Rehtori Esko Riepulan juhlaseminaari 8.5.2006

Esko Riepula

KIITOKSET JA LÄHTÖLOITSU


- Arvoisa puheenjohtaja!
- Hyvät ystävät!
- Hyvät Naiset ja Herrat!


Kuluvan lukuvuoden avajaispuheeni päätin toteamukseen, että on ollut etuoikeus olla mukana rakentamassa uutta yliopistoa ja saattaa se miehuuden vaiheeseen.

 

Samalla kuitenkin muistutin Saarnaajan sanoin siitä, ettei meistä pitkän päälle jää muistoa jälkeemme tuleville enempää kuin heistäkään jää muistoa niille, jotka tulevat heidän jälkeensä (Saarn. 1:11). – Tässä mielessä kaikki on katoavaista.

Saarnaajaa lainaten (Saarn. 3:22) jatkoin kuitenkin, että vielä eläessämme ei ole kuitenkaan mitään parempaa kuin, että iloitsemme siitä mitä olemme aikaan saaneet, sillä kukaan ei tuo meitä näkemään sitä, mitä meidän jälkeemme tulee, olkoonpa se miten suurta ja hyvää tahansa.

 

Ennen kiitoksia muutama sana siitä taustasta, josta tähän on tultu. 

Kun keväällä 1962 Rovaniemen kauppaoppilaitoksen rehtori Keijo Jääskeläinen lähetti puolestani hakupaperit Yhteiskunnalliseen korkeakouluun Tampereelle, kenenkään haaveissa ei tuolloin ollut, että Lapissa voisi joskus olla oma korkeakoulu. Vuosikymmen myöhemmin, väitökseni jälkeen kesällä 1973, kuulin Keijolta, että Rovaniemen kaupunginhallinnossa oltiin aktiivisia korkeakoulun saamiseksi, jolloin totesin, että minulle kyllä kelpaisi siinä apulaisprofessorin virkakin.

Ratkaiseva kohdaltani oli kuitenkin se puhelinsoitto, jonka sain maaliskuussa 1977 opetusministeriön silloiselta korkeakoulu- ja tiedeosaston päälliköltä professori Mikko Niemeltä. Mikko tiedusteli halukkuuttani tulla jäseneksi asetettavaan Lapin korkeakoulun suunnittelutoimikuntaan mm. siitä syystä, että ”sinähän olet sieltä päin…”.  

Jo aiemmin olin tiennyt näistä suunnitelmista, koska suunnittelutoimikuntaa edeltäneen maaherra Asko Oinaan johtaman Lapin korkeakoulutoimikunnan sihteeri Jouko Jussila kävi haastattelemassa minua Tampereen yliopistolla taloudellis-hallinnollisen koulutuksen opetussuunnitelmista. Tämä tapahtui todennäköisesti keväällä 1974.

Kun Lapin korkeakoulun suunnittelutoimikunta kokoontui ensimmäiseen kokoukseensa opetusministeriössä huhtikuussa 1977, minulle on jäänyt lähtemättömästi mieleen sen puheenjohtajan, maaherra Asko Oinaan, määrätietoisuus. Kokouksen viimeisenä asiana puheenjohtaja totesi, että koulutus uudessa korkeakoulussa aloitetaan syksyllä 1979 ja löi nuijan pöytään kysyen vasta sen jälkeen, että näin kai me päätetään. – Niin päätettiin.

Tulostani uuden korkeakoulun suunnittelutehtävään samoin kuin perustamisvaiheen tapahtumista olen kertoillut Matkalla Kojamoon –julkaisussa ja Eskon sotapäiväkirjassa, joten tuohon vaiheeseen en tässä enää palaa.

Ratkaisevaa omalta kohdaltani siinä mitä olen tehnyt ja miten onnistunut, on ollut  ihmisten välinen luottamus. Sitä tunsin niin Mikko Niemen kuin hänen alaisuudessaan opetusministeriössä tuolloin toimineen Pekka Kilven taholta sekä myöhemmin suunnittelutoimikunnan puheenjohtajana toimineen Asko Oinaan taholta. Tämä luottamus oli helppo muuttaa käyttövoimaksi ja energiaksi yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Askon ja minun välille kehittyikin pahimmassa taisteluvaiheessa eräänlainen aseveljeys, jota olen verrannut konekivääriyksikköön, jossa aina kun toinen ampuu toinen syöttää rullaa panoksineen. – Muisto tästä aseveljeydestä saattaa tulla näkymään yliopiston uudisrakennuksessa.

