Eija Timonen | Taiteen tohtori, mediatieteen professori



Väitöstutkimus

Perinne käsikirjoittajan työkaluna
Kansanperinteen transformoituminen eri medioihin käsikirjoittajan näkökulmasta – tapaustutkimus suomalaisen kansanperinteen muokkaamisesta lapsille ja nuorille

Taiteen tohtori Eija Timosen väitöstutkimuksen aiheena on kansanperinteen, erityisesti kansantarinoiden muuttaminen osaksi nykypäivän lastenkulttuuria. Tutkimuksessa selvitetään miten perinnearkistojen tarinoista muovautuu nykypäivän lapsiyleisölle ja eri medioihin soveltuvia esityksiä – kirjoja, audiovisuaalisia esityksiä ja vuorovaikutteista mediaa. Mitkä tekijät vaikuttavat teoksen muunteluun eri medioita varten?

Väitöskirjan taiteellinen aineisto koostuu Eija Timosen eri medioille kirjoittamista materiaalista: painotuotteesta (Pikkuruisia ja jättiläisiä, Tammi 2003), 10-osaisesta piirrostarinoiden sarjasta (Käsikäpälässä), 10-osaisesta pienoisnäytelmien sarjasta ( Taikapyörä) sekä cd-romista (Salaiset oliot Peikot, Wsoy 1998).

Tutkija seuraa kansantarinan kulkua perinneyhteisöstä nykyaikaisen lastenkulttuurin vastaanottajille eri mediaympäristöissä kehittämänsä mallin avulla. Tutkimuksessa mallinnetaan ne toimijat, joiden kautta kansanperinne muokkautuu nykyaikaisen lastenkulttuurin tuotteiksi.

Työ on tapaustutkimus sikäli, että Timonen pyrkii mallintamaan luovassa työssään tapahtuneita prosesseja ja tapahtumakulkuja yleisempien, rakenteellisten selitysmallien avulla. Tutkimus on myös toimintatutkimusta siinä mielessä, että Timonen on tutkinut perinteen tuotteistamisen lähihistoriaa ja ollut samalla itse siinä mukana aktiivisena toimijana.

Omalla aineistollaan tutkija osoittaa, miten hän on hyödyntänyt perinnettä fiktion rakentamisessa. Lisäksi hän tarkastelee oman aineistonsa avulla, minkälaisia mahdollisuuksia eri mediat ovat tarjonneet perinneaineiston hyödyntämiseen sekä minkälaisia muutoksia tarkastelun kohteena olleet mediat tuottivat itse tarinaan ja toisaalta tekijän ja vastaanottajan rooleihin.

Timonen pohtii erityisesti, miten perinnettä voidaan soveltaa eri medioille tuotettuun lastenkulttuuriin, miten kulttuuriset merkitykset siirtyvät työskenneltäessä eri medioissa sekä miten tekijä voi säilyttää tarinoiden alkuperäisen mielen, kun niiden kerrontaympäristö muuttuu savupirtistä virtuaaliseksi tilaksi.

Timonen löytää omista tarinoistaan lukuisia kohtia, joissa hän rikkoo kansanperinteen rajoja. Tällaisia seikkoja ovat mm. tyyli, henkilöiden tunteet, tarinoiden esittäminen kanava, kerronnan muuttuminen kirjalliseksi tai monimediaiseksi kerronnaksi sekä lapsen nostaminen pääkohderyhmäksi ja usein kertomusten päähenkilöksi.

Uskomustarinoiden maailmankuvassa Timonen löytää sekä samankaltaisuuksia että erilaisuuksia. Uskomustarinoissa ilmenevä maailmankuva ja nykypäivän maailmankuva ovat samankaltaisia siltä osin, että ne jakavat samat ikuiset aiheet, kuten rakkaus, menetyksen toive, toimeentulo ja elämisen ehdot, perhesuhteet, ystävyys, turva ja ihmisen paikka maailmankaikkeudessa. Erilaista sen sijaan ovat ihmisen suhde luontoon, esimerkiksi metsästykseen, yliluonnollisia voimia kohtaan tunnetut pelot, absoluuttinen köyhyys, sairauksien hallinta, metsän tai ylipäätään luonnon läheisyys.

Eija Timonen analysoi tutkimuksessaan myös Pikku Kakkosta ja sen paikkaa audiovisuaalisen lastenkulttuurin välittäjänä Suomessa. Tutkimuksen mukaan Pikku Kakkosen ohjelmistossa voi nähdä selvästi aikakausien kasvatukselliset ja kerronnalliset kehityspiirteet. Pikku Kakkonen on säilyttänyt paikkansa lasten suosituimpana televisio-ohjelmana jo vuodesta 1977 lähtien. 1970-luvulla lastenohjelmat olivat kerronnaltaan verkkaisia, kuvallinen viestintä oli hidasta ja puheella oli suuri merkitys. Lisäksi ohjelmat opastivat ja neuvoivat lasta aikuisten maailmaan mm. ottamalla kantaa ympäristökysymyksiin. Lopuksi saduissa kaikki tanssivat piirileikkiä. Vuosituhannen taitteessa esitetyissä satutulkinnoissa saa olla dramatiikkaa, kauheita hirviöitä ja suuria sankareita, mutta lopun täytyy edelleen olla onnellinen.

Tutkimuksen mukaan audiovisuaalinen kerronta sopii kansanperinteen tematiikan esittämiseen erinomaisesti, sillä audiovisuaalisella ja pienyhteisöjen suullisella kerronnalla on monta yhtymäkohtaa, joista osa liittyy ilmaisutapaan, osa viestintämuodon merkitykseen yhteisössä.

Tutkimuksen loppusanoissa todetaan, että digitoituminen näyttää johtavan kohti medioiden yhdentymistä, mikä mahdollistaa eri teoslajien keskinäisen sekoittumisen – teksti, piirroskuva, audio ja video voivat periaatteessa vuorotella samassa tuotteessa millä tavalla tahansa ja niiden lisäksi pelinomainen vuorovaikutteinen virtuaalinen tila avaa uuden ulottuvuuden teosten tuottamiseen.

Medioiden yhdentyminen asettaa suuret haasteet tarinoiden käytölle ja levitykselle. Miten vastata yhdentymiseen kansallisen kulttuurisen strategian tasolla tai tekijöiden ja yksittäisten kustantajien ja tuottajien tasolla? Lisäksi Timonen kysyy, kenen tarinoita digitaalisessa uudessa uljaassa maailmassa kierrätetään? Kierrättäminen nostaa esille myös tekijän tai sellaiseksi luokiteltavien määrittelyn. Kysymys on merkittävä monessa mielessä, sillä se määrää viime kädessä tekijöiden taloudellis-yhteiskunnallisen aseman ja paikan tuotantoprosessissa. Kenelle kuuluvat teoksen kierrätyksen eri vaiheessa syntyvät oikeudet, velvollisuudet ja hyödyt?


Eija Timonen
väitteli taiteiden tiedekuntaan 14.6.2004.

Julkaisun tiedot
Timonen, Eija: Perinne käsikirjoittajan työkaluna. Kansanperinteen transformoituminen eri medioihin käsikirjoittajan näkökulmasta – tapaustutkimus suomalaisen kansanperinteen muokkaamisesta lapsille ja nuorille. Rovaniemi 2004. 224 s. Acta Universitatis Lapponiensis 73. ISBN 951-634-927-7