Rehtori Esko Riepulan juhlaseminaari 8.5.2006

Alue- ja kuntaministeri Hannes Manninen

Alue- ja paikallishallinnon haasteet 2000 -luvulla

Parahin rehtori Esko
Hyvät kuulijat

Kiitän kutsusta ja mahdollisuudesta päästä alustamaan tässä hyvän ystäväni, rehtori Esko Riepulan läksiäisjuhlaseminaarissa. Rehtori Riepula on tehnyt paljon Lapin kehityksen ja koko Suomen korkeakouluelämän hyväksi. Hänen yliopistouransa on ollut pioneerityötä, uuden raivaamista, mutta onneksi myös hedelmien keräämistä hyvin tehdystä työstä.

 

Alustukseni aihe, alue- ja paikallishallinnon tulevaisuuden näkymistä liittyy läheisesti Rehtori Eskon työhön. Valmistelihan hän istuvalle hallitukselle esityksen juuri aluehallinnon kehittämisestä. Valitettavasti se ei sellaisenaan saanut lainvoimaa, mutta eteni kuitenkin niin sanottuna ”Mini-Riepulana” läpi eduskunnan ja linjaa osaltaan aluehallinnon kansanvaltaista kehittämistä.

Hallinnon kehittäminen on luonnollisesti riippuvaista siitä, mitä tehtäviä sille katsotaan luontevasti kuuluvan. En näe alue- ja paikallishallintoa, kuten en keskushallintoakaan monoliittina, vain yhtä tarkoitusperää varten olevana järjestelmänä. 

Aionkin tässä esityksessäni keskittyä aluehallinnon osalta kolmeen ulottuvuuteen, jotka mielestäni ovat edelleen ajankohtaisia ja edellyttävät uudistamista. Ne ovat aluehallinnon kehittämistehtävät, palvelutehtävät ja viranomaistehtävät. Lopuksi tarkastelen paikallishallintoa ja sen tulevaisuutta.

Allekirjoitan osin professoreiden Ståhlberg ja Stenvall sekä dosentti Niemi-Iilahden ”Iskukykyisempi Suomi” aluehallinnon suunnasta neljä vuotta sitten hahmottamia peruslinjoja edellä mainitusta tehtävien kolmijaosta. Tältä pohjalta myös rehtori Esko Riepula kävi omaan ansiokkaaseen työhönsä. Aika on tuonut toki myös uutta arvioitavaa, etenkin palvelujen järjestämisen osalta.

Liikkeelle on aina lähdettävä siitä yksinkertaisesta totuudesta, että hallinto on ihmisiä varten. Sen on ymmärrettävä aikaa ja muututtava ajan mukana – mielellään vielä ennakoivasti. Hallinto toimii parhaiten silloin, kun sen avulla osataan kohdallisesti arvioida tulevaa, varautua siihen. Kun sen kautta kyetään kansanvallan pelisääntöjä noudattaen määrittelemään yhteinen tahto tulevaisuudesta ja kun vielä lopulta hallinto on tukena tulevaisuuden tekemisessä. Näin yksinkertaista se on - periaatteessa.

Suomi on maakuntien Suomi aivan samalla tavalla kuin Eurooppakin on maakuntien Eurooppa. Alueellinen identiteetti on tärkeä niin meillä kuin muuallakin.

Suomessa on keskusteltu maakuntien hallinnosta 1870-luvulta lähtien. K.J. Ståhlberg varasi tällaiselle maakuntaitsehallinnolle mahdollisuuden jo vuoden 1919 hallitusmuodossa. Tämä mahdollisuus on kirjattu myös nykyiseen perustuslakiimme. Suomessa onkin kaksi virallista aluetasoa, kunnat ja maakunnat.

Tähän linjaan ei ole tulossa muutosta. Näiden lisäksi ei tarvita uusia seudullisia tai muita hallinnon lisätasoja. Toisaalta ajatus kaksiportaisesta hallintomallista on Suomen kokoisella maalle vieras. Tämän suuntaista kehittämistä ei ole myöskään kirjattu hallitusohjelmaan. Meillä on käytetty Tanskaa esimerkkinä kaksiportaisesta hallintomallista, mutta sielläkin on kolme hallinnon tasoa; kunnat ja viisi maakuntaa, joissa on suorat vaalit, ja kolmantena valtio. Toki meillä Tanskan kanssa on kokoero; Tanska on pinta-alaltaan alle puolet meidän suurimmasta maakunnastamme Lapista.