Kiitän Asko Sinua näistä vuosista! - Mikkoa ja Pekkaa eivät kiitokseni enää tavoita, mutta kiitollisuuteni heitä kohtaan ei ole yhtään vähäisempää. Ilman teidän osoittamaa luottamusta en olisi tässä. Kuten useissa puheissani olen todennut, itsessään ihminen ei ole mitään. Merkityksensä hän saa vain yhteisönsä jäsenenä.

Luottamuksen keskeisen merkityksen oivaltaminen kaiken onnistumisen lähtökohtana on toivottavasti näkynyt myös työssäni. Erityisesti olen sitä yrittänyt osoittaa äsken valitulle uudelle rehtorille.

Hyvät kuulijat!

Kun minulle ruvettiin puhumaan tämän juhlaseminaarin järjestämisestä, halusin sen näköisekseni siinä mielessä, että seminaarin alustuksissa välittyisivät ne asiat, joita olen pitänyt tärkeänä juuri niiden ihmisten toimesta, jotka ovat olleet niitä kanssani edistämässä.

Yhteiskuntapolitiikka on ollut aina osa minun akateemista uraani. Paavo Lipposen jo lupaama alustus akateemisen väen poliittisesta osallistumisesta Suomessa ei kylläkään tässä toteutunut hänen ulkomaanmatkansa johdosta, mutta minulle tärkeät alue- ja paikallishallinnon kysymykset tulivat valotetuiksi ministeri Hannes Mannisen esityksessä. Hannekseen törmäsin ensimmäisen kerran jo 1960 –luvun lopulla, kun luin julkisoikeuden assistenttina erään approbatur –tentin vastauksia. Kun ääneen ihmettelin yhden tenttijän vastausten korkeaa tasoa ja tulin sanoneeksi vastaajan nimen, silloinen tyttöystäväni – nykyinen vaimoni – totesi, että sehän on Kolvangin Kaarinan poikakaveri! – Vaimoni ja mainittu Kaarina – josta sittemmin tuli Hanneksen vaimo - olivat näet samalla kotitalousopiston kurssilla täällä Rovaniemellä ja siten opiskelutovereita. Siitä lähtien olemme voineet seurata toistemme elämänvaiheita.

Pisimmän päivätyön Lapin yliopiston ja sitä edeltäneiden laitosten palveluksessa on seminaarissa esiintyneistä tehnyt professori, dekaani Kaarina Määttä. Kaarina näet oli assistenttina jo Oulun yliopiston va opettajankoulutuslaitoksessa, josta 1979 tuli Lapin korkeakoulun kasvatustieteiden osasto. Väliaikaisen hallituksen jäsenenä Kaarina tuli myös korkeakoulun hallintoon välittömästi sen perustamisen jälkeen.  Vaikka Kaarina on saanut enemmän kuuluisuutta ”rakkausprofessorina” kirjojensa johdosta, hänen tuloksekas ja tunnollinen työ opettajana ja tiedekunnan johtajana ansaitsee myös oman huomionsa. Kaarinan dekaanikaudella kasvatustieteiden tiedekunnasta on valmistunut puolet yliopiston tohtoreista ja sama tahti näyttää jatkuvan tulevaisuudessakin.

Ylijohtaja Arvo Jäppisen kanssa jouduin napit vastakkain jo 1970 –luvun alussa, kun Tampereen yliopistossa olin mukana kapinaliikkeessä, jossa vastustimme  opetusministeriön ajamaa kiintiöihin perustuvaa kolmikantaa yliopiston hallintoon. Vuoden 1974 asetuksethan toivat yliopistoihin kolmikantaisen hallintomallin sisäisin kiintiöin. Me Tampereen ”edistykselliset” emme hyväksyneet tätä vaan edellytimme kiintiöissä ristiinäänestysmahdollisuutta. Kun asetus sitten annettiin vielä nytkin voimassa olevan sisältöisenä, järjestimme varjovaalit, jossa ristiinäänestystä sovellettiin. Tulosta en muista, mutta äänestysprosenttiin emme olleet tyytyväisiä, mihin taas Arvo oli tyytyväinen todetessaan että pieleen meni….

Arvon osallistuminen opetusministeriön edustajana Lapin korkeakoulun suunnittelutoimikunnan työhön oli tietenkin tärkeää ja hänen mahdollisuutensa edistää hanketta olivat meitä muita paremmat, vaikka – kuten Sotapäiväkirjastani ilmenee – henkilökohtaisesti en tuolloin tuntenut luottamusta häneen – edustimmehan erilaista yleispoliittista näkemystä ja sitoutuneisuutta.

