New Public Management ja yhteiskunnalliset käytännöt
Työryhmä kokoontuu perjantaina 28.3. 15.00-18.00 ja lauantaina 29.3. 9.00-11.00 SS7
Uusliberalistisen talouspolitiikan kehkeytymisen voi jäljittää 1970-luvulle - kaikki ei tosin ole "uutta". Karl Polanyi, joka tutki kirjassaan The Great Transformation 1800-luvun siirtymää kontrolloidusta taloudesta laizzez-faireen ja liberalismiin, huomautti, että laizzez faire suunniteltiin eli siihen siirtyminen vaati valtavan määrän lainsäädäntöä ja muuta valtion toimeliaisuutta. Michel Foucault taas sanoo 1970-luvun luennoissaan, että uudet liberalismin muodot eivät suinkaan halua eroon valtiosta: yritykset, markkinat ja työ eivät ole spontaaneja, rikkauden tuottamisen voimia tai paikkoja, vaan hallinnon on luotava ne. Uusi hallinnointi ei halua neutraloida valtion toimenpiteitä, vaan se haluaa määrittää ne uudelleen. Uuteen markkinaliberalismiin eivät kuulu sosiaaliset oikeudet, tasa-arvo, solidaarisuus tai sosiaalipolitiikka, vaan markkinoiden tulee saada päättää julkisten palveluiden tarjonnasta ja kysynnästä - eli ihmisten elämän edellytyksistä. New public management eli uusi tulosjohtaminen on uuden hallinnan tavan keskeinen taktiikka. Julkisia palveluja ja töitä kilpailutetaan, pilkotaan, tilataan, tuotetaan, yksityistetään ja teknistetään, järjestellään uudelleen ja sarjoitetaan. Osa uusista hallinnan muodoista on muinaista (kuten yliopistojen opettajien ajanseurantajärjestelmä), mutta niiden taktiikat ovat uusia (esim. uudet kommunikaatio- ja bio-teknologiat). Tässä työryhmässä keskustellaan new public managementin eri esiintymismuodoista ja käytännöistä sekä siitä, millaisia subjektiivisuuden, toiminnan tai ruumiillisuuden muotoja se luo - ja miten niitä eletään. Millaisia seksuaalisia, etnisiä, luokka-, ikä- tai sukupulieroja ne avaavat ja sulkevat? Työryhmään kutsutaan niin teoreettisesti, empiirisesti kuin/tai poliittisesti teemaa käsitteleviä papereita.
Koordinaattorit:
Leena Eräsaari (Jyväskylän yliopisto)
leena.erasaari@uta.fi
Eeva Jokinen (Joensuun yliopisto)
eeva.jokinen@joensuu.fi
Merja Kinnunen (Lapin yliopisto)
merja.kinnunen@ulapland.fi
NEW PUBLIC MANAGEMENT JA YHTEISKUNNALLISET KÄYTÄNNÖT - TYÖRYHMÄ
Koordinaattorit: Leena Eräsaari (Jyväskylän yliopisto, leena.erasaari@uta.fi) , Eeva Jokinen (Joensuun yliopisto, eeva.jokinen@joensuu.fi ) ja Merja Kinnunen (Lapin yliopisto, merja.kinnunen@ulapland.fi )
OHJELMA
Perjantai 28.3.2008 kello 15-18, puheenvuorot 20 min + 10 min keskustelua
Avaus: ( 5 min.) Työryhmän koordinaattorit
-Turo-Kimmo Lehtonen (Helsingin yliopisto) Hyvinvoinnin taloudellinen hallitseminen, solidaarisuus ja vakuutus
-Leena Koski (Joensuun yliopisto) Yliopiston uusi moraalinen järjestys
-Ari Rasimus (Tampereen yliopisto) OECD ja julkisen sektorin muutos
-Kirsi Eräranta (Helsingin yliopisto) Uusi julkishallinto ja kysymys lastenhoidon järjestämisestä
Lauantai 29.3.2008 kello 9-11, puheenvuorot 20 min + 10 min keskustelua
-Anna Leppo (Helsingin yliopisto) Ensikoti-järjestelmän kehittäminen päihdeongelmaisille äideille (1998-2008)
-Niina Koivunen (Vaasan yliopisto) Varastosta vanhainkotiin: Miten kova managerialismi siirtyi prosessiteollisuudesta julkissektorille?
-Leena Eräsaari (Jyväskylän yliopisto) ja Eeva Jokinen (Joensuun yliopisto) "Kurjan ääni." Todistuksia työn ja talouden murroksesta
Lopetus (5 min) Työryhmän koordinaattorit
ABSTRAKTIT:
Turo-Kimmo Lehtonen (Helsingin yliopisto)
Hyvinvoinnin taloudellinen hallitseminen, solidaarisuus ja vakuutus
Esityksessäni tarkastelen kahta kysymystä: Ensinnäkin minkälainen sisäinen yhteys on solidaarisuudella ja vakuuttamisella? Ja toiseksi, miten vakuutustekniikat ja niihin sisäänrakennettu solidaarisuus liittyvät hyvinvoinnin tuottamiseen ja hallitsemiseen? Kun solidaarisuudesta puhutaan vakuuttamisen yhteydessä, keskeistä ovat ajatukset vastavuoroisuudesta ja jaetusta vastuusta. Vakuutussopimuksessa jokainen riskipoolin jäsen sitoutuu kantamaan vastuuta kaikista poolin jäsenistä. Vastuu rajautuu sopimuksen määräämään (tai sosiaalivakuutuksen tapauksessa valtion määrittämään) elämänalueeseen. Huolimatta sopimuksellisuudesta on mielekästä ajatella, että vakuuttamisessa on oikeasti kysymys solidaarisuudesta: riskeistä otetaan vastavuoroisesti vastuu, sitoudutaan korvaamaan toisten mahdollisia tulevia taloudellisia menetyksiä. Tällainen solidaarisuus ei kuitenkaan edellytä samastumista mihinkään ryhmään eikä solidaarisuuden tunnetta.
Vakuuttaminen on ollut keskeinen keino operationalisoida hyvinvoinnin ideaalit. Monien mitattavien hyvinvoinnin ulottuvuuksien joukossa - esimerkiksi elinaikaodote, koulutustaso, sosiaalisten verkostojen laajuus tai viime aikoina onnellisuus - tärkein on raha: ei ainoastaan siksi, että hyvinvointia itseään on mitattu säännöllisesti käytössä olevan rahamäärän mukaan, vaan vielä olennaisemmin siksi, että raha on yleistyökalu, jolla kaikkia muita hyviä asioita tuotetaan. Vakuutusajattelu puolestaan on ollut väline asioiden tulevan taloudellisen arvon hallitsemiseksi. Lisäksi vakuutustekniikan ydin eli aktuaariset laskelmat - arviot nykymaksujen tasosta, joka todennäköisesti vastaa tulevia kustannuksia - ovat keskeisiä suuren osan hyvinvointihyödykkeistä tuottamisessa ja hallinnoimisessa. Tällaisten välitysten kautta hyvinvointi-ideaaleista tulee jotakin, mitä voidaan hallita (sosiaali)vakuutuksen avulla. Vakuutustekniikoiden asema on korostunut, kun lääketieteen tai finanssi- ja turvapalveluiden aloilla on kehitetty yhä tarkempia riskiluokitteluja ja kun on yhä täsmällisemmin määritetty "riskiyksilöllisyyden" ulottuvuuksia.
Vakuutustekniikoiden immanentin solidaarisuuden ymmärtäminen auttaa näkemään, miksi erilaiset "minimitasot" ovat tärkeitä hyvinvointipolitiikan kannalta ja miten ne viittaavat vakuuttamisesta poikkeavaan tapaan ajatella solidaarisuutta. Minimitasot takaavat perusturvan niille, joilla ei ole itsellään mahdollisuutta tuottaa taloudellista arvoa riskipoolien hyväksi. Jos perusturvan tuottamista ajatellaan solidaarisuuden muotona, korostetaan solidaarisuuden määritelmässä samastumista: joko vähäosaisiin itseensä tai heitä ja muita yhdistävään taustaryhmään (esim. Suomen kansalaiset, kunnan asukkaat). Vaihtoehtoisesti perusturvan tuotannosta on puhuttu jonain täysin solidaarisuudesta riippumattomana: joko puhtaana lahjana ilman vastavuoroisuuden oletusta tai toisessa ääripäässä taloudellisesti laskelmoituna vaihtona, keinona ostaa yhteiskuntarauhaa. On kuitenkin korostettava, näissä vaihtoehtoisissa tulkinnoissa on lähtökohtaisesti rajauduttu sellaiseen solidaarisuuden määrittelyyn, joka sisältyy vakuutusajatteluun: ainoat huomioon otetut yhteisen hyvän eli riskipoolin eteen annetut panostukset ovat luonteeltaan taloudellisia.
Leena Koski (Joensuun yliopisto)
Yliopiston uusi moraalinen järjestys
Suomessa aloitettiin keskustelu yliopiston luonteesta, sen antaman koulutuksen sisällöistä ja hallinnan tavoista 1960-luvulla. 1980-luvulla keskustelu muuttui aiempaa intensiivisemmäksi ja sen kohteet lisääntyivät. Kyse oli sekä eliittien aseman yhteiskunnallisesta murroksesta että yliopiston suhteesta moderniin kapitalismiin. Yliopisto oli modernin synnyssä ja legitimaatiossa legitimoinut olemassaolonsa valistuksen ihanteisiin kiinnittyvänä eliittien koulutusinstituutiona, jossa. yhtyivät julistus totuudesta, hyvyydestä, viisaudesta, kasvusta, valosta ja etsimisestä symbolisen väkivallan ja patriarkaatin tunnuksiin ja sisältöihin (totuuden miekat yms.). Yliopistoideaaliin oli asetettu ominaisuuksia, jotka korostivat tiedon hidasta muodostumista, erillisyyttä arjesta ja toisenlaatuisuutta suhteessa sosiaalisesti muotoutuvaan tietoon ehtona edistykselle - ideaali kiinnittyi moderniin ilman sisäistä sidosta kapitalistisen tuotannon logiikkaan ja rationaliteettiin. Modernin laskennallisen rationaliteetin rajautui yliopiston ja yliopistossa toimivien ihmisten itsensä ulkopuolelle samalla kun yliopiston tehtäväksi muotoutui sosiaalisen todellisuuden aiemmin määrittämättömien ilmiöiden määrittäminen, luokittaminen, nimeäminen, laskeminen ja tilastointi.
Yliopiston eetosta ja asemaa kapitalismin logiikasta vapaana tilana alettiin 1980-luvulta lähtien arvioida kriteerein, joiden legitimiteetti kiinnittyi uusliberalistisen hallinnan tapoihin ja päämääriin. Aluksi lähinnä valtiovalta alkoi puhua yliopistojen "tehottomuudesta" ja "tuloksettomuudesta", mikä tarkoitti 1980-luvun puolivälissä sitä, että opintoajat venyivät ja tutkintoja suoritettiin liian vähän suhteessa sisäanotettujen määriin. Varsin nopeasti tehottomuuden kritiikki alkoi kohdistua myös tutkimukseen. Tuloksettomuus ja tehottomuus asettuivat yliopiston sisäisiin moraalisiin järjestyksiin sekä ongelmallisesti että ongelmattomasti: itseisarvoinen totuus ja siihen perustunut moraalinen järjestys kriisiytyi samalla kun uusi järjestys sai kiinnityspinnan symboliseen väkivaltaan sisältyneestä moraalista
Tässä esityksessä tarkastelen sitä prosessia, jossa uusi (kapitalismin) logiikka perusteltiin yliopistoon kysyen, miten se uusin luokituksin synnyttää uuden moraalisen järjestyksen ja uusilla haluilla hallitun ihmisen. Analysoin erilaisista asiakirjoista ja toimintaohjeista (VPJ, opetuksen ja tutkimuksen arviointijärjestelmät, erilaiset tilinpäätökset yms.) uuden yliopiston moraalisen järjestyksen logiikkaa,
Ari Rasimus (Tampereen yliopisto)
OECD ja julkisen sektorin muutos
Useiden muiden länsimaiden tavoin myös Suomessa käynnistyi 1980-luvun puolivälissä poliittinen ja sosiaalinen murros, jota voidaan luonnehtia esimerkiksi siirtymänä valtiokeskeisestä suunnittelutaloudesta kilpailutalouteen. Institutionaaliselta kannalta tässä yhä jatkuvassa muutoksessa on kyse siirtymästä julkishallinnon resurssiohjauksesta markkinaohjaukseen. Valtion ja kuntien byrokraattisen hallintokoneiston rooli kehityksen suunnan määrääjänä on kaventunut. Tilalle on tullut ohjausjärjestelmä, jossa todelliset tai kvasimarkkinat ja niiden toimintaa tehostamaan pyrkivä kilpailulainsäädäntö ovat keskeisessä asemassa. Ideologisella tasolla kehitys kytkeytyy kansainväliseen uusliberaaliin suuntaukseen, jonka edistämisessä taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD on ollut keskeisessä roolissa.
Koska OECD ei omaa virallista ja suoraa toimivaltaa suhteessa suvereeneihin jäsenvaltioihinsa, ilmenee sen vaikutus jäsenmaiden poliittisissa valinnoissa ainoastaan epäsuorasti - esimerkiksi kansallisen tason poliitikkojen, virkamiesten ja etujärjestöjen välityksellä. Arvioitaessa OECD:n ja muiden hallitusten välisten järjestöjen vaikutusta jäsenmaihinsa, lähtökohtana tulee siis olla niiden tapojen, joilla järjestöjä ja niiden tuottamaa tietoa jäsenmaissa hyödynnetään. OECD:n roolia erilaisten kansallisten reformien edistämisessä voidaan näin ollen analysoida tarkastelemalla sitä, kuinka sen julkaisemiin tilastoihin, tutkimustuloksiin ja suosituksiin viitataan uudistuksia perusteltaessa tai niitä kritisoitaessa. Näiden viittausten välityksellä erilaiset OECD:stä lähtöisin olevat teemat, käsitteet ja mallit nivoutuvat osaksi kansallisia poliittisia diskursseja, joissa erilaisia toimintavaihtoehtoja puolustetaan ja vastustetaan. OECD:n tiedontuotanto siis konkretisoituu esimerkiksi erilaisiksi reformeiksi ja reformivaateiksi vasta sitä domestikoivien kansallisten poliittisten kamppailujen tuloksena. OECD osallistuu tähän kamppailuun ainoastaan jos ja siinä määrin kuin sen tiedontuotantoon tässä prosessissa viitataan.
Tämä on lähtökohta alustuksessani, jossa tarkastelen OECD:n vaikutusta jäsenmaihinsa analysoimalla niitä tapoja, joilla järjestöön ja sen tiedontuotantoon on suomalaisissa valtionhallinnon asiakirjoissa edellä kuvatun poliittisen ja sosiaalisen rakennemuutoksen yhteydessä viitattu. Tavoitteena on samalla avata sitä prosessia, jonka välityksellä OECD - yhdessä muiden kansainvälisten hallitusten välisten järjestöjen kanssa - tuottaa yhdenmukaista kehitystä kaikissa moderneissa markkinatalousmaissa. Tämän prosessin ymmärtäminen on tärkeää, koska samansuuntaiset muutosprosessit eri kansallisvaltioissa voivat muutoin näyttäytyä jollain tapaa evolutiivisesti etenevänä yhteiskunnallisena kehityksenä. Myös sosiologinen teoretisointi yhä uusista yhteiskunnallisista kehitysvaiheista - kuten jälkiteollisesta tai informaatioyhteiskunnasta tai refleksiivisestä modernisuudesta - voi omalta osaltaan luoda tällaista myyttistä kuvaa globaalin muutoksen dynamiikasta.
Kirsi Eräranta (Helsingin yliopisto)
Uusi julkishallinto ja kysymys lastenhoidon järjestämisestä
Luonnehtiiko viimeaikaista suomalaista hyvinvointipolitiikkaa iskulause "valtio ohjaa ja paikallistoimijat soutavat"? Onko julkinen sektori osin vetäytynyt sosiaalipalvelujen tuotannosta ja siirtänyt vastuuta siitä yksilöille, perheille, markkinoille, kolmannelle sektorille ja paikallisyhteisöille - luoden samalla uutta institutionaalista kehystä näiden aiemmin toisistaan riippumattomien toimijoiden välille?
Tarkastelen esityksessäni empiiriseen tutkimukseen perustuen, millaisia uudelle julkisjohtamiselle tyypillisiä rationaliteetteja ja käytäntöjä näkyy suomalaisissa hallinnollisissa ja muissa tekstidokumenteissa 1980-luvulta 2000-luvulle. Keskityn erityisesti kysymykseen lastenhoidon järjestämisestä tapausesimerkkinäni työn ja perheen yhteensovittamista koskevat keskustelut. Lähestyn aihetta kansalaisuuden käsitteen avulla. Tutkin minkälaisia (hoiva)oikeuksia ja -velvollisuuksia teksteissä määritellään ja osoitetaan yksilöille ja eri yhteiskunnallisille toimijoille.
Anna Leppo (Helsingin yliopisto)
Ensikoti-järjestelmän kehittäminen päihdeongelmaisille äideille (1998-2008)
Sosiaali- ja terveysalan järjestöjen keskeinen toimintamalli on aina ollut uusien toimintamuotojen kehittäminen määräaikaisissa hankkeissa. Usein nämä uudet toimintamallit on jonkin ajan kuluttua siirretty julkisen vallan vastuulle. Järjestöjen rooli sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajana korostui Suomessa 1990-luvulla; kuntien talouden kärsiessä laman vaikutuksista yhä enemmän sosiaali- ja terveystyötä tehtiin nimenomaan järjestöjen projekteissa. Erityisen selvästi tämä kehityskulku näkyi päihdehuollossa. On puhuttu jopa "projektiyhteiskunnan" syntymisestä. Tässä esityksessä tarkastelen empiirisen tapaustutkimuksen avulla yhden järjestön yritystä puuttua naisten päihdeongelmiin. On todettu, että projektimuotoinen toiminta voi sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisessä olla varsin ongelmallista esimerkiksi rahoituksen lyhytkestoisuuden, vähäisyyden ja epävarmuuden vuoksi; erilaisten kehittämisprojektien tavoitteet voivat myös olla auttamattoman abstrakteja tai epämääräisiä. Toisaalta projekteissa järjestöt voivat tarttua nopeasti uusiin ongelmiin ja kehittää ja tarjota uudenlaisia palveluita. Ensi- ja turvakotien liitto kääntyi 1980-luvun lopulla Raha-automaattiyhdistyksen puoleen halutessaan perustaa uudenlaisen hoitolaitoksen päihdeongelmaisille raskaana oleville naisille ja pienten lasten äideille. 1990-luvun puolivälin jälkeen Raha-automaattiyhdistykseltä anottiin huomattavia lisäresursseja toiminnan laajentamiseen ja valtakunnallisen hoitojärjestelmän luomiseen. Mitä tästä kaikesta seurasi päihdeongelmaisten äitien hoitojärjestelmän kehittämisen kannalta: tavoitteensa saavuttanut menestysprojekti vai epämääräistä projektimuotoista poukkoilua? Tarkastelen tässä esityksessä Ensi- ja turvakotien liiton toimintaa päihdeongelmaisten äitien hoitojärjestelmän kehittäjänä 1980-luvun lopulta aina 2000-luvulle liiton omien arkistolähteiden, poliittisten dokumenttien ja asiantuntijahaastattelujen valossa. Tutkimus tulee valmistuttuaan olemaan osa väitöskirjaani, jossa tarkastelen etnografisesti raskaana olevien naisten päihdeongelmien hoitoa sekä hoitojärjestelmän kehittymistä.