Maakunnilla on paljon vahvuuksia. Ne ovat ainoita lakiin perustuvia ja samalla kuntien itsensä omistamia ja kuntademokratiaan perustuvia kehittämisorganisaatioita. Niiden kaikkiin päätöksiin liittyy lakisääteinen oikeusturva. Niillä on pitkä historia ja oman alueensa tuntemus. Ne ovat pienimpiä mahdollisia yksikköjä strategiseen suunnittelutyöhön. Kunnat ja seudut ovat puolestaan erinomaisia käytännön toimijoita. Siksi on perusteltua, että maakuntien asemaa vahvistetaan. Tämä kehitys ei ole pois keskuksilta.

Maakunnat eivät tietenkään ole suomalainen ilmiö. Kautta Euroopan demokraattisissa valtioissa itsenäisen maakunnallisen päätöksenteon historia on pitkä; paljon pidempi ja syvempi kuin meillä. Euroopassa on keskusteltu ja myös linjattu maakuntien olemusta, roolia ja tehtäviä. Eurooppalaisesti tarkasteltuna maakunta muodostaa maantieteellisesti selkeän kokonaisuuden. Sen asukaspohja on riittävän laaja ja sen väestöllä on yhteisiä piirteitä kuten kieli, kulttuuri, historiallinen perinne, talous, liikenteeseen liittyvät edut jne. Alue pyrkii säilyttämään erityisen identiteettinsä ja kehittämään sitä. Suomalaiset maakunnat täyttävät nämä perusteet.

Tästä huolimatta Suomi on kuitenkin pikemminkin peränpitäjä kuin eturiuhdoilla kulkija alueellisen kansanvallan ja vastuun kehittämisessä.

Parikymmentä vuotta sitten silloinen Euroopan parlamentti lausui yhdessä komission ja Euroopan Neuvoston kanssa yhteisjulistuksen maakunnallisen päätöksenteon kytkemisestä yhteisön päätöksentekoon. Vuonna 1988 Euroopan parlamentti laati päätöslauselman aluepolitiikasta ja maakuntien tehtävistä. Tämän jälkeen Euroopan Neuvosto on käsitellyt tällä vuosituhannella alueellisen itsehallinnon oikeudellisen asiakirjan linjaukset.

Alueellisen itsehallinnon näkökulmasta Euroopan maat jaettiin kuuteen luokkaan suhteessa itsemääräämisoikeuteen. Pisimmällä alueellisessa itsehallinnossa ollaan Belgiassa ja Saksassa. Näissä maissa alueilla on perustuslakiin pohjautuva oikeus säätää lakeja. Viimeisessä, vähiten alueellista päätösvaltaa olevassa maaryhmässä ovat mm. Suomi ja Latvia.

En ole esittämässä meille esimerkiksi Saksan mallia, tai alueille itsenäistä lainsäädäntövaltaa. Pidän kuitenkin selvänä, että kun olemme mukana yhteisen Euroopan rakentamisessa, tässä asiassa emme pitkällä aikajänteellä voi olla täysin eriseuraisia muun Euroopan kanssa. Alueiden ja maakuntien omaa päätösvaltaa ja voimien yhteen kokoamista on jatkettava.

Erikseen on syytä mainita Kainuu, jossa toteutetaan tällä hetkellä Suomen hallinnon lähihistorian merkittävintä hallintokokeilua. Kainuussa on aidosti kannettu huolta tulevaisuuden palveluista. Niiden järjestämisvastuu on koottu rohkeasti maakunnan ja sen kuntien omiin ja yhteisiin käsiin. Lähipalveluja lukuun ottamatta kaikki keskeiset palvelut ja kehittämistehtävät ovat maakunnan käsissä. On suorat maakuntavaalit. Kainuulaisten omasta pyynnöstä kokeilulakia tarkistetaan siten, että koko maakunta on aidosti yhtenä vaalipiirinä. Samalla valtuutettujen määrää voidaan lisätä, jotta tulevaankin maakuntavaltuustoon saadaan edustus koko Kainuusta.