Sittemmin sain Arvosta oivan ja arvostamani kiistakumppanin, jonka kanssa käydyt vuotuiset tulosneuvottelut lienevät jääneet useimpien niissä mukana olleiden mieleen. Yhteiset kokemukset ja samansuuntaiset näkemykset ovat sittemmin johtaneet myös meidät eräänlaiseen aseveljeyteen. Viimeksi se tuli esille muutama kuukausi sitten käydyssä pienessä ”talvisodassa”, kun julkisuudessa jouduin puolustamaan Lapin yliopiston itsenäisyyttä.

Tavatessamme Arvon kanssa meillä on aina ollut hauskaa: hänen kanssaan on aina voinut panna kaikki peliin. Sen sijaan olen ollut huomaavinani, että asemansa johdosta hän itse joutuu usein pidättelemään!

Se, että olin niinkin hyvin valmentautunut kuin olin tullessani 36-vuotiaana uutta korkeakoulua suunnittelemaan, oli pitkälti sen ansiota, että olin ollut vuodesta 1967 lähtien Antero Jyrängin kollegana toimiessani julkisoikeuden assistenttina ja muissa opetus- ja tutkimustehtävissä Tampereen yliopistossa ja vuosina 1970-1973 valtiosääntökomitean päätoimisena sihteerinä, jonka varapuheenjohtajana Antero toimi.

Tampereen vuosina meille muotoutui hyvin kiinteä mestari-oppipoika suhde, joka jatkui sitten hieman eri muodoissa valtiosääntökomitean ajan. Tuossa komiteassa  opin tuntemaan poliittisen elämämme silloisen eliitin ja kovanaamat Veikko Vennamoa, Taisto Sinisaloa, Georg C. Ehrnroothia, Veli Merikoskea jne myöten, mistä on näin jälkikäteen selitettävissä, ettei sen jälkeen ole tarvinnut pelätä tai ujostella ketään ajaessaan asioita poliittisilla foorumeilla. Olenkin todennut, että on oltava kovissa paikoissa kovien ihmisten kanssa, jotta pystyisi itse ajamaan kovia asioita kovissa paikoissa riittävän herkällä tavalla.

Anteron tuleminen apulaisprofessoriksi Tampereen yliopistoon syksyllä 1966 ja seuraavan vuoden alussa alkanut yhteistyö laitoksen assistenttina merkitsi minulle samaa kuin oli ollut rehtorin vaihdos täkäläisessä kauppaoppilaitoksessa syksyllä 1961. Imin kuin pesusieni oppia ja vaikutteita uudelta ihmiseltä. Oikeustieteen tehtävästä ja luonteesta yhteiskuntatieteenä sekä sen yhteiskunnallisesta merkityksestä käydyt keskustelut johtivat ns. Tampereen koulun syntyyn ja haluun taistella uusien näkemysten puolesta. – Nämä vuodet olivat eräänlainen tulikaste yhteiskunnalliseen osallistumiseeni ja vaikuttamiseen. Niistä olen kiitollinen Sinulle Antero!

Kun tulin tänne, ajattelin, että jotain vastaavaa voisin olla täälläkin synnyttämässä, - pidin sitä jopa todennäköisenä -,  jolloin aikaa myöden olisi voitu puhua myös lappilaisesta koulukunnasta. Koska en saanut koskaan elävää yhteyttä opettamiseen vaan hallinto vei aikani, ajatus jäi haaveeksi. Yksi jälki tästä kuitenkin lienee jäänyt: täällä Teuvo Pohjolaisen oppilaana ollut Jaakko Husa vie toisaalla tätä liekkiä eteenpäin.

Keskinäinen luottamus ja yhteistyö Mikko Niemen kanssa johti yhteyteen myös Irmeli Niemen kanssa, joka on jatkunut Mikon poismenon jälkeenkin ja  kiinteytynyt keskinäiseksi ystävyydeksi hänen, vaimoni ja minun välillä.

Mikon tavoin Irmeli on tehnyt upean uran niin yliopistossa kuin hallinnossa: yleisen kirjallisuuden professorina Turun yliopistossa ja opetusministeriön osastopäällikkönä ja ylijohtajana samoin kuin lukuisten kansalaisjärjestöjen puheenjohtajana ja hallintoelinten jäsenenä.

