Valmistuneet väitöskirjat

Vanhatapio, Tuula: Poikavoimaa kuvataideharrastukseen. Pohjoinen näkökulma poikien ja lasten vanhempien näkemyksiin kuvataideharrastuksesta ja kuvataideopetuksesta. Lapin yliopisto, 2010. Acta Universitatis Lapponiensis 189

Koivurova, Anniina:  Kuvien rajat. Toivotut ja torjutut kuvat kuvataidetunnin sosiaalisessa tilassa. Lapin yliopisto, 2010. Acta Universitatis Lapponiensis 184

Hiltunen, Mirja:  Yhteisöllinen taidekasvatus. Performatiivisesti pohjoisen sosiokulttuurisissa ympäristöissä. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 2009. 301 s. Acta Universitatis Lapponiensis 160

Keskitalo, Anne Katarina: Tien päällä ja leirissä :matkanteon kokemuksesta taideteokseksi. Saarijärvi 2006. 201 s. Acta Universitatis Lapponiensis 108

Ulkuniemi, Seija Maarit: Valotetut elämät : perhevalokuvan lajityyppiä pohtivat tilateokset dialogissa katsojien kanssa. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 2005. 289 s. + liitteet. Acta Universitatis Lapponiesis 80

 

Tiivistelmät

Vanhatapio, Tuula: Poikavoimaa kuvataideharrastukseen. Pohjoinen näkökulma poikien ja lasten vanhempien näkemyksiin kuvataideharrastuksesta ja kuvataideopetuksesta, 2010. 

Väitöskirja: Lapin yliopisto, ISSN: 0788-7604, ISBN: 978-952-484-383-6

Kuvataideharrastus on sukupuoleen sidottu harrastus, jossa tytöt ovat enemmistönä. Tut-kimus tarkasteli kuvataideharrastusta pohjoisen 710 -vuotiaiden poikien ja heidän van-hempiensa näkökulmista. Tarkastelukulma keskittyi fyysisen elinpiirin harrastusmahdolli-suuksiin. Tutkimuksen toinen tehtävä oli kehittää kuvataideopetusta ja huomioida poikien sille asettamat vaatimukset. Isien ja isoisien perinteinen maskuliininen maailma säröilee ja pojat elävät muuttuvan maskuliinisuuden ristiriidassa. Kuvataideharrastus on pojille yksi mahdollisuus käsitellä perinteisen maskuliinisen maailman muuttumista.

Hermeneuttinen tutkimusote, fenomenologis-hermeneuttinen tiedonkäsitys sekä sosiaalisen konstruktionismin ihmiskäsitys olivat tutkimuksen ontologiset lähtökohdat. Tapaustutki-muksen tavoitteena oli paljastaa poikien harrastusmahdollisuuksiin liittyvät itsestään selvät totuudet ja stereotypiat. Tutkimusotteen mahdollisuus perustui siihen, että tutkittavaa il-miötä voitiin tarkastella suomalaisen yhteiskunnan, Rovaniemen kuvataidekoulun, asuinalu-een, perheen ja poikien näkökulmista käsin. Laadullisen analyysin tuloksena heteronorma-tiivisen maskuliinisuuden tiukat rajat, sukupuoleen sidottu taidekasvatuksen toimintakult-tuuri sekä taidemaailman vieraus lappilaiselle lapsiperheelle estävät poikien kuvataideharras-tusmahdollisuudet.

Tutkimuksen toisessa osassa luotiin sarjakuvallista analyysimenetelmää. Sen tuloksena kuva-taideopetuksen poikanäkökulmaa kehitettiin toimintatutkimuksellisesti taidekasvatuksen sisällöistä ja seikkailukasvatuksen menetelmistä ja luotiin opetukseen kokemuspohjainen lähestymistapa. Kaverisosiaalisuus, kinesteettinen oppiminen ja poikien oppimisvahvuudet olivat suunnittelutyön keskiössä. Kaverisosiaalisuus painottaa yhdessä tekemistä. Sen huo-mioiminen muuttaa tavallisesti yksilölliseksi toiminnaksi mielletyn taiteellisen työskentelyn painopistettä tulosten tarkastelusta prosessiin ja nostaa prosessin taiteeksi. Poikakulttuurin kohtaaminen kuvataideopetuksessa on kuvataideopetuksen tasa-arvoa.

