Teema
 
Jukka_kohtaamisia_nettikuva.jpg
Jukka Sankala. Kuvat: Anna Muotka

Sitä kohtaamista en unohda

4.10.2017

Pysäyttävä katse synnärillä

"Oli keväinen myöhäisilta, pitkäperjantai, reilut kolmetoista vuotta sitten. Ajeltiin silloisen avovaimon, nykyisen vaimoni kanssa hiljaisia ja autioita Rovaniemen katuja yönmustalla vuoden -89 Saabilla. Kello oli varttia vailla kaksitoista keskiyöllä, rahat olivat tuttuun tyyliin aika loppu. Olimme menossa keskussairaalaan vastaanottamaan esikoista ja jotenkin piti saada se viimeinen vartti kulutettua, jottei tarvitsi maksaa sairaalamaksuja enää kyseiseltä päivältä.

Lapsi ilmoitti jo aktiivisesti tulostaan ja saavuimme kaksi minuuttia yli kaksitoista päivystykseen, josta meidät ohjattiin suoraan synnytysosastolle. Ekaa kertaa kun olimme asialla, asiat hiukan venyivät, mutta lopulta tytär näki päivänvalon aamulla seitsemän aikaan. Saman tien hänet kuitenkin siirrettiin lämpökaappiin, napanuora kun oli ollut kaulan ympärillä. Äiti jäi ansaitusti lepäilemään, ja minä siirryin tuoreena isänä tyttären kaveriksi naapurihuoneeseen.

Siinä sitten ihmettelin vetisillä silmillä tätä kaunista tytärtä, joka tuntui olevan yhtä ihmeissään kuin tuore isänsä. Pienen tyttären avuton, mutta jotenkin täynnä viisautta oleva katse opetti isyydestä sinä hetkenä enemmän kuin mitä olin pystynyt koskaan omaksumaan neuvolan synnytysvalmennuksessa, saatikka sitten väitöskirjaa varten lukemistani maskuliinisuuden tai isyyden teorioista. Ne tuntuivat kovin kaukaiselta tämän käsin kosketeltavan ihmeen rinnalla."

Jukka Sankala
Laatupäällikkö, Lapin yliopisto

 

Mirja_kohtaamisia_nettikuva.jpg

Mirja Hiltunen

Ei minun elämänlaadussani ole mitään vikaa

"Piipahdin kesäkuun alussa työkiireiden keskellä tervehtimässä minulle tärkeää ihmistä, joka on saavuttanut kunnioitettavan 91 vuoden iän. Meitä erottaa maantieteellisesti yli 700 kilometriä, minkä takia näemme nykyään valitettavan harvoin. Huoli painaa, ja se purkautuu tarpeena järjestellä arjessa selviämistä helpottavia ratkaisuja, tällä kertaa kuntoutusjaksoa kotiin. Kiireessä jälleen eteenpäin rientäessäni olohuoneen perältä kuuluva painokas lause kuitenkin pysäytti. Ei minun elämänlaadussani ole mitään vikaa.

Myöhemmin kesällä kuulin, kuinka hän oli todennut toimintatuokiota pitäville, ettei tänne tarvitse tulla mitään lastentarhaa pyörittämään. Sen sijaan elokuussa tämä vanha mieskuorolainen johti suvereenisti virren veisuuta tyttärentyttärensä pojan ristiäisissä, joskin Skypen välityksellä, kun jalat eivät enää kantaneet paikan päälle.

Olen kehittänyt yhteisöllisen taidekasvatuksen käytäntöjä ja teoriaa yli kahdenkymmenen vuoden ajan, viime vuosina yhä useammin juuri ikäihmisten parissa. Tässä työssä eettiset kysymykset ovat kaiken toiminnan ytimessä. Kenellä on valta ja voima? Voiko taiteessa avautua toisin tekemisen tiloja, entä toimijuuden uudelleen määrittymisen ja rakentumisen paikkoja? Mistä ja kenen suunnasta hyvä määritetään?

Taidekasvattajana näen taiteen itseisarvona. Juuri taiteessa itsessään piilee niin sen kasvatuksellinen kuin yhteiskunnallinen vaikuttavuus sekä hyvinvointia tukeva voima. Elämänlaatua on mahdollisuus toisin ajatteluun ja toisin toimimiseen. Elämänlaatua on mahdollisuus unelmiin, iloon ja irtautumiseen; mielikuvituksen rajattomaan maailmaan matkaamiseen, vaikka toimintakyky saattaisi muista näyttääkin rajalliselta. Kiitos isä muistuttamisesta."

Mirja Hiltunen
Kuvataidekasvatuksen professori,
taiteiden tiedekunta, Lapin yliopisto

 

Outi_kohtaamisia_nettikuva.jpg
Outi Ylitapio-Mäntylä

Iloa ja surua luentosalissa

"Opettajana tapaan erilaisia opiskelijoita luennoilla ja seminaareissa. Olen usein jäänyt jälkeenpäin pidemmäksi ajaksi pohtimaan ja makustelemaan keskusteluaiheitamme. Nämä kohtaamiset ovat akateemisen opetuksen helmiä. Opetuksen aikana syntyy keskustelua, ihmettelyä, kysymyksiä ja vastauksia, jotka jäävät leijumaan ja joihin liittyy epävarmuutta, oppimista sekä oivalluksia. Leijuvista ja liikkeellä olevista aiheista voi syntyä jokin uusi neronleimaus tai ne voivat jäädä unohduksiin, kunnes jokin uusi kohtaaminen kirjan, artikkelin, kuvan tai toisen kanssa palauttaa ajatuksen jälleen keskiöön.

Sitä kohtaamista en unohda, kun eräs opiskelijaryhmä keskusteli ilon määrittelystä ja merkityksestä elämän eri hetkissä. Iloa tarkasteltiin eri kulttuureiden, yhteiskunnan ja kasvatuksen näkökulmista. Ilo sijaitsee kaikkialla, ja ryhmän keskustelu rönsyili moneen suuntaan. Nauru ja ilo olivat nähtävissä hymyinä kasvoillamme, ja ne tuntuivat sykähdyttävinä ruumiillisina kokemuksina.

Kun keskustelu iloista jatkui, päätyi se väistämättä suruun ja itkuun. Niiden kohtaaminen jäykisti ruumiin, vakavoitti ilmeen, ja vaivaantuneisuuden tunne oli aistittavissa ryhmäläisissä. Samalla se oli jotain merkityksellistä, joka jäi mieleen. Kohtaaminen ilossa ja surussa loi yhdessä kuulumisen tunnetta, jonka muisto ei ole kadonnut."

Outi Ylitapio-Mäntylä
Yliopistonlehtori, kasvatustieteiden tiedekunta, Oulun yliopisto

 

Nuccio_kohtaamisia_nettikuva.jpg

Nuccio Mazzullo

Kuinka saamelainen ystävä pelasti henkeni

"Nils-Aslak Valkeapää kirjoittaa: yhteiskunta, joka on keksinyt sekunnit ja jopa sekuntien sadasosat, tuntuu kuuluvan eri maailmaan. Täällä Lapissa voi olla iloinen, jos saavuttaa päämääränsä viikossa.

Tammikuussa 1999 olin lähdössä Nuorgamista Inariin elokuvafestivaaleille. Se oli kolmas yritykseni – emäntäni Laila oli vakuuttanut minut edellisinä päivinä jäämään Nuorgamiin sään takia. Hän ei vieläkään pitänyt lähtemistä hyvänä ajatuksena, kun taas itse ajattelin matkan taittuvan muutamassa tunnissa. Matkalla etelään, lämpötila tippui –26:sta –42:een. Jokainen kilometri vei kauemmin, kun pakkanen kiristyi. Lopulta auto pysähtyi kolmenkymmenen kilometrin päähän Kaamasesta. Olin ollut matkalla yli viisi tuntia mutta ajanut alle sata kilometriä.

Minut pelasti kännykkäni ja hyvä ystäväni Matti, joka lainasi ainoan saatavilla olevan lämpimän auton serkultaan. En vielä ymmärtänyt vaaraa toisin kuin saamelainen ystäväni. Oli myöhäinen ilta, enkä ollut kohdannut muita autoja kolmeen tuntiin. Kun Matti pääsi luokseni, hytisin kylmyydestä. Yrittäessämme kääntää hänen kohmeista autoaan, ymmärsin, että tämä olisi voinut olla viimeinen päiväni. Matti hinasi minut ja umpijäätyneen autoni Inariin. Pysähdyimme Kaamasessa kahville lämmittelemään.

Saamelaisten ansiosta olen ymmärtänyt, ettei tärkeintä ole olla ajoissa vaan varuillaan ja pystyä mukautumaan. On elintärkeää osata lukea merkkejä. Älä yritä tehdä asioita väkisin, sillä luonto voi sekoittaa suunnitelmasi. Kyse voi olla elämästä ja kuolemasta."

Nuccio Mazzullo
Antropologi, Arktinen keskus, Lapin yliopisto