Irmelin kulttuurielämän laaja tuntemus ja osallisuus on tehnyt meihin erityisen vaikutuksen. Kirjallisuuden ohella Kuusiston musiikkisuvun jäsenenä musiikki on häntä lähellä eivätkä kuvataiteet ja muiden taidealojen asiat ole hänelle yhtään sen vieraampia. Taisipa hän tuoda yliopistoon ensimmäisenä elokuvataiteen tutkimuksenkin osaksi kirjallisuuden laajaa ja laajentuvaa kenttää. Mikon tavoin hän on kiinnostunut yhteiskunnallisista kysymyksistä eikä vierasta poliittista osallistumistakaan.

Hyvänä ystävänä Irmeli on ollut meille intellektuaalinen keskustelukumppani, jossa arkipäivän kokemukset ja kulttuurielämän ilmiöt sekoittuvat nautinnolliseksi elämänmakuiseksi keitokseksi. Olemme vaimoni kanssa aina viihtyneet Irmelin seurassa ja oppineet häneltä paljon.

Kun korkeakoulun suunnittelutoimikunta valitsi heinäkuussa 1977 täällä Rovaniemellä pidetyssä kokouksessa hallinnollisen suunnittelijan tehtävään Juhani Lillbergin Jyväskylän yliopistosta, minulla ei ollut hänestä minkäänlaista mielikuvaa. Syksyn tullen tulimme tekemisiin keskenämme ja kun hänen perheensä muutti tänne meitä aiemmin, jouduin turvautumaan hänen läsnäoloonsa käytännön asioiden järjestämisessä. Niissä Juhani oli auttavainen ja korkeakoulun suunnittelutoimisto odotti valmiina Laukkasen pyöräliikkeen ylimmässä kerroksessa tänne muutettuamme.

Alusta lähtien yhteistyö välillämme sujui hyvin. Kun minun koleerisen luonteeni vastapainona on ollut Juhanin hiljaisempi ja vetäytyvämpi persoonallisuus, ovat ne sopivasti täydentäneet toisiaan. Olenkin usein todennut, että juuri se että olemme niin paljon erilaisia kuin olemme, on tehnyt yhteistyöstä ongelmattoman. On hyvä, että Juhani jatkaa vielä uuden rehtorin kaudella siirtäen sitä hiljaista tietoa joka on kertynyt kuluneiden vuosikymmenten aikana seuraavalle polvelle. Kun opetusministeriössäkin keskeiset virkamiehet – kansliapäällikkö Markku Linna ja ylijohtaja Arvo Jäppinen, jotka ovat olleet keskeisiä yhteistyökumppaneita koko Lapin yliopiston toiminnan ajan – siirtyvät eläkkeelle, on hyvä että yhteisten kokemusten siirtäjiä löytyy yliopiston puolelta tradition jatkajina.

Vielä haluan erikseen kiittää seminaarin avannutta yliopiston neuvottelukunnan puheenjohtajaa, hovioikeuden presidentti Esko Oikarista ja seminaarin järjestelytoimikuntaa siitä antaumuksesta – jopa innostuksesta -,  millä olette tätä päivää valmistelleet. Aktiivisuutenne ei ole jäänyt huomaamatta ja se on tehnyt minuun syvän vaikutuksen.

Neuvottelukunnan puheenjohtajaksi tultuaan Esko Oikarinen on todella välittänyt yliopistosta ja ollut innolla ja intensiivisesti sitä kehittämässä. Hän on tuonut ulkopuolisen näkemyksen yliopistoon, mutta myös tarpeen niin vaatiessa toiminut yliopiston puolestapuhujana ulospäin. - Neuvottelukunta –asiassakin olimme liikkeellä ensimmäisenä Suomessa; nythän niitä on jokaisella yliopistolla.

Kun pari kolme vuotta sitten eräässä keskustelussa sanoin professori Mauri Ylä-Kotolalle, että kun tulee aika valita yliopistolle uusi rehtori, sinun pitää olla  käytettävissä. Mauri hieman hämmentyi, sillä olihan hän tuolloin nykyistäkin nuorempi. Olin pannut Maurissa merkille monta asiaa, jotka tuohon päätelmään (lue: vaatimukseen) johtivat. Tavoitteen uhkasi tehdä tyhjäksi kuvataideakatemia, joka ehti rekrytoimaan hänet ennen meitä. Mauri otti kuitenkin toivomuksen vakavasti ja palasi takaisin saatuaan laajan kannatuksen koko yhteisömme piirissä. Olen kiitollinen Mauri Sinulle siitä, että otit haasteen vastaan. Kun yliopiston hallituksen jäsen Antero Ikäheimo tiedusteli rehtorin vaalia seuranneena päivänä, että olinko tyytyväinen tulokseen, vastasin, että suorastaan onnellinen! Tämä kertokoon muillekin asenteeni ja odotukseni uuden rehtorin suhteen. Olen varma, että selviät hyvin. Tee kaudestasi kuitenkin riittävän pitkä, että voit jättää oman jälkesi. Yliopiston johdossa nyt tapahtuu todellinen sukupolven vaihdos: edustaahan Mauri samaa ikäluokkaa kuin omat lapseni.