Kriittisen tutkimusotteen traditio, monimetodinen lähestymistapa sekä tapaus- ja toiminta-tutkimuksen yhdistäminen samaan tutkimukseen tuotti sekä vanhempien että poikien vas-takkaiset näkemykset kuvataideharrastuksesta. Monenlaiset näkökulmat paljastivat harras-tamisen merkityksen ihmiselle, jolloin harrastustoimintaa on mahdollista myös kehittää monipuolisesti.

Avainsanat: poika, sukupuoli, kuvataideharrastus, fyysinen elinpiiri, kokemuspohjainen ku-vataideopetus, taidekasvatus, seikkailukasvatus, kaverisosiaalisuus.

Koivurova, Anniina: Kuvien rajat.  Toivotut ja torjutut kuvat kuvataidetunnin sosiaalisessa tilassa, 2010.

Väitöskirja: 
Lapin yliopisto, ISSN: 0788-7604, ISBN: 978-952-484-376-8

Tutkimuksessa käsitellään suomalaisen peruskoulun kuvataideopetuksen julkista ja julkilausumatonta valtaa, vastuuta, rajoituksia ja mahdollisuuksia nuoren identiteetin ja maailmankuvan yhtenä rakentajana.  Työssä tarkastellaan 13–14-vuotiaiden nuorten visuaalisen kulttuurin kehystämää kokemusmaailmaa kuvataidetuntikontekstista käsin. Tutkimus perustuu 111 seitsemäsluokkalaisen koululaisen tarinoihin ja kuviin, jotka on kerätty oppilaiden kuvataidetuntien aikana eläytymismenetelmää soveltaen. Ensin oppilaat ovat jatkaneet tutkijan antamaa tarinan alkua. Siinä kerrotaan oppilasta, jonka luokkatoverin kuva herättää hänen huomionsa. Sen jälkeen oppilaat ovat piirtäneet tai maalanneet tarinaan liittyvän kuvan.

Tutkimuksessa tarkastellaan oppilaiden sanallisten ja visuaalisten repsesentaatioiden avulla sitä, millaisena kulttuurisena, sosiaalisena ja normeja asettavana tilana suomalainen peruskoulu ja kuvataidetunti oppilaalle näyttäytyvät. Tutkimus tarjoaa tietoa oppilaiden taidetta ja kasvatusta koskevista olettamuksista sekä kuvataidetunnista oppimistilanteena.

Kuvataidetunti näyttäytyy mahdollisuuksien tilana, jota kuitenkin määrittävät epäsymmetriset valtasuhteet ja sosiokulttuurisesti sisäistetyt odotukset. Tutkimus osoittaa, miten nykypäivän suomalaisten koululaisten kokemusmaailma toisaalta suhteutuu omassa oppimisympäristössä vallitseviin, suoraan ja epäsuorasti ilmaistuihin taide- ja ihmiskäsityksiin ja toisaalta asettuu osaksi globalisoituvaa visuaalista kulttuuria.

Tutkimuksessa kehitetään sanan ja kuvan yhdistävää, sisällöllistä ja koulukontekstin huomioivaa tulkintametodia. Lähestymistapa on monitieteinen. Kuvataidekasvatusta ja oppilaiden kuvataidetuntitoimintaa hahmotetaan psykologisen, sosiaalipsykologisen, taiteen- ja kuvantutkimuksen sekä narratiivisen tutkimuksen avulla. Teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi. Taidekasvatuksen alaan lukeutuvaa tutkimusta, sen aineistoa ja menetelmiä leimaa narratiivisuus.