Niina Koivunen (Vaasan yliopisto)
Varastosta vanhainkotiin: Miten kova managerialismi siirtyi prosessiteollisuudesta julkissektorille?
Tämän paperin tarkoituksena on kuvata muutamien tutkimusesimerkkien sekä organisaatiotutkimuskirjallisuuden avulla, miten managerialismin kovat arvot siirtyivät ja ovat siirtyneet alkuperäisestä kontekstistaan (varastonhallintajärjestelmät prosessiteollisuudessa) uudenlaisiin ympäristöihin (hyvinvointivaltion julkinen sektori). Edelleen paperin tarkoituksena ja tavoitteena on avata ja edistää keskustelua ja vuoropuhelua yhteiskuntatieteiden ja liiketaloustieteiden välillä.
Liiketaloustieteiden eri oppiaineista, kuten markkinointi, laskentatoimi ja rahoitus, talousoikeus ja organisaatiot ja johtaminen, erityisesti viimeksimainittu eli organisaatiotutkimus on yhdistelmä sosiaalipsykologiaa, sosiologiaa, psykologiaa ja työn sosiologiaa. Kiinnostuksen kohteena ja kontekstina ovat erilaiset organisaatiot ja usein liiketoimintaa harjoittavat yritykset. Julkisen ja yksityisen sektorin rajojen edelleen hämärtyessä monet liiketaloustieteen tutkijat tutkivat myös julkisen sektorin organisaatioiden toimintaa.
Tutkimusesimerkkeinä käytetään Richard Windischhoferin tutkimusta Suomen vesisektorin privatisoitumispyrkimyksistä (Windischhofer, 2007), Timo Hyvösen ja Janne Järvisen tutkimusta terveydenhuollon taloushallinnon laskentakäytännöistä sekä omaa tutkimustani management-terminologian ilmaantumisesta kulttuurilaitosten johtajien ja taiteilijoiden kielen käytäntöihin (Koivunen, 2003, 2007).
Kansainvälistä vertailukohtaa on löydettävissä esimerkiksi englantilaisesta tutkimuksesta. Iso-Britanniassa yksityistettiin Margaret Thatcherin kaudella raskaalla kädellä monia toimialoja, joita valtio oli aikaisemmin hallinnoinut. Yhtenä esimerkkinä tästä on rautatie- ja junaliikenne, jossa nykyään on mukana useita toimijoita, joiden välinen yhteistyö ja koordinointi on osoittautunut katastrofaalisen huonoksi. Monet kulttuurilaitokset ovat myös läpikäyneet laajoja muutosprosesseja, mm. BBC ja British Library (Harris, 2006, Harris & Wegg-Prosser, 2007). Näiden vaiheiden jälkeisessä hybriditilanteessa (byrokratian ja markkinatalouden yhteismalli) monet tutkijat, kuten Harris osoittavat byrokratiaan kuuluvien hyvien ominaisuuksien edullisuuden ja sopivuuden julkissektorille. Toisin sanoen, yhteiskunnassa tulee aina olemaan organisaatioita ja laitoksia, jotka eivät voi toimia markkinatalouden ehdoilla. Näissä organisaatioissa perusbyrokraattinen hallintomalli on usein paras ja toimivin.
Johtajuus- ja organisaatiotutkimuksen puolella Grint ja Case (1998) ovat verranneet yleisen yhteiskunnallisen ilmapiirin ja management-ideologioiden välisiä yhteyksiä ja kuvanneet erään 1990-luvun keskeisen management-opin eli business process re-engineering -tekniikka (BPR) takana olevia hyvinkin raakoja periaatteita. Heidän mukaansa tämä amerikkalainen tekniikka oli vastaisku 1980-luvun lopulla hallinneelle japanilaisen "pehmeämmän" laatuajattelun ja kokonaisvaltaisuuden aikakaudelle. Yhdysvaltojen talous oli menettämässä asemiaan Japanille ja tarvittiin riittävät kovat menetelmät herruuden palauttamiseksi amerikkalaisille yrityksille.
Tämän paperin tarkoituksena on siis keskustella tästä kansainvälisestä yritysmaailmasta peräisin olevien oppien translaatiosta suomalaiseen yhteiskuntaan. Tämän kehityskulun ilmentymiä ovat mm. New Public Management ja uusi tulosjohtaminen, kilpailuttaminen ja tuottaja-tilaaja -mallit.
Leena Eräsaari (Jyväskylän yliopisto) ja Eeva Jokinen (Joensuun yliopisto)
"Kurjan ääni." Todistuksia työn ja talouden murroksesta
Työ ja koko ihmisten elämä on globaalin ja kansallisen muutoksen kourissa. Konsensuksen aseman saavuttanut uusliberalistinen talouspolitiikka erilaisine muunnelmineen rakentaa idealle talouden kasvusta tärkeimpänä toimeentuloa ja hyvinvointia lisäävänä logiikkana. Tähän eetokseen nivoutuu Euroopan Unionin tavoite luoda Euroopasta uuden talouden, erityisesti tietotalouden edelläkävijä. Taloudellista kasvu ei voi enää perustaa uusien markkina-alueiden valloittamiselle eikä luonnonvarojen ja raaka-aineiden käytön laajentamiselle. Sen sijaan talous voi perustua tietämiselle, kielelle ja kommunikaatiolle, jotka ovat inhimillisiä voimavaroja, voivat kasvaa loputtomasti eivätkä kulu käytössä. Monien ihmisten henkilökohtaiset käsitykset työstä ja työelämästä ovat kovin erilaisia kuin ohjelma- tai politiikkaohjelmien ideaalit innovatiivisista ihmisistä ja uudistuvista toimintaympäristöistä.
Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot rakennettiin 1900-luvulla lisäämään ihmisten keskeistä solidaarisuutta, tasoittamaan tuloeroja ja tarjoamaan kaikille kansalaisuuteen perustuvan turvallisen olemassaolon edellytykset. Uuden julkishallinnon (NPM, New Public Management) lähtökohtana on sosiaalisten oikeuksien sijaan idea siitä, että kilpailu parantaa laatua myös julkisella sektorilla. Uusi globaali talous yksinkertaisesti edellyttää, että markkinavoimat säätelevät myös julkisten palveluiden tarjontaa ja kysyntää. Silloin kun julkisia palveluita ei yksityistetä, niistä muokataan "ikään kuin yksityisiä", kilpailutetaan, pilkotaan, tilataan, tuotetaan, vaihdetaan jne. Adalbert Evers väittää, että NPM synnyttää julkisen sektorin, josta puuttuvat sekä pelisäännöt että kestävät toimintatavat. Eversin näkemys julkisesta sektorista on samansuuntainen kuin Naomi Kleinin näkemys shokki periaatteesta tai tuhokapitalismista.
Ajatuksena on, että luokkien (kapitalistien ja muiden) väliset intressierot eivät ole hävinneet vaan kasvaneet ja kasvavat. Mutta Benjaminia (1940/1989) lainaten historia kirjoitetaan voittajien ehdoilla. Historian kirjoitus voittajien ehdoilla tarkoittaa myös sitä, että "häviäjien ääni ei pääse kuuluviin". Allekirjoittaneiden pyrkimys on pelastaa "näiden sodan raunioihin vajoavien ihmisten elämäkerrat unohdukselta". Ajatuksena on kerätä ns. aikalaistodistajien näkökulma, jotta työelämää, sosiaaliturvaa ja sosiaalipalveluita koskevat "kamppailut eivät jäisi kertomatta pitkäksi aikaa kuten vaikkapa toisen maailmansodan tapahtumat. "Kurjan ääni" -tutkimushanke on kiinnostunut keräämään ihmisten "todistuksia" siitä, millaista on elää "tuhokapitalismia" ja "julkisen sektorin pysyvää" muutosta.