Terveyssosiologia
Työryhmä kokoontuu perjantaina 28.3. 15.00-18.00 LS05
Terveyden ja sairauden tutkimus on herättänyt nyky-yhteiskunnassa laajaa
kiinnostusta. Aiheeseen liittyvät työryhmät ovat olleet suosittuja Suomen
lisäksi kansainvälisissä konferensseissa, ja työryhmissä käsitellyt
esitykset ovat olleet monipuolisia ja niissä käyty keskustelu vilkasta.
Sosiologipäivillä kokoontuvassa Terveyssosiologian ryhmässä
terveyttä ja sairautta lähestytään kulttuurisista ja sosiaalisista
näkökulmista. Nyky-yhteiskunnassa terveyden merkitys on korostunut, mutta
samalla myös sairastavuus lisääntynyt. Tähän liittyen esimerkiksi
sosioekonomiset terveyserot, päihteet ja elämäntavat ovat kiinnostaneet
tutkijoita, samoin kuin kysymykset hyvinvointivaltiosta, ja lääkäreiden
sekä potilaiden roolista. Ryhmässä käsitellään terveyteen ja sairauteen
liittyviä kysymyksiä erilaisista teoreettisista näkökulmista ja
menetelmällisistä lähestymistavoista käsin. Työryhmään ovat tervetulleita
kaikenlaiset terveyteen ja sairauteen liittyvät tutkimukset, alkuvaiheessa
olevat tutkimussuunnitelmat ja valmiiden tutkimusten esittelytkin.
Työryhmää koordinoivat Tiina Valkendorff (tiina.valkendorff@helsinki.fi)
Ossi Rahkonen (ossi.rahkonen@helsinki.fi).
Ohjelma
15.00 Avaus
15.05 Anu zu Dohna: Tulevat äidit ja sikiödiagnostiikka
15.20 Anni Ojajärvi: Terveystajua vai tajutonta meininkiä armeijassa?
15.35 Harri Sarpavaara: Päihdetyö kriminaalihuollossa. Semioottinen näkökulma asiakkaan ja työntekijän vuorovaikutukseen
15.50 Anu Katainen: Nautiskeleva keskiluokka ja tupakoivat duunarit? Tupakoinnin luokkaeroja etsimässä
16.05 Annamaria Marttila: Aivovammautuneen kokemuksesta rakentuva itsetuntemus
16.20 Kirsi Vainionpää: Case osteoporoosi: kallista preventiota?
16.35 Tauko
16.50 Pekka Sulkunen: Kantaaottamattomuuden etiikka terveydenhuollossa
17.05 Riikka Lämsä: Potilaana sairaalassa - potilaan moninaisuus sairaalakäytäntöjen tuottamana
17.20 Päivi Reiman-Möttönen ym.: Methodology for assessing social, psychological and other patient-related aspects of health technology
17.35 Sakari Karvonen ja Timo M. Kauppinen: Hyvinvoinnin alueellinen jakautuