Antti Ojala | Kevät 2009

Synnyinseutunsa harras tulkki

Taidemaalari Antti Ojalan uusimmat työt herättävät henkiin Pohjanmaan kulttuuriin kuuluvat vaivaisukot ja kirkkopalossa vuosikymmeniä sitten tuhoutuneet puuveistokset.

Vielä hetki sitten tunsin vaivaisukot lähinnä koulun historian- ja uskonnonkirjoista. Siis ne kirkon tai kirkkotapulin seinään kiinnitetyt puiset veistokset, jotka käsi ojossa odottivat kirkossakävijöiden kolikkoja.

Antti Ojalan tapaamisen jälkeen huomaan etsiväni vaivaisukkojen kuvia verkosta ja miettiväni niiden merkitystä osana aikansa sosiaalityötä. Ojalalle veistokset eivät ole vain historian havinaa, vaan ne elävät kuvina ja tulkintoina hänen maalauksissaan.

Aiheeseen intohimoisesti suhtautuva Ojala on poiminut vaivaisukoista maalauksiinsa ne, jotka kiinnostavat häntä visuaalisesti. Häntä kiehtoo erityisesti veistosten primitiivinen tekotapa.

– Ne ovat taideteoksia, Ojala tiivistää.

Vaikka Ojala tulkitsee veistoksia maalauksen keinoin, lopputuloksessa on säilynyt jotain veistosmaista. Kankaalle maalatut hahmot ovat kömpelöitä ja väritykseltään maanläheisiä. Ne ovat myös alkuperäisten veistosten tapaan arvokkaita, koruttomia ja vähän synkkiä.

Paluu juurille

Vaivaisukkojen maalaaminen merkitsee Ojalalle paluuta synnyinseudulleen Pohjanmaalle, jossa suurin osa vaivaisukoista sijaitsee. Ojala on kotoisin Lappajärveltä, nykyisestä Lapuan Kauhajärven kylästä.

Vaikka Ojala muutti pois Kauhajärveltä parikymppisenä, hän ei ole jättänyt kotiseutuaan kokonaan taakseen.

– Se on ollut todella hyvä pankki, kun satuin syntymään sinne. Nykyinenkin kuvamateriaalini lähtee pitkälti niistä juurista.

Ojala on yhä kiinnostunut kotikylästään ja sen asukkaista. Kun hän kierteli Kauhajärvellä 1970-luvulla valokuvaten ja piirtäen ihmisiä, syntyi ajatus vanhojen valokuvien keräyksestä ja tallentamisesta. Se toteutui kuitenkin vasta nyt, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Vuosikymmenten kuluessa Ojala on muuttunut synnyinseudullaan vieraammaksi, mutta seutu itsessään on säilyttänyt tuttuutensa. Hän nauttii myös Kauhajärvellä vielä asuvien tuttaviensa ja sukulaistensa tapaamisesta.

– Sukupolvien vaihtuessa ja kyläkuvan muuttuessa jotain on sentään säilynyt: tiet ja pellot, joilla olin paimenessa isoisäni kanssa. Aina kun käyn Kauhajärvellä, kävelen niitä samoja teitä ja se tuntuu hyvältä.

Kauhajärven kirkko on taidemaalarille selvästi yksi synnyinseudun vaikuttavimmista paikoista. Vuonna 1867 valmistunut kirkko tuhoutui tuhopoltossa vuonna 1981, mutta kirkkotapuli ja sen vieressä seissyt vaivaispoika säästyivät.

Liekkeihin tuhoutui pieniä puuveistoksia, jotka Ojala onneksi ehti valokuvata ja joita hän yhä tulkitsee maalauksissaan. Ne oli poistettu kirkosta puhdasoppisuuden aikana kirkkotapuliin, josta Ojalan äiti löysi ne. Ojala teki myöhemmin aloitteen veistosten palauttamiseksi kirkkoon.

Kevyempi sydän

Ojala aloitti uransa graafikkona, mutta liukui pikkuhiljaa maalariksi. Hän kertoo väsyneensä grafiikassa tekniseen toteuttamiseen ja etukäteissuunnitteluun. Maalaamisessa Ojalaa kiehtoo suora kosketus materiaaleihin ja kuvan rakentaminen tekemällä.

Taidemaalarin kuvapankki ei ole tietokoneella vaan luonnoskirjoissa ja -papereissa sekä mielessä. Rovaniemellä kuvapankki on täydentynyt esimerkiksi Lapin yliopiston taidekirjastossa, minkä jäljiltä luonnoskirja pursuaa primitiivisiä kuvia eläimistä, ihmisistä ja esineistä.

Kuvapankki ei täydenny vain menneisyyden hahmoilla vaan myös uusilla kuvilla ihmisistä ja arjesta. Ojala pyrkii esimerkiksi tekemään yhden tai kaksi muotokuvaa vuodessa.

– Se on kurinalaista tekemistä, hyväksi ammattitaidolle.

Keväällä Ojala viettää kuukauden Grassinan kylässä Italiassa. Hän järjestää kylässä näyttelyn, jossa on esillä valokuvia ja piirroksia kyläläisistä lähes kahdenkymmenen vuoden ajalta.

– Odotan sitä mielenkiinnolla. Osa kuvien ihmisistä on kasvanut aikuisiksi, osa on jo poissa, Ojala kuvailee.

– Kohta on kaksi pitkään suunniteltua asiaa poissa sydämeltä, tämä ja kotikylän kuvat. Sitten voin höllätä vähän.

Ojala ei kuitenkaan suunnittele pensseleiden nurkkaan heittämistä ja eläkkeelle jäämistä.

– Niin kauan kuin käsi käy, niin hommia tehdään. En osaa kuvitella elämää ilman tätä, taiteilija sanoo ateljeessaan ympärilleen viitaten.

Teksti: Marjo Laukkanen
Kuva: Arto Liiti

Julkaistu Kide-lehdessä 2/2009