Tutkimuksessa analysoidaan ja tulkitaan oppilaiden tuottamien tarinoiden teemoja ja tyyppitarinoita, sekä tarkastellaan oppilaiden kuvien kerrontaa suhteessa heidän tuottamiinsa tarinoihin. Nuoret käsittelevät ja määrittelevät tarinoissaan ja kuvissaan kuvataidetunnin esteettisiä ja eettisiä rajoja, asenteita, tunteita, arvoja, normeja ja sosiaalisia suhteita. Tarinat ryhmitellään neljään katseen kategoriaan: normittavaan, estetisoivaan, tunnepitoiseen ja hajottavaan katseeseen. Ne ilmentävät oppilaan kerronnallista asennoitumista, arvottavaa kirjoittamistapaa, joka leimaa tarinan sisältöä.

Kuvataidetuntia tarkastellaan sosiaalisena tilana, jossa sana ja kuva toimivat roolien ottamisen välineinä, itsen esittämisen ja vuorovaikutuksen keinoina, intersubjektiivisina narratiiveina. Tässä tutkimuksessa kontekstisidonnaista kerrontaa kutsutaan kerrontatapahtumaksi. Sosiaalisuus vaikuttaa erityisesti oppilaan visuaaliseen kerrontaan kuvataidetunnilla. Visuaaliset prosessit toimivat sekä oppilaiden keskinäisinä että oppilaiden ja opettajan välisinä vuorovaikutusstrategioina, joita kutsun kuvaneuvotteluiksi.

Tutkimus tuo esiin kuvataidetunnin sosiaalisen tilan merkityksen oppimisessa ja kouluviihtyvyydessä. Tarinoissa korostuu oppilaan tarve käsitellä sosiaalista hyväksytyksi tulemistaan ja pelkoa joutua ryhmässä marginaaliin tai kiusatuksi. Empatian puute, sen tarve sekä kateuden teema toistuvat. Oppituntia leimaavat rangaistukset, palkinnot ja sosiaalisen järjestyksen säilymisen vaateet. Nämä näyttäytyvät oppilaalle aikuisen vallan muotoina, mutta myös kouluarkea turvaavina rajoina. Kuvataideopettaja hahmottuu oikeudenmukaisena ja turvallisena auktoriteettina ja kasvattajana. Samalla tutkimus osoittaa, etteivät seitsemäsluokkalaiset oppilaat tunnista kuvataideopetuksen tavoitteita eivätkä ymmärrä, miksi kuvataidetunnilla suoritetaan jotain tiettyä tehtävää.

Yksi merkittävä tutkimustulos liittyy oppilaiden käsitykseen luovuudesta. Tarinoita hallitsevat modernistinen taidekäsitys ja romanttis-individualistinen taiteilijakäsitys. Näihin liittyvä voimakas normittavuus muodostuu koululaisille ongelmalliseksi kuvien tuottamisen ehdoksi. Oppilaiden ihanteena on piirtää oikealla tavalla ja yksilöllisesti. Suhtautuminen mallista piirtämiseen on ristiriitainen. Vaikka tarinoissa toisten oppilaiden kuvia kopioidaan, tätä ei hyväksytä eikä arvosteta. Jäljentämistä ei ymmärretä oppimisprosessina.

Oppilaat ovat purkaneet osaamisen ja arvioiduksi tulemisen jännitettä eläytymistehtävän teksti- ja kuvapapereihin tekemillään omaehtoisilla visuaalisilla merkinnöillä, auktoriteettia uhmaten sekä kaverisuhteita testaten ja vahvistaen. Tarinoiden ja kuvien rinnalla tuotetuista ja niistä irtautuneista visuaalisista representaatioista onkin muodostunut tutkimuksen kolmas merkittävä aineisto.