Lopuksi haluan kiittää koko yliopistoyhteisöä näistä vuosista, jolloin olemme yhdessä tätä yhteisöä rakentaneet. Yhdessä olemme kasvaneet ja yhdessä olemme oppineet tuntemaan vahvuutemme ja heikkoutemme. Jos rehtorin ääni on välillä voimistunut ja kirosanoja on sinkoillut ilmassa enemmän kuin sivistyssanoja, on ollut kyllä tyyntäkin ja yhteisen ilon päiviä. Tällaisina ovat jääneet erityisesti mieleeni meidän kolme upeaa promootiota samoin kuin sellaisten kulttuurihenkilöiden kuin Ragnar Lassinantin, Ailu Valkeapään, Lennart Merin jne tapaamiset.

Mitä todellisemmaksi rehtorin vaihdos on viimeisen vuoden aikana tullut, sitä voimakkaampana olen aistinut koko yhteisöstä sellaista myötäelämistä ja lämpöä itseäni kohtaan, joka on paitsi hivellyt turhamaisuuttani myös viestinyt hienolla tavalla tunnetta yhteisestä, hyvästä matkasta. Sanoja tähän ei ole tarvittu.
Se on ollut luettavissa yliopiston ilmapiiristä.

Ja sitten se lähtöloitsu!

Nykysuomen sanakirjan mukaan loitsu on ”tiettyyn kaavaan vakiintunut suorasanainen tai runomittainen luku, jota käyttämällä ihminen yliluonnollisella tavalla koettaa pakottaa luonnolliset ja yliluonnolliset voimat ja olennot palvelemaan itseänsä tai mukautumaan tarkoitusperiinsä”.

Rinnakkainen käsite sille on manaus.

Sen käyttäminen lienee minulle luonteenomaisempi.

Manaankin – niin kuin sanonta kuuluu – maan rakoon kaikki ne, jotka vaarantavat Lapin yliopiston itsenäisyyden tapahtuupa se kuinka kauniilta kuulostavilla perusteilla tahansa! Kuten lyhyen ”talvisodan” yhteydessä totesin: Pohjois-Suomen yliopiston osana lappilaisilla toimijoilla olisi yhtä hyvät oltavat kuin virolaisilla oli Neuvostoliiton kainalossa. Itsenäisyyden arvoa ei mikään voi voittaa!

Manaan myös pois rahan kaikkivallan yliopistotutkimuksessa ja koulutuksessa. Yliopiston sivistystehtävä ei ole muutettavissa rahalliseen muotoon muutoin kuin että yliopisto menettää itseisarvonsa. Ja – kuten olen todennut – itseisarvonsa menettänyt yliopisto on yhteiskunnan kannalta sananmukaisesti arvoton.

Sivistyksen asemesta raha uhkaa tulla tärkeimmäksi kiihokkeeksi meidänkin yliopistoissamme, kun maailmanlaajuisesti kaikkialla jahdataan vain hyvin maksavia opiskelijoita. Koulutus yritetään muuttaa markkina-arvoksi ja pyyhkiä sen myötä pois siihen kuuluva sivistämisen, kasvattamisen ja uuden oppimisen eetos. Asioita, joita pitäisi tavoitella ja arvostaa niiden itsensä tähden ruvetaankin tavoittelemaan ja arvostamaan vain niiden keräämän rahan määrällä.

Mitä nykymenosta sanoisikaan Ukko-Snellman juhlavuotenaan: onko sivistys enää aidosti pienen kansakunnan tärkein turva ja voimavara vai ovatko sen syrjäyttämässä siniset setelit, kuollut raha?  

Teidät tänne jäävät ja tänne tulevaisuudessa tulevat minä manaan rakentamaan keskinäistä luottamusta, sillä ilman luottamusta ei synny mitään pysyvää. Luottamuksen kautta te voitte perintöänne kasvattaa ja siitä nauttia.

Ja lopuksi:

Mitä teettekin, tehkää se yliopistolle, älkää niin kuin ihmisille!

Minun evankeliumini on yhteisöllisyyden evankeliumi: se mikä on hyvää yhteisöllesi, se on hyvää sinullekin!