Suomen maakunnat ovat erilaisia. Malleja ei voi suoraan soveltaa kaikkialle. Olen kuitenkin varma, että Kainuun mallista voi olla opittavaa eri puolilla Suomea.

Maakuntahallinnon kokoamista ja kehittämistä tehokkaaksi, yksinkertaiseksi ja kansanvaltaiseksi puoltavat eurooppalainen perinne ja käytäntö, alueiden ja maakuntien oman kilpailukyvyn vahvistaminen, sekä kansalaisten, elinkeinoelämän ja kuntakentän yhteiset edut.

Kehittämistehtävät ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Kyse on tehtävistä, joilla alue varmistaa ajassa mahdollisimman hyvän pärjäämisensä. Nämä tehtävät ovat luonteeltaan sellaisia, että alueen itsensä täytyy voida määritellä asioiden tärkeysjärjestys. Sillä täytyy myös olla itsenäisessä päätösvallassaan riittävä rahoitus tehtävien hoitamiseen. On myös varmistettava alueen aito sitoutuminen tosi tekemiseen. Kaikkeen tähän liittyy keskeisesti kansanvalta eli se, että alueella suoraan tai välillisesti valitut luottamushenkilöt kantavat päävastuun kehittämisen linjoista ja hankkeiden tärkeysjärjestyksestä.

Tämän päivän kehittämistehtävät on helppo luetella. Ne ovat niitä tehtäviä, joita maakunnan liitot, suurelta osin TE-keskukset, tiepiirit, lääninhallitukset ja ympäristökeskukset alueensa kehittämisen eteen tekevät. Nämä tehtävät on kerta kaikkiaan järkevä koota yhteen. Ja vielä siten, että ne ovat mahdollisimman suoraan alueen oman kansanvallan johdatuksessa.

Aluehallintoa ei voi tarkastella irrallaan keskushallinnosta. Ne ovat keskenään vahvasti naimisissa. Yleensä aluehallinto on nähty keskushallinnolle alisteisena. Näinhän se valtiolla onkin. Aluehallinto on keskushallinnon jatke. Kun uudistuksia on tehty, ne ovat keskittyneet paljolti juuri aluetasoon. Keskushallinto ja etenkin ministeriöt on jätetty omaan rauhaansa.

Näen keskushallinnon ja etenkin ministeriöiden roolin selkeästi strategisena. Ministeriöiden tehtävänä on määritellä valtakunnan politiikan linjaa ja toteuttaa sitä. Tänä päivänä vielä ministeriöissä puuhastellaan osin operatiivisten asioiden kanssa eli asioiden, jotka vallan hyvin voitaisiin toteuttaa alueilla. Toisaalta monet ministeriöt ovat kiitettävästi alueellistaneet tehtäviään aluetasolle.

Työnjako ministeriöiden ja alueiden kesken on saatava vielä nykyistä kirkkaammaksi. Ministeriöt vastaavat valtakunnan linjauksista ja niiden toteutuksesta ja valvovat niitä oman aluehallintonsa kautta. Kansanvaltainen aluehallinto puolestaan vastaa alueensa kehittämisestä ja palvelujen järjestämisestä yhdessä kuntien kanssa.


Hyvät ystävät

Toinen tärkeä ryhmä tehtäviä ovatkin palvelutehtävät. Nämä ovat erityisesti tänä päivänä valinkauhassa kunta- ja palvelurakennehankkeessa. Kaksi kysymystä on ylitse muiden. Miten saamme aikaiseksi rahoitusperustaltaan riittävän vahvat alueet turvaamaan tulevaisuuden palvelut ja toiseksi, miten uudistamme palvelujen järjestämis- ja tuottamistapoja.

Jotkut ajattelevat, että tulevaisuuden aluehallintoa ja palveluja voitaisiin tuottaa perustuen seutu- tai aluekeskusmalliin. Saman ajattelun mukaan Suomessa voisi olla käytännöllisesti katsoen kaikista muista Euroopan maista poiketen vain kaksi hallinnon tasoa; kunnat ja valtio.

Jo tällä hetkellä hallinnon ja toteuttamisen tasoja on kuusi tai seitsemän, riippuen tarkastelukulmasta. Meillä ovat kunnat, niiden sadat keskinäiset yhteistyösopimukset, kuntaryppäät, seutukunnat, seuturyppäät, maakunnat, suuralueet ja valtio. On epärealistista ajatella, että tasoja voisi olla Suomen kokoisessa maassa vain kaksi. Tällaista mallia esitelleet ovat itsekin tosiasiassa puhuneet samaan hengen vetoon useista muistakin hallinnon tasoista, mm. miljoonapiireistä, jotka olisivat itse asiassa kokonaan uusi hallinnon taso. Mielestäni Suomeen tarvitaan jatkossa muun eurooppalaisen käytännön mukaisesti kolme tasoa, kunnat, maakunnat ja valtio. Sekä kuntia että maakuntia tulee vahvistaa.

Seuduilla ja aluekeskuksilla on jatkossa merkittävää roolia niin käytännön kehittämistyössä kuin palvelujen tuottamisessakin. On helppo todeta, että aluekehitysvastuuta tai
vastuuta palvelujen tuottamisesta ei voida tällaiselle perustalle rakentaa. Syitä on useita.

Jo aiemmin Krister Ståhlbergin vetämä ns. professoriryhmä katsoi, että seudut ovat kehittämisen näkökulmasta liian pieniä alueita. Seutujako on liian tiheä. Seutumalliin on myös vaikea istuttaa viranomaistehtäviä. Palvelujen järjestämisvastuun näkökulmasta merkittävää on, että edes seuduittain tarkastellen, niiden talouden perusta uhkaa jäädä liian heikoksi vastamaan kunnallisten palvelujen järjestämisestä.

Kannan huolta siitä, että asian ratkaisemiseksi pelataan liian pientä peliä. Oletetaan, että vain kuntaliitosten tietä asiat tulisivat ratkaistuiksi. Kaikki tutkittu tieto kuntaliitoksista ja terve järki eivät valitettavasti tue tällaista ajatusta. Tutkimusten mukaan 1970-1990 –luvuilla tehdyissä liitoksissa liitoskuntien menot kasvoivat vertailukuntia enemmän erityisesti terveydenhuollossa ja sivistystoimessa. Myöskään verotulopohja ei liitoskunnissa vahvistunut. Kaikki tämä ei tarkoita, etteikö kuntaliitoksista voi olla apua, jos samalla tehdään toiminnan tehostamista edellyttävät päätökset. Mutta selvästikin yleiseen tietoisuuteen välitetään aivan liian ruusuinen kuva liitosten vaikutuksista.

On siis etsittävä ennakkoluulottomasti muita ratkaisuja. Aluetaso on yksi varteen otettava vaihtoehto. Jotta kuntatalouden menokehitys saadaan paremmin hallintaan, on huomio kiinnitettävä sinne, missä menot syntyvät. Sosiaali- ja terveysministeriö on jo jonkin aikaa arvioinut, että perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito tulisi saada samaan kokonaisuuteen siten, että ennaltaehkäisevän terveydenhuollon painotus vahvistuisi.

Kainuun kokeilusta palvelujen järjestäjänä on ennenaikaista vetää vielä pitkälle meneviä johtopäätöksiä. On ollut kuitenkin ilahduttavaa havaita, että Sosiaaliturvan keskusliiton selvityksen mukaan kaikista Suomen maakunnista Kainuussa koetaan välttämättömän muutoksen vauhti palvelujen järjestämisessä ja tuottamisessa kaikkien nopeimpana ja samanaikaisesti tuon muutoksen hallinta ylivoimaisesti parhaana. Ero muihin maakuntiin on selvä.

Kainuu on omalla alkuesimerkillään, puutteistaan huolimatta, osoittanut, että organisoimalla asiat riittävän laajalla maantieteellisellä alueella, tulosta syntyy. Menojen kasvu oli ensimmäisenä kokeiluvuonna vain 1,6 prosenttia, kun se aiemmin on ollut yli kuusi prosenttia. Myös kuntien vuosikatteet vahvistuivat maan huippuvauhtia.