Tutkimus osallistuu keskusteluun kuvataideopetuksen kehittämisestä koululaitoksen ja nuorten jatkuvasti muuttuvissa olosuhteissa. Tutkimus avaa näkökulmia kuvataiteen opetuksen kehittämiseen perusopetuksessa, opetussuunnitelmatyössä ja opettajankoulutuksessa. Se tarjoaa myös uusia näkökulmia nuorisotutkimukseen kehittämällä metodeja tutkia ja tulkita nuorten kokemusmaailmaa.

Avainsanat:taidekasvatus, kuvataideopetus, oppitunti, sosiaalinen tila, sosiaaliset suhteet, vertaisryhmä, identiteetti, normit, arvot, asenteet, esteettiset ihanteet, taidekäsitys, taiteilijakäsitys, kuvaneuvottelu, kerrontatapahtuma, sosiaalinen konstruktionismi, narratiivisuus, eläytymismenetelmä

 

Hiltunen, Mirja:   Yhteisöllinen taidekasvatus. Performatiivisesti pohjoisen sosiokulttuurisissa ympäristöissä, 2009.

Väitöskirja:
  Lapin yliopisto, ISSN: 0788-7604, ISBN: 978-952-484-289-1

Tutkimus tarkastelee yhteisöllistä taidekasvatusta pohjoisen sosiokulttuurisissa ympäristöissä.

Taiteen kautta yhteisö voi tuoda esille ja jakaa itselle sekä ympäristölleen merkityksellisiä ajankohtaisia teemoja. Yhteisö voi havahtua myös muistamaan ja huomamaan syrjään tai huomiotta jääviä asiantiloja ja ryhmiä. Taidetoiminta huomioi yhteisön sosiokulttuurisen ympäristön ja sen traditiot. Ne voivat muuntua taiteellisessa prosessissa sekä vaikuttaa myös tulevaan.

Tutkimuksen tavoitteena on  kehittää yhteisöllisen taidekasvatuksen teoriaa sekä käytäntöä pohjoisen haja-asutusseuduilla monialaisten hankkeiden ja kuvataideopettajakoulutuksen vuorovaikutuksessa. Tutkimus liittyy sosiokonstruktivistiseen ja fenomenologis-hermeneuttiseen paradigmaan sekä pragmatistiseen ja kriittisen tutkimuksen traditioon toimintatutkimuksellisen otteensa kautta.

Tutkimuksen toimintaympäristönä on vuosina 2004–2006 toteutettuUtsjoen Tulikettu -hanke sekä vuosina 2000–2006 Pelkosenniemellä Tunturin taidepajan   parissa tehty kehittämistyö. Yhteisöllisen taidekasvatuksen ymmärtämisyhteyttä rakentaa hankkeiden kehittäminen, niihin osallistuminen, toiminnasta kertyneet tutkijan kokemukset sekä kerätty aineisto. Kyselyiden ja haastatteluiden, opiskelijoiden raporttien ja harjoittelupäiväkirjojen sekä virallisten asiakirjojen kautta tuodaan kuuluville monia ääniä ja tulkintoja. Väitöskirja koostuu yhteisöllistä taidekasvatusta käsittelevästä artikkelisarjasta ja siihen kytkeytyvästä teoreettisesta tarkastelusta sekä johtopäätöksistä.

Tutkimuksessa analysoidaan, miten yhteisöllisyys rakentuu hankkeissa sekä miten yhteisöllisen taidekasvatuksen käytännöt ovat niissä kehittyneet. Tarkastelun erityisessä keskiössä ovat toiminnassa mukana olleiden kuvataidekasvatuksen opiskelijoiden merkityksenannot. Monialaisiin hankkeisiin osallistuminen on osaltaan rakentamassa heidän opettajuuttaan tulevaisuuden taidekasvattajina niin yleissivistävän koululaitoksen kuin informaalin taidekasvatuksen, kuten sosiaali- ja terveysalan tai matkailun piirissä.

Tutkimus tuo esille, että yhteisöllinen taidekasvatus on intentionaalinen ja kumuloituva prosessi, jossa taide toimii performatiivisesti. Se on saattanut eri ikäryhmiä, toimialoja sekä erilaisia toimijoita yhteen kehittämään taiteellista oppimistaan ja toimintakulttuuriaan, laajentaen samalla taidekasvatuksen kenttää yhteiskunnan eri sektoreille.

