiä, jotka käyttävät hyväkseen pääasiassa rationaalisia ja yleisesti jaettuja vasteita kohteeseensa. Ymmärrys taas viittaa sellaiseen toisen ihmisen kokemusmaailmasta tulevaan tietoon, jonka saavutan käyttämällä tämän toisen ihmisen minussa itsessäni herättämien vasteiden kokonaisuutta.

Jos halutaan ilmaista asia helpommin, voitaneen puhua myös hiljaisesta tiedosta. Joka tapauksessa lähtökohtana on, että pelkkä lukeneisuus ja huolellinen lähdetyö eivät tuo riittävää valmiutta historiallisiin tulkintoihin.


Menneisyys elää meissä

Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla on kaksi enkeliä, jotka ikuisuuden näkökulmasta seurailevat ihmisten ajallista elämää ja näkymättöminä osallistuvat heidän kohtaloihinsa. Toinen enkeleistä potee surua ymmärtäessään osattomuutensa siitä ajallisuuden kokemuksesta, joka on ihmisen osa. Ihmisillä on menneisyytensä, nyt-hetkensä ja tulevaisuudenhaaveensa – enkelillä vain ikuisuus. Lopulta tämä enkeli päätyykin luopumaan enkeliydestään ja hylkäämään kuolemattomuutensa.

Keskustelin hiljattain tästä elokuvasta professori Veijo Hietalan kanssa, joka totesi minulle eräässä viestissään:

 – – toisin sanoen ihmisenä oleminen ajallisuutena (= muutos) kaikkine arjen pikkujuttuineen mutta myös vaikeuksineen ja vastoinkäymisineenkin tuntuu Wendersin mielestä olevan arvokkaampi kuin steriili ja tapahtumaton enkelielämä: ihmiselämä on kuitenkin matka ja jatkuvaa oppimista. Ja mysteereistä suurin näyttää olevan miehen ja naisen rakkaus – asia josta ihmiseksi muuttunut enkeli toteaa elokuvan kauniiksi lopuksi jotensakin näin että ”nyt tiedän semmoista mitä yksikään enkeli ei tiedä".

Ihmisenä olemiseen kuuluu käsitys ajasta: sen jatkuvuudesta, paluusta ja rajallisuudesta. Ihmisenä olemiseen kuuluu se, että menneisyys elää meissä.

Viidentoista vuoden takaisen väitöskirjani ensilehdellä siteeraan Leo Hurwitzin elokuvaa Dialogue with a Woman Departed:

Kuvia, kuvia…
 
   
 
Miten sydän käsittää sen
minkä silmät ovat nähneet?

Maailma sisälläni.
Maailma ulkopuolellani.

Mitä pitempään elin, sitä
selvemmin tajusin, että
se mikä tapahtui ulkopuolellani
oli osa minua.

Kun kesällä 1986 näin tuon elokuvan, olin jo aloittanut tutkimustyön, mutta se oli silloin vielä alkuvaiheessa. Pian huomasin, että nuo läpi elokuvan toistuvat sanat olivat selkeässä yhteydessä oman tutkimukseni historiakäsitykseen.
 
Kyseessä on vanhan miehen rakkaudentunnustus ja surutyö, pitkä hiljainen dialogi kuolleen ja hyvin syvästi rakastetun puolison kanssa. Dialogin myötä Leo Hurwitz jäljittää kuvin ja sanoin sitä maailmanhistoriaa, joka loi hänen rakastettunsa lapsuuden-, nuoruuden- ja aikuisuudenkokemuksille ulkoiset puitteet. Se on viime vuosisadan Euroopan ja Yhdysvaltojen historiaa maailmansotineen, holokausteineen, Vietnameineen, ihmisoikeustaisteluineen. Sitten tulevat sairaus, jäähyväiset ja ero.

Väitöskirjassani totean, että Leo Hurwitz ei julista mutta kylläkin implikoi sellaista näkökulmaa historiaan, joka korostaa toisaalta yksilön mielessä tapahtuvien kokemusten merkitystä historian ymmärtämisen välineenä – toisaalta itse historian merkitystä ihmisen mielensisäisten kokemusten ymmärtämisen välineenä. Sekä ”historiallinen todellisuus” että ”historiallinen totuus” syntyvät ihmisen subjektiivisen kokemuksen ja häntä ympäröivän todellisuuden vastavuoroisesta suhteesta, eikä toisen ymmärtäminenkään käy ilman toista.

Menneisyys historiana on vain meidän mielissämme ja se jättää sinne jälkensä – niin kuin meidän mielemme jättävät jälkensä historiaan.  Meidän mielemme on historian koti.

Kuten huomaatte, kysymykseen siitä, miten menneisyys elää meissä, on tässäkin tapauksessa taiteen – ei metodioppaan – tarkastelu avannut näkökulman ja tarjonnut pohtimisen välineet. Tunnistan itsessäni hermeneutikon, jolle menneisyys on keskustelukumppani sillä vyöhykkeellä, jossa itse teen inhimillistä kokemusmaailmaa koskevia tulkintoja: kirjoitan historiaa. Mutta mitä menneisyys vastaa, riippuu siitä, mitä siltä kysymme. Menneisyys ei käy monologia, se ei pidä tyhjentäviä esitelmiä itsestään. Se viskoo meille vihjeitä, lähteitä, jälkiä, jotka eivät puhu ellemme osaa keskustella niiden kanssa. 

Kiinnostavaa tässä keskustelukumppanissa on se, että se itse elää, toimii ja vaikuttaa minun sisälläni. Se on nyt juuri sitä, mitä tässä olen kutsunut kulttuuriksi.