Palvelujen järjestämisessäkin on siis katsottava kuntia tai seutukuntia suurempia maantieteellisiä alueita, jos tulevaisuudessa aiotaan pärjätä. Lähipalvelut sen sijaan tulee tuottaa lähellä ja sopivan kokoisissa yksiköissä, ja kuten sanottu, kunnallisesta itsehallinnosta on syytä pitää kiinni.

Palvelujen järjestämisvastuu on selkeästi pidettävä julkisella sektorilla, kunnilla ja valtiolla. Sen sijaan järjestämis- ja tuottamistavoissa tarvitaan nykyistä laajempaa kirjoa. Tilaaja-tuottaja – ajattelu on otettava käyttöön. Uskon, että tulevaisuudessa asiakkaat, palvelujen käyttäjät, tulevat saamaan entistä suuremman roolin ja valinnan vapauden siihen, mistä he palvelut hankkivat. Tätä asiakaslähtöistä ajattelutapaa on tuettava.

Palvelujen tuotannossa korostuu tämän näkökohdan ohella tehokkuus. On kaikkien etu, että palvelut kyetään tuottamaan mahdollisimman tehokkaasti. Silloin vähentyvällä väellä voidaan tuottaa palveluja ilman, että menoihin kohdistuu sellaisia paineita, joita julkinen talous ei kestä.

Kolmas aluehallinnon tehtävä eli viranomaistehtävät ovat oma lukunsa. Valtio tarvitsee aluetasolla oman organisaationsa, joka valvoo lakien toteutumista, hoitaa tarkastustoimen, luvat sekä päättää yksittäisistä asioista selkeiden normien mukaisesti. Valtion perustehtävä on varmistaa kansalaistensa oikeusturva ja riittävä tasa-arvo. Näistä ei voida tinkiä missään olosuhteissa. Vaikka kannatankin nykyistä selvästi vahvempaa alueiden omaehtoisen päätöksenteon vahvistamista, pidän valtion läsnäoloa alueilla myös tulevaisuudessa välttämättömänä.

Valtion viranomaistehtävät voidaan tulevaisuudessa koota joko uudistuviin lääninhallituksiin tai muihin valtion aluehallintoyksiköihin. Mikäli em. viranomaistehtävien kokoaminen toteutetaan, on samassa yhteydessä mietittävä myös aluehallinnon aluejakoja. Niihin en ota tässä yhteydessä kantaa muutoin kuin toteamalla, että valtion alueyksiköiden tulee noudattaa aluerajauksissaan maakuntajakoa joko suoraan tai kerrannaisina.

Hyvät ystävät

Julkisia hyvinvointipalveluja kohtaavat haasteet ovat vähintään Euroopan laajuisia, monin osin myös maailman laajuisia. Eri puolilla maailmaa hallitukset pohtivat sitä, miten julkinen sektori voisi hoitaa ne tehtävät, jotka sille kuuluvat mahdollisimman tehokkaasti ja laadukkaasti. Kansalaisten palveleminen on nykyajassa ja tulevaisuudessa yhä haasteellisempaa. Selvää on joka tapauksessa se, että hallinnon täytyy pystyä yhä monimuotoisempiin ja joustavampiin järjestelyihin eri alueilla. Tämä edellyttää vahvaa paikallishallintoa.

Suomalainen paikallishallinto perustuu siihen, että päätökset palvelujen järjestämisestä tehdään mahdollisimman lähellä kansalaisia. Meillä paikallishallinnon ytimenä toimivat kunnat, jotka toteuttavat eduskunnan niille osoittamia tehtäviä ja muutoinkin edistävät asukkaidensa hyvinvointia paikalliset olosuhteet huomioon ottaen. Oleellista on, että päätöksentekijöinä ovat asukkaiden keskuudestaan vaaleilla valitsemat henkilöt riippumatta siitä minkälaisen hallinnollisen muodon järjestäminen saa.

Esimerkiksi Kainuun vaaleilla valittu maakuntavaltuusto on moderni esimerkki siitä, miten palvelujen järkevän järjestämisen ja kansanvallan valtuutuksen vaatimukset voidaan sovittaa yhteen tulevaisuussuuntautuneesti. Samalla, kun yhteiskunta ja kansainvälinen toimintaympäristömme muuttuvat, on myös demokratian välineiden muututtava kehityksen mukana. Demokratian ihanteesta ei tarvitse luopua, vaikka vanhasta hallinnosta joiltakin osin luopuisimme.

Tärkeintä on, että poliittiset päätöksentekijät ovat vaaleissa saadun legitimiteetin perusteella palvelujen järjestäjiä ja kansalaiset niiden tarvitsijoita ja käyttäjiä. Kansalainen ei kuitenkaan ole koskaan julkisten palvelujen käyttäjänä pelkästään asiakas, vaan myös kaikissa tilanteissa niiden rahoittaja ja hän päättää niistä osaltaan äänestämällä.

Yleisinä maailman laajuisina ilmiöinä paikallishallinnon muutoksessa voidaan havaita pyrkimykset byrokratian karsimiseen ja joustavuuteen, irrottautumiseen vanhoista käytännöistä, rakenteista ja järjestelmistä, jotka ovat saattaneet olla käytössä jopa vuosisatoja. Paikallishallinto on muuttumassa poliittisesti johdetuksi verkostoksi. Siinä etsitään yhä enemmän uusia tapoja paikallisesti järjestää palveluja, luoda kansalaisille lisää vaikutus- ja palvelukanavia ja tarjota lisää valinnanvapautta sekä kehittää keinoja asiakas- ja käyttäjädemokratian vahvistamiseksi. Tästä seuraa, että toimintaa myös arvioidaan ja mitataan eri tavoin yhä enemmän, eikä hyvä hallinto tarkoita vain sitä, miten määrärahat on edellisenä vuotena käytetty.

Voinee pitää jossakin määrin jopa ironisena sitä, että yksi suurimmista seurauksista, joita yleisillä kuntia ja ylipäätään hallintoa ympäröivillä haasteilla on ollut, on se, että kansalaisten odotukset palveluja kohtaan ovat kasvaneet. Yksityisen sektorin asiakkaina kansalaiset ovat tottuneet palvelujen korkeaan tasoon, henkilökohtaiseen huomioon ja tehokkuuteen. Nämä samat odotukset kohdistetaan nyt ja tulevaisuudessa entistä enemmän myös julkisiin palveluihin. Kansalaiset eivät tyydy siihen, mitä heille tarjotaan, he vaativat enemmän. Siihen heillä on myös oikeus. Poliittisten päättäjien paikallisella tasolla, siis Suomen kunnissa, on löydettävä paikallisesti tapoja sovittaa yhteen laadun, tehokkuuden ja demokratian vaatimukset. Suomessa on laadukkaat palvelut, mutta niiltä vaaditaan yhä enemmän.

Monesti kuulee, varsinkin virkamiesten sanovan, että jos voisimme aloittaa puhtaalta pöydältä, niin järjestäisimme hallinnon eri tavalla. Oletuksena tuolloin on, että nykyinen perusta on jotenkin huono ja on olemassa järkevämpi tapa toimia. Väitän kuitenkin, että edustukselliseen demokratiaan ja yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva hallintomme olisi valintamme myös jatkossa.

Demokratian peruselementit ovat Suomessa ihan hyvällä tolalla. Eduskunnan luottamusta nauttiva hallitus tuottaa esityksiä laeiksi, joista eduskunta päättää. Lait, asetukset ja päätökset pannaan toimeen. Yhteiskunnallisiin instituutioihin luotetaan ja kansalaisilla on oikeus valittaa heitä koskevasta päätöksestä asianomaiselle viranomaisella ja edelleen tuomioistuimelle.

Samaa koskee myös kuntia. Suomen vahva kunnallinen itsehallinto luo ylivoimaisesti parhaat edellytykset kansalaisten tasa-arvolle ja kansanvallan toteutumiselle paikallisesti. Demokratia on yhteiskuntamme tärkein voimavara ja luo eniten hyväksyttävyyttä julkisille palveluille. Toki on niin, että puhtaalta pöydältä aloitettaessa ei välttämättä ihan ensi puraisulla nieltäisi esimerkiksi nykyistä kihlakuntahallintoa tai jokaista nykyistä kansalaisen subjektiivista oikeutta.

Globalisaation vaikutus paikallishallintoon ei ole meidän valintojemme seurausta, mutta se on otettava huomioon. Vaihtoehtoja tässä on käytännössä kaksi. Joko luomme ennakkoluulottomasti uusia tapoja johtaa paikallisesti palveluja ja kuunnella niiden käyttäjiä tai haraamme vastaan ja sopeudumme kriisin kautta. Kansakuntien on joko valmistauduttava yhä kovempaan taloudelliseen kilpailuun muiden tuottavuuteen pystyvien kansakuntien kanssa tai koettava ne kielteiset seuraukset, jotka syntyvät työpaikkojen, investointien ja uusien yritysten siirtyessä ja syntyessä muualle. Tämä on mitä suurimmassa määrin demokratiakysymys. Mitä avoimempi ja välittömämpi hallinto meillä on, sitä paremmin pärjäämme kaikissa tulevaisuuden haasteissa.

Nykyiset paikallishallintomme rakenteet ja niiden palvelut on rakennettu pysyvyyden oloihin. Hierarkiset organisaatiot ja institutionalisoidut valtakunnalliset käytännöt eivät ehkä parhaalla tavalla vastaa kansalaisten tarpeisiin ja odotuksiin tulevaisuudessa. Ihmisten liikkuvuus on lisääntynyt ja esimerkiksi pysyvät työsuhteet tai pitkät urat saman työnantajan palveluksessa ovat yhä harvemman elämänvaiheisiin kuuluvia asioita.

Myös julkisilla palveluilla niin kuin kaupallisillakin palveluilla on tällöin oma elinkaarensa, eivätkä ne ole ikuisia. Niin eduskunta kuin kuntien valtuustotkin joutuvat ottamaan kantaa kansalaisilta saamallaan valtakirjalla saavutetuista eduista luopumiseen palveluissa, joiden osalta voidaan arvioida voimavaroja uudelleen kohdistamalla ne siten, että saadaan parempia tuloksia. Tällöin ei arvioida sitä, miten määrärahoja on käytetty, vaan mitä niillä on saavutettu ja voidaan saavuttaa. Demokratian vahvuus on siinä, että se kykenee kuitenkin luomaan kaikkein kestävimmät edellytykset näille valinnoille ja kansalaisten tasa-arvoiselle kohtelulle niiden yhteydessä.

Paikallinen poliittinen johtajuus on perinteisesti nähty virkakoneiston johtamisen kautta saatavina toimenpiteinä ja palveluina kuntalaisia kohtaan. Uudemman ajan ilmiöitä ovat olleet hankkeet, projektit ja ohjelmat. Tulevaisuuden paikallinen poliittinen johtaminen on yhä enemmän voimavarojen johtamista, jossa pyritään hallitsemaan ja ohjaamaan julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin palvelujen tuottajia tavalla, joka johtaa mahdollisimman suureen hyötyyn kansalaiselle. Suuri haasteemme piilee siinä, miten kansanvallan toteutumisen edellytykset turvataan verkostomaisessa palvelujärjestelmässä. Riippumatta siitä, mihin suuntaan hallinnon uudistushankkeet Suomessa etenevät, on tämä yleinen globalisaation kyytipoikana tullut syvävirta lipumassa sisään väistämättä yhteiskuntaamme. Avoimuus, kansalaisten osallisuus ja muutoksiin valmis vahva kunnallinen tai maakunnallinen edustuksellinen demokratia ovat tässä vuoropuhelussa tärkeimmät välineemme.

Hyvät ystävät

Valtio ei voi, eikä se saa vetäytyä omasta paikallishallinnostaan. Juuri tästä on viime vuosinakin kannettu huolta. Kaavailtu kihlakuntajärjestelmä ei ole toiminut toivotulla tavalla. Eri toimijat eivät sitoutuneet alkuvaiheesta lähtien riittävästi toiminnan yhteiseen kehittämiseen. Mikäli hallintoa arvioidaan ja kehitetään vain sektoriputkissa, on karsimisen uhka suurempi kuin yhteispalveluna.