Tutkimus osoittaa, että yhteisöllisen taidekasvatuksen parissa voi muodostua toiminnallisia, refleksiivis-esteettisiä yhteisöjä. Ne rakentuvat performatiivisesti jatkuvassa dialogissa, jonka myötä yhteisön jäsenille voi kehittyä tietoisuus itsestä suhteessa yhteisöön ja ympäristöön. Taiteellisen toiminnan ja oppimisen kautta rakentuu sekä toiminnallista yhteisöllisyyttä että symbolista yhteisyyttä, joka tukee yksilön ja yhteisön toimijuutta, voimaantumista ja emansipaatioita.    

ASIASANAT: yhteisöllinen taidekasvatus, kuvataidekasvatus, nykytaide, yhteisöllisyys, performatiivisuus, refleksiivisyys, pohjoinen, toimintatutkimus, opettajankoulutus.


Keskitalo, Anne Katarina: Tien päällä ja leirissä:
matkanteon kokemuksesta taideteokseksi Saarijärvi 2006. 201 s. Acta Universitatis Lapponiensis 108

Väitöskirja:  Lapin yliopisto, ISBN 952-484-050-2

Työssä analysoidaan esittämisjärjestelmiä, joilla matkanteon kokemuskerroksista rakennetaan taideteos. Timo Vartiaisen Kem’-Leka, Vienanmereltä Norjanmerelle -matkan valokuvat ja tekstit (1993—1994) sekä Jussi Kiven kokoamat Romantic Geographic Societyn arkistot (1970—2006) ovat olleet matkanteon esittämisen ilmaisumuotoina aineistoanalyysin keskiössä. Taideteokset on rinnastettu kulttuurihistoriallisten matkaajatyyppien, tutkimusmatkailijan, flanöörin, turistin, taiteilijan ja eräretkeilijän, käyttämiin kuvaustapoihin. Toisena taideteosten vertailukohteena on ollut tutkimuksessa kehitelty kokeellinen kävelymetodi. Näin matkantekoa ja sen esittämistä on jäsennetty työssä sekä konstruktionistisesti kulttuurisina merkityksinä että fenomenologisesti taideteoksen luonnetta tarkastellen ja siihen eläytyen. Analyysin painopisteessä ovat olleet niin taideteoksista kuin kulttuurihistoriallisista teksteistäkin löydetyt matkanteon perusteemat: käveleminen ja leiriytyminen.

Kävelymetodissa kävelyn fenomenologinen olemus on yhdistetty ikonologiseen tulkintaan sekä narratiivisiin ja etnografisiin sovelluksiin. Aineistoanalyysissa käytetty ruumiillinen lähilukemisen näkökulma on rakennettu tutkimusasetelmaan toistuvien kävelyretkien kautta. Tutkimus tuo esiin kulttuurihistoriallisten matkailijoiden esittämisperinteen merkityksen kävely- ja retkitaiteen esittämiselle. Tältä osin tutkimus laajentaa turistin katseesta käytyä keskustelua nykykävelijöiden katseeseen. Kulttuurihistoriallisten matkaajien kerronnallinen näkökulma jatkaa elämäänsä nykykävelijöiden ja -retkeilijöiden teoksissa sekä hybridikerronnan variointeina että kulttuurihistoriallisten kävelijöiden katseilla leikittelynä.

