Eeva-Maria Lankila

  • Paljasjalkainen rovaniemeläinen
  • Valmistui kasvatustieteen maisteriksi Lapin yliopistosta vuonna 2003
  • Toiminut opettajana Saaren koululla Rovaniemellä vuodesta 2002 lähtien
  • On kutsumusammatissa
  • Haluaa auttaa oppilaitaan löytämään kunkin omat erityislahjakkuudet
  • Motto: Opettajat avaavat oven, mutta sisään on käytävä itse – ja tässä lapsi tarvitsee läsnä olevan vanhemman apua.
 
Eeva-Maria (Eepu) Lankila koki olevansa onnekas saadessaan vakituisen luokanopettajan viran jo kahdeksan vuoden pätkätöiden jälkeen. Hän tuntee opettajia, joiden työsuhdetta on ketjutettu yli kymmenen vuotta ja opettajia, jotka suostuvat luopumaan lomaeduistaan vuosikausiksi.

– Ongelmana kouluissa on se, että luokkakoot suurenevat, uusia virkoja ei perusteta ja määrärahojen supistaminen vähentää opetusta. Opettajanhuoneessa kuulee aivan liian usein lauseen: Voi kun saisi joskus vielä opettaa, Eepu toteaa.

Eepun mukaan ekaluokkalaisia ei voi vaatia keskittymään tehtäviin yhtäjaksoisesti koko tuntia, vaan välillä pitää olla leikkiä, laulua tai liikuntaa.

– Toisaalta rahan puute on pienentänyt liikunnan, musiikin ja kuvaamataidon opetusta, mikä on harmillista, sillä juuri taideaineiden tunneilla oppilaat ryhmäytyvät tietoaineiden tunteja helpommin. Taideaineiden tunneilla myös matemaattisesti ja kielellisesti heikommat oppilaat saavat onnistumisen tunteita.

Eepu lisäisi opettajien koulutukseen rutkasti erityisopetuksen opettamista, koska juuri niitä taitoja tarvitaan tämän päivän kouluissa.

– Tilanne kouluissa alkaa olla se, että erityisopetus on luokissa enemmän sääntö kuin poikkeus, hän sanoo.

Toisaalta Eepu on iloinen siitä, että kaikki lapset eivät taivu tehokkuuden ja kilpailun vaatimuksiin.

– Luojan kiitos, että lapset ovat vielä lapsia ja he uskaltavat näyttää, kun heidän sietokykynsä ylittyy. Eniten olen huolissani niistä kilteistä ja hiljaisista lapsista, jotka eivät uskalla näyttää tunteitaan. Ne, jotka reagoivat, saavat huomiota, hiljaiset jäävät huomiotta.

Esikoulun jälkeisenä kesänä lapsen on opittava viettämään koulupäivän jälkeen loppupäivä yksin kotona. Tämä on monelle lapselle liikaa. Lisäksi lapsia näyttää ahdistavan vanhempien työkiireet.

– Kerrankin eräs vanhempi melskasi kovalla äänellä, että pitäisikö hänen valvoa lapsensa läksyjen tekoa kotona. Vastasin, että pitäisi, koska vastuu lapsista ja läksyjen teosta on viime kädessä vanhemmilla. Osa oppimisesta tapahtuu kotona ja myös vanhempien tulisi osallistua lastensa oppimisprosesiin.

Eepun mukaan vanhemmat vaativat lapsiltaan liian usein kymppejä tai ysejä.

– Olen yrittänyt kertoa oppilailleni, että lapsen ei tarvitse olla joka aineessa kympin oppilas. Kutonen on tyydyttävä ja seiska on jo hyvä. Esimerkiksi seiskan oppilas voi olla sosiaalisesti muita huomattavasti lahjakkaampi tai hänellä  voi olla muita avuja. Lapset näyttävät olevan armollisempia itselleen kuin vanhempansa.

Eepu odottaa mielenkiinolla ensi vuotta, jolloin luokkiin tulevat tietokoneet, dokumenttikamerat ja älytaulut. Hän kannattaa uutta teknologiaa mutta muistuttaa samalla, että teknologia ei saisi syrjäyttää vanhoja hyviä opetusmenetelmiä ja -välineitä. Esimerkiksi kodin ja koulun viestintävälineenä Eepu käyttää edelleen reppuvihkoa, johon opettaja ja vanhemmat saavat kirjoittaa viestinsä.

– En aio luopua myöskään liitutaulusta. Liitutaulun myötä opettaja on läsnä ja hänen ajatuksensa etenee sitä mukaa, kun taululle tulee tekstiä.

Eepun mukaan sähköinen aapinen sopii hyvin tekniikasta kiinnostuneille oppilaille, jotka saavat ensin tutustua sanojen kirjoittamiseen koneella ja opetella käsin kirjoittamisen vasta sitten, kun käden motoriikka antaa siihen myöten.

– Oma lapseni on opettanut minulle vanhemmuutta, joten en vie enää töitä kotiin. Nautin perheeni seurasta ja yhteisistä lomista. Kun olen kotona olen läsnä lapsen elämässä, Eepu sanoo.

Kide-lehti 6/2009
Teksti: Olli Tiuraniemi
Kuva: Arto Liiti

Eepu_Lankila.jpg