Teema
 
Paajuttu_4_nettikuva.jpg
Mari Mäkiranta, Ville Pietiläinen ja Eerika Sarivaara uskaltavat ottaa tutkimuksessaan ja opetuksessaan riskejä. Kuvat: Anna Muotka

… käymme aina rinnakkain…

4.10.2017

Tutkimus ja taide.
Sinä ja minä.
Yhdessä olemme enemmän.


Kanssatutkien, -kirjoittaen, -toimittaen, -opettaen, -työskennellen, -esiintyen, -kuratoiden. Taiteen tutkimuksen saralta on vaikea löytää yhteistyömuotoa, jota kuvallisen viestinnän yliopistonlehtori Mari Mäkiranta ei olisi vielä kokeillut.

Työn alla on useita yhteisiä projekteja. Mäkiranta toimittaa Eija Timosen ja Ulla Pielan kanssa Kalevala-seuran vuosikirjaa Näkyväksi sepitetty maa, jossa tarkastellaan historiallisesti muuttuvia Suomi-kuvastoja. Mäkiranta ja Timonen ovat kirjoittaneet kirjaan myös yhteisen tutkimusartikkelin. Sen aineistona on Laura Böökin valokuvasarja, jossa on kuvattu kongolaisia pakolaisia Pudasjärvellä – tai tarkemmin yksi valokuva.

– Sama kuva hätkähdytti meitä molempia. Kuvassa on kaksi naista hiljaisella talvisella maantiellä. Naisista vanhempi on pukeutunut perinteiseen kongolaiseen mekkoon, nuorempi pohjoisen talviin sopivaan asuun. Kuva haastoi kysymään, kuka kuuluu pohjoiseen yhteisöön ja maisemaan.

Yhteisestä hätkähdyksestä lähti liikkeelle kanssatutkimisen ja -kirjoittamisen prosessi. Mäkiranta ja Timonen tekevät kuvasta moniaistista ja affektiivista luentaa. Intensiivinen yhteistyö vaatii aikaa ja sisältää haasteita. Tutkijoiden erilaiset taustat ja traditiot edellyttävät yhteen sovittelua ja joustoa, halua muuttaa omaa ajattelua.

– Kukaan ei voi tietää eikä tehdä yksin. Parhaimmillaan toisen tutkijan kanssa syntyy vuoropuhelu, joka luo uusia tulokulmia ja auttaa tulkinnan rikastuttamisessa.

Tällä kertaa kanssatutkijuus rohkaisi kokeilemaan kirjoitustapaa, joka lähenee kaunokirjallista ilmaisua. Vuosikirja julkistetaan lokakuussa seminaarissa, joka kerää yhteen Suomi-kuvastoista kiinnostuneita tutkijoita ja taiteilijoita. Seminaari järjestetään Rovaniemellä Arktikumissa, jonka yhteydessä Valo-galleriassa avataan Mäkirannan ja Timosen kuratoima näyttely Näkyvä maa.

Paajuttu_2_nettikuva.jpg

Kohtalokkaat kohtaamiset

Jos kertoisit omasta elämästäsi kolmella valokuvalla, mitkä ne olisivat? Millaisia ne olisivat, jos ottaisit kuvat tämä kysymys mielessäsi?

Väitöstutkimuksesta asti Mäkiranta on työskennellyt tavalla tai toisella omaelämäkerrallisen kuvallisen ilmaisun parissa. Siinä kuvat eivät ole vain analyysin kohteena, vaan tutkimus syntyy kokonaisvaltaisesti kuvaten ja kuvien parissa. Töissään hän liikkuu jatkuvasti tutkimuksen ja taiteen rajapinnalla.

Teoreettisen ja menetelmällisen inspiraation lähteeksi on noussut Bracha L. Ettingerin teos Yhdessätuotanto, joka haastaa käsityksiä muun muassa subjektiviteetista, kokemusten jakamisesta, erojen kohtaamisesta ja valta-asetelmista.

– Yhdessätuotannossa mennään syvälle subjektiviteettiin ja ollaan valmiita muuttamaan yhteiskuntaa, itseä ja toista koskevia oletuksia.

Muutoksen mahdollisuus koskee kaikkia osallistujia, myös tutkijaa. Mäkirannan omaa ajattelua on muokannut erityisesti kaksi kohtaamista. Niistä ensimmäinen tapahtui, kun hän veti valokuva- ja muistelutyöpajoja kollegojensa kanssa. Työpajoja järjestettiin eri maissa, ja niihin osallistui taideopiskelijoita muun muassa Suomesta, Islannista, Baltian maista ja Venäjältä.

Osallistujien joukossa oli murmanskilainen Alexandra Shpiro, joka työpajatyöskentelyn aikana havahtui ajattelemaan menneisyyttään uudesta näkökulmasta. Se ruumiillistui animaatioksi A short story about feminism in Russia.

– Oli silmiä avaavaa nähdä se valtava muutos toisen ajattelussa ja identiteetissä. Aloin pohtia, miten feminismin eri vaiheet ymmärretään usein “läntisenä” edistyksellisyytenä. Näinhän ei ole. Työpaja osoitti, että nuoret ovat valmiita muuttamaan sukupuolten väliseen epätasa-arvoon ja alueisiin liittyviä käsityksiä.

Animaatio oli esillä näyttelyssä Sincerely Mine, joka koottiin työpajoissa tehdyistä teoksista. Lisäksi Mäkiranta kirjoitti yhdessä yliopistonlehtori Outi Ylitapio-Mäntylän kanssa animaatiosta tieteellisen artikkelin.

Toinen merkittävä kohtaaminen sattui, kun Mäkiranta asui Varsovassa ja tutki nuorten elinympäristöjä valokuvataiteen keinoin. Tutkimus vei Mäkirannan puolalaiseen pikkukaupunkiin Kielcéen, johon hän tutustui tutkimukseen osallistuvan Daria Maroń-Ptakin kanssa.

Entisen sosialistisen kaupungin katuja kävelivät rinnakkain pohjoismainen feministitutkija ja nuori puolalainen taiteilija, joka oli juuri tullut äidiksi. Vauva kulki mukana rattaissa, mikä ohjasi naisia katsomaan kaupunkia vauvan perspektiivistä.

– ”Vauvakävelymenetelmä” tuotti uudenlaista visuaalista aineistoa elinympäristöstä, Mäkiranta naurahtaa.

Mäkiranta havahtui siihen tunnepuheen tulvaan, joka syntyi, kun Maroń-Ptak esitteli kotikaupunkiaan paikan päällä.

– Aloin miettiä, miksi tunnepuhe on niin torjuttua ja määrittyy usein epärationaaliseksi. Millaisia voisivat olla ruumiillisen ja aistillisen tiedon esittämisen tavat? Mitä tapahtuu, jos torjuttu ja vaiettu nostetaan keskiöön?

Yhteinen tekeminen jatkui myös kävelyn, kuvaamisen ja keskustelujen jälkeen. Mäkiranta työsti tutkimukseen osallistuneiden taiteilijoiden kanssa näyttelyn Such an early spring, jossa kukin taiteilija oli mukana valitsemassa näyttelyyn tulevia kuvia.

– Neuvotellessa muodostui hyvin olennaista tietoa paikan merkityksistä ja myös valtahierarkioista liittyen tutkijan ja tutkittavien asemiin.

Lisäksi Mäkiranta teki näyttelyyn videoteoksen, johon hän valitsi itse kuvat ja kerronnan tavat.

– Siinä on enemmän omaa tulkintaani, visuaalinen näkökulmani aineistoon. Tutkimus ja taide ruokkivat toinen toisiaan. Kuvallisen kautta voi ilmaista jotakin sellaista, mihin ei yllä kirjoittamalla.

Seuraavaksi Mäkiranta tarttuu haasteeseen, jonka moni saattaisi jättää väliin. Hän johtaa Lapin yliopiston osalta Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta, jossa pohditaan tilallisia ja käsitteellisiä periferioita. Mäkiranta tutkii sukupuolistuneen väkivallan, pakolaisnaisten ja arktisten ympäristöjen merkityksiä hyödyntäen taiteen tutkimuksen menetelmiä.

– Tarkoitus on tuoda esiin kokemuksellista tietoa – osallistujien ehdoilla.

 

Paajuttu_1_nettikuva.jpg

Tutkimus ja opetus.
Sinä ja minä.
Yhdessä olemme enemmän.

Rohkeutta laittaa itsensä likoon. Sitä löytyy myös johtamisen psykologian yliopistonlehtori Ville Pietiläiseltä. Hän hyödyntää opetuksessaan ennakkoluulottomasti menetelmiä, joissa yhdistyvät muun muassa yhteisöllisyys, eläytyminen ja tarinallisuus.

Opetuksen lähtökohtana on ongelma, joka muotoillaan yhdessä ja jota lähdetään yhdessä ratkomaan. Kurssit rakentuvat väljille käsikirjoituksille, joilla edetään keskustellen, eläytyen ja näytellen. Teemat liittyvät johtamiseen ja hallintoon, esimerkiksi työhyvinvointiin.

Menetelmä kuulostaa vähän larppaukselta eli live-roolipelaamiselta. Eläytymisen kohteena vain ovat erilaiset roolit ja hierarkiat työyhteisössä. Pietiläisen mukaan toteutus on perinteistä larppausta teoreettisempi ja analyyttisempi.

– Yritämme esimerkiksi yhtä muuttujaa – kuten johtamistapaa – varioimalla miettiä, mikä tilanteessa muuttuu.

Tällainen opetusmuoto edellyttää luottamuksellista ilmapiiriä ja ryhmäytymistä. Pietiläinen onkin jakanut opiskelijoita pienempiin ryhmiin myös massaluennoilla.

– Isossakin ryhmässä on tärkeää tutustua toisiin ensin yksilöinä.

Opiskelijat ovat pienryhmissä myös vetäjien rooleissa, joko omalla tai toisella kurssilla. Näin he saavat ryhmädynamiikasta erilaisen kokemuksen kuin riviosallistujana. Koska jokainen ryhmä on ainutlaatuinen, käsittelyyn otettavat ongelmat ja niiden ratkaisut ovat joka kerta erilaisia.

– Onnistumisen edellytyksenä on, että kaikki tuovat pöytään jotakin itselle merkityksellistä ja arvokasta. Opettaja antaa roolinsa pois ja uskaltaa astua tuntemattomaan yhdessä muiden kanssa.

Aina heittäytyminen ei onnistu, eikä yhteistä säveltä löydy. Pietiläinen lohduttautuu sillä, että vaikka kurssi ei sujuisi täydellisesti, se sujuu aina jotenkuten. Epäonnistuminen on myös hyvä oppimiskohde osallistujille ja tuleville kurssilaisille.

Niin tai näin, selvästi lähestymistapa toimii: opiskelijat valitsivat Pietiläisen keväällä vuoden opettajaksi.

Voisimme olla suunnannäyttäjiä

Jos Pietiläinen saisi aloittaa yliopiston fyysisten tilojen suunnittelun tyhjältä pöydältä, lopputulos olisi hyvinkin erinäköinen kuin nyt. Hän haaveilee esimerkiksi amfiteatterimaisesta luentosalista, jossa olisi liikuteltavat penkit. Puhujavetoisen luennon voisi hetkessä muuttaa pienryhmäkeskusteluiksi tai näytelmällisemmäksi työskentelyksi. Pienempi haave olisi saada luova luokka, jonka kaikki huonekalut olisivat moduloituja ja helposti siirrettävissä.

– Kandipalautteesta saatava raha voitaisiin käyttää opetustilojen kehittämiseen. Näin se palautuisi suoraan opiskelijoille.

Yliopistostamme löytyisi opetustilojen uudistamiseen tarvittavaa ammattitaitoa: onhan meillä sekä kasvatustieteiden että taiteiden tiedekunnat. Pietiläinen toivoisi, että tiloja kehitettäisiin yhteisöllisesti kaikkien käyttäjien näkökulmat huomioiden.

Pietiläinen ideoi myös pelillisten opetusmenetelmien kehittämistä usean opettajan pilottihankkeena. Käsikirjoituksen suunnittelu vaatisi paljon aikaa ja yhteistyötä, mutta vastaavasti kurssin ohjaaminen olisi kevyempää. Hän harmittelee, ettei yliopistojen nykyisessä rahoitusmallissa ole tilaa riskinotolle. Emme ole opetusmenetelmien ja -tilojen suhteen suunnannäyttäjiä, vaikka voisimme olla.

– Tämä on pieni yliopisto, mikä tahansa on mahdollista.

Leirinuotiolla_nettikuva.jpg

Arkistokuva. Kuva: Anna Muotka

Nuotioseminaari ja kirjoitustreffit – käsi ylös, jos kiinnostaa!

Apulaisprofessori Erika Sarivaara uskoo lujasti yhdessä oppimiseen, oli kyseessä sitten koulu tai yliopistomaailma.

– Opimme ilmiöitä yhdessä tarkastellen, ongelmia ratkoen. En näe muunlaista tapaa tehdä tätä työtä.

Sarivaara työskenteli viime lukuvuoden apulaisprofessorina luontokasvatuspainotteisessa luokanopettajakoulutuksessa. Hän oli vasta aloittanut työssään, kun Lapin yliopiston harjoittelukoulun erityisopettajilta tuli pyyntö. He halusivat oppia seikkailukasvatusta. Sarivaara kokosi monitieteisen tiimin, ja jo keväällä pilotoitiin koulutus, jossa opettajat toteuttivat seikkailukasvatusta pienessä oppilasryhmässä. Kokemusta tutkittiin ja analysoitiin eri kanteilta.

Yhdessä tekemisen meininki näkyi tiimissä, jota Sarivaara kuvailee luovaksi, ideoivaksi ja humoristiseksi. Kun lukuvuoden lopussa järjestettiin yhteinen kokoontuminen, kenenkään ei tarvinnut pelätä pitkästymistä neljän seinän sisällä.

– Järjestimme Ounasvaaralla nuotioseminaarin ja levitimme kutsua laajasti maakuntaan.

Nuotioseminaariin kuului niin alustuksia ja keskusteluja kuin nokipannukahvit ja seikkailullista ohjelmaakin. Sarivaara harmittelee, ettei yliopiston kampuksella ole omia tiloja, jotka taipuisivat tällaiseen toimintaan.

– Meiltä puuttuu oma yhteinen ulkona oppimisen tila, kuten laavu tai lasinen kota. Sellainen sopisi esimerkiksi yliopiston takapihalle.
Sarivaaran mielestä yhdessä tekeminen sopii myös työtehtäviin, joita on totuttu tekemään yksin. Otetaanpa esimerkiksi vaikka kirjoittaminen. Yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa on järjestetty kirjoitustreffejä, joissa tutkijat kokoontuvat yhteiseen tilaan kirjoittamaan. Jokainen kirjoittaa omaa tekstiään, mutta kirjoittaminen rytmitetään yhdessä. Kun Sarivaara kuuli kirjoitustreffeistä, hän pyysi tutkija Pälvi Rantalaa avuksi ja treffit järjestettiin myös kasvatustieteissä.

– Kirjoitustreffit kestävät maksimissaan tunnin. Sen ajan pystyy hyvin lohkaisemaan työpäivästään.

Osallistujat ottavat mukaan kirjoitusvälineet. Muuta materiaalia tai nettiä ei saa käyttää. Treffit alkavat muutaman minuutin lämmittelytehtävällä, jonka aiheena ensimmäisellä kerralla oli ”Mitä jos olisin”. Sarivaaran mukaan ajatusleikkiin heittäytymällä pääsi hyvin kiinni vapaaseen kirjoittamiseen. Lämmittelyn jälkeen kukin kirjoitti parikymmentä minuuttia tekstiä omasta aiheestaan, muistinvaraisesti ja luovasti. Pienen tauon jälkeen kirjoittamista jatkettiin.

– Työstin artikkeliani eteenpäin kahden sivun verran.

Teksti: Marjo Laukkanen