Hitaana matkantekona kävelyn ja leiriytymisen rytmit jäsentyvät tässä tutkimuksessa ennen muuta erityisenä aisteilla näkemisen ja ajattelemisen tapana. Kävelylle ehdotetaan sekä tutkimuksellista että opetuksellista sovellusarvoa. Moniaistiseen ja ruumiilliseen näkökulmaan virittävät kävelyharjoitukset ovat sovellettavissa taiteen- ja kulttuurintutkimuksen alalla fenomenologis-etnografiseksi metodiperustaksi. Tutkimuksellisen sovelluttavuuden rinnalla kävelyharjoitukset sopivat kuva- ja ympäristötaiteen, ympäristökasvatuksen sekä matkailun kulttuurintutkimuksen opetuskäytön lisäksi jokapäiväiseen virkistyskäyttöön. Opetuksessa on keskeistä tuoda esille aiempien kävelijöiden ja matkaajien katseen merkitys näkemiselle ja havainnon esittämiselle. Näin voidaan syventää kävelyharjoittelijoiden tietoisuutta omasta kulttuurisesta katseestaan.

ASIASANAT: matkanteko, käveleminen, leiriytyminen, kokemus, kertomus, kuvaus, esittämisjärjestelmä, katse, tutkimusmatkailija, turisti, taiteilija, flanööri, aistit, ympäristösuhde, paikkasidonnainen taide, etnografinen käänne, matkailun kulttuurihistoria

 

Ulkuniemi, Seija Maarit: Valotetut elämät: perhevalokuvan lajityyppiä pohtivat tilateokset dialogissa katsojien kanssa. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 2005. 289 s. + liitteet. Acta Universitatis Lapponiesis 80

Väitöskirja:  Lapin yliopisto, ISSN: 0788-7604, ISBN: 951-634-957-9

Tutkimus on taidekasvatuksen kuvaviestinnän opetuksen perustutkimusta. Tarkastelen teoreettisesti aiempien tutkimusten ja muun kirjallisuuden valossa perhevalokuvan lajityypin syntyä ja kehitystä sekä kuvien tyypillisiä piirteitä ja käyttötapoja. Käytän aineiston keruuseen kokeilevaa menetelmää. Neljä tuottamaani teoreettiseen viitekehykseen pohjautuvaa, perhevalokuvia pohtivaa tilateosta – visuaalis-pedagogista produktiota – toimii empiirisen osan aineiston keruun pohjana. Asetan ne dialogiin katsojien kanssa. Selvitän katsojilta saadun avoimen palautteen perusteella, millaista dialogia syntyy teosten teemojen kanssa teoksen ja katsojan kohdatessa. Lisäksi tarkastelen dialogeja rakentamani perhevalokuvan lajityypin tarkastelumallin kautta.

Määrittelen perhevalokuvat kodeissa säilytettäviksi, tavanomaiseen henkilökohtaiseen käyttöön otetuiksi yksityisiksi valokuviksi. Niitä ovat ammattikuvaajien tilauksesta ottamat, näppäilijöiden itse ottamat ja heidän muilta saamansa niin sanotut kansanomaiset valokuvat. Jaan lajityypin kuvat tekijäkeskeisesti ammattikuvaajien ottamiin kuviin ja näppäilykuviin. Ammattikuvaajien ottamat kuvat ovat yleensä kohdettaan idealisoivia. Näppäilykuvat voivat esittää kuvattavan myös realistisesti tai epämystifioiden. Kuvauskohteena ovat tavallisesti läheiset ihmiset, etenkin lapset. Aihepiirit keskittyvät lasten kehittymiseen, saavutuksiin, tärkeisiin perhetapahtumiin sekä loma-aikaan ja juhliin.

Nostan perhevalokuvan lajityypin kehityksen taitekohdiksi käyntikorttikuvauksen syntyvuoden 1854, laatikkokameran keksimisvuoden 1888 sekä toisen maailmansodan, jonka jälkeen alkoi massakuvaamisen aikakausi. Digitaalikuvaus edustaa uusinta taitekohtaa, joka ei kuulu tämän tutkimuksen piiriin.

Pidän keskeisenä lajityyppiä muokkaavana tekijänä kommunikaatiotapahtumaa. Lajityyppiin vaikuttavat voimakkaasti kamera ja mekaanisesti syntyvän valokuvan olemuksen todisteenomaisuus. Teknologinen kehitys ja taloudelliset tekijät ovat vahvasti määritelleet sitä, kenellä on ollut varaa hankkia kuvia/kamera sekä sitä, missä, miten ja millaisia kuvia on ollut mahdollista tuottaa. Muita lajityyppiä muovaavia tekijöitä ovat sosiaaliset normit, kuten opitut mallit, lait ja muut kuvaamisen rajoitukset; sosiaalinen tai henkilökohtainen syy kuvan hankintaan eli kuvaustarve; kuvakulttuuri – erityisesti mainonta ja kuvakonventiot – ja kunkin aikakauden käsitykset kuvauskohteesta.

Ihmiset käyttävät kuviaan tavallisesti yhdistämiseen, vuorovaikutukseen, identiteetin rakentamiseen ja dokumentointiin. Myös julkisuudessa lajityyppiä määritellään ja tuotetaan jatkuvasti erilaisissa käytännöissä: valokuvaterapiassa, tieteen tutkimusvälineenä ja opetuksessa. Lehti- ja mainoskuvissa hyödynnetään näppäilyestetiikkaa ja perheidyllejä. Valokuvataiteessa lajityypin käyttöön sisältyy joskus vastakulttuurista vetovoimaa: pyrkimys konventioiden haastamiseen.

Tilateoksillani toin yksityiset perhevalokuvat julkisuuteen, mihin suhtauduttiin myönteisesti. Sitä pidettiin rohkeana ja sen katsottiin näyttävän ihmisille yhteiset asiat sekä tuovan naisten arjen näkymättömyyden esiin. Se herätti katsojissa muistoja ja auttoi heitä samaistumaan teoksiin. Sitä myös paheksuttiin, koska se oli hämmentävää ja aiheutti tirkistelyn tunteen. Etenkin alastonkuvien näyttäminen koettiin julkeaksi.

Katsojien dialogeissa teosten teemojen kanssa tuli esiin monia perhevalokuviin liittyviä käsityksiä. Kuvien kyky pysäyttää aika ja tallentaa tärkeitä hetkiä nousi esiin. Kuvien katsottiin tekevän muutos näkyväksi, mutta ihmisen muuttuvaisuutta myös kyseenalaistettiin. Lapsuuden merkitystä ihmisen elämälle korostettiin. Usein ilmaistiin valokuvien auttavan säilyttämään kuolleet läsnä ja (vieraankin ihmisen) kuvien herättävän muistoja. Runsaasti huomiota sai arjen näkyväksi tekeminen, mitä pidettiin tärkeänä: arkea tulisi arvostaa eikä kuvata vain elämän huippuhetkiä.

Osalle katsojista teokset toimivat herätteenä punnita omia kuvauskäytäntöjään tai inspiraationa käyttää kuviaan uudella tavalla. Jotkut alkoivat pohtia kuvien totuusarvoa tai perhevalokuvauksen onnela-teemaa. Monille oman elämänkulun, arvojen ja peruskysymysten pohtiminen oli palautteen keskiössä. Läheisiä ihmisiä ja tunteita arvostettiin. Teosten käsittelemistä asioista samaistuttiin muun muassa nuoren kasvukipuihin, äidin arkeen ja monimuotoisiin rooleihin sekä identiteetin pohdintaan. Valokuvien kautta identiteettiä/muistikuvia nähtiin voitavan eheyttää, joskin muistelutyön arveltiin voivan olla traumaattistakin.

Tutkimukseni tarjoaa välineitä perhevalokuvien käyttöön kuvataidekasvatuksessa. Se sisältää myös lajityyppiin vaikuttavien tekijöiden pohjalta laatimani mallin lajityypin tarkastelemiseksi.

ASIASANAT: kuvaviestintä, valokuvaus, perhe, koti, genre, yksityinen, julkinen, identiteetti, visuaalis-pedagoginen produktio, dialogi, palaute, kansanperinne, populaarikulttuuri

Linkkejä muualle: 
Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos,
Tampereen yliopiston
taideaineiden laitos