Palvelujen järjestämisessä ja tuottamisessa on tehtävä selkeitä rakenteellisia muutoksia. Yksi näkökulma palvelurakenteen kehittämisessä on asiakaspalvelujen järjestäminen uudella tavalla. Tämä on tehtävissä käyttämällä kahta pääkeinoa: yhdistämällä palvelujen järjestäjien voimavarat yli hallinnon rajojen ja hyödyntämällä järjestelmällisesti tietotekniikan tuomia mahdollisuuksia.

Tavoitteena pidämme, että kansalainen saa keskeiset kunnan, kihlakuntahallinnon, verohallinnon, työhallinnon, Kansaneläkelaitoksen sekä muiden alue- ja paikallishallintoviranomaisten palvelut samasta paikasta, yhteispalvelupisteestä. Palvelusihteerin tai ohjaajan yhteispalveluna tarjoama asiakaspalvelu sisältää neuvonnan ja ohjauksen sekä asian vireillepanon siten, että asiakas saa hakemansa palvelun yhteispalvelupisteessä käynnin tuloksena joko välittömästi tai myöhemmin. Mikäli tämä ei ole mahdollista, asiakas saa yksilöidyn ohjauksen asiantuntijapalvelujen käyttämiseen tai viranomaisen luo. Olemme jo päättäneet edetä edellä mainittua yhteispalvelupisteiden perustamisen tietä.

Entistä suurempi osa palveluista on tulevaisuudessa saatavissa sähköisesti. Niinpä olemmekin kehittämässä koko kuntakentän kattavaa, keskenään keskustelevaa ja yhteensopivaa tietojärjestelmää, joka on kulkenut nimellä KuntaTime. Nyt tälle valtakunnalliselle hankkeelle on varattu rahoitusta ja se lähtee liikkeelle laajalla yhteistyöllä. Tavoite tulevaisuudessa on, että koko julkissektori – kunnat ja valtio - saavat vuorovaikutteisen ja keskenään yhteen toimivan tietojärjestelmän. Tämä jos mikä helpottaa hallinnon ja alueiden rajat ylittävien palvelujen tarjoamista kansalaisille eri puolilla laajaa maatamme.

Tavoitteena on, että kansalainen voi saada kuntien ja valtion palvelut mahdollisimman laajalti suoraan sähköisinä vuorovaikutteisina palveluina. Näin varmistuu kaksi tärkeää asiaa: palvelut ovat paremmin kansalaisten saavutettavissa ja tuottavuus paranee.

Hyvät ystävät

Aluerakenteellisesti ja historiallisesti Manner-Suomi jakaantuu noin 20 alueeseen mukaan lukien pääkaupunkiseutu. Valtaosassa näitä alueita on vähintään yksi vahva keskus. Ne ovat samalla työssäkäynnin, alueiden käytön ja alueellisen kehittämisen alueita. Niillä on jo nyt merkittävää kunnallista palvelutuotantoa ammatillisesta koulutuksesta erikoissairaanhoitoon. Valtion aluehallinto ja työmarkkinakenttä on organisoitunut näille alueille; samoin lukuiset vapaaehtoisorganisaatiot ja puolueet. Myös kauppa ja muu liike-elämä on luonut toimintonsa tälle jaolle; osa vielä varsin menestyksekkäästi. Mediakin on orientoitunut näiden alueiden mukaisesti.

Olisiko näistä alueista keskuksineen kehittämistehtävien ohella myös tulevien sukupolvien palvelujen turvaajiksi? Olisiko viisautta samalla varmistaa lähipalvelut ja lähidemokratia ja kehittää ennakkoluulottomasti sen uusia muotoja suomalaisessa ja eurooppalaisessa hengessä?

Haastava tehtävä on yhdistää perinteinen pohjoismainen hyvinvointimalli, sen riittävä rahoitusperusta, laadukkaat ja läheltä saatavat palvelut sekä uudet palvelujen järjestämis- ja tuottamistavat eurooppalaiseen alue- ja paikallishallinnon kehittämistavoitteisiin.

Lopuksi hyvä Esko, haluan kiittää Sinua mitä lämpimimmin kaikesta siitä uhrautuvasta työstä, jota olet aikaasi ja vaivojasi säästämättä tehnyt Lapin, ja rohkenen sanoa koko Suomen hyväksi omalla laajalla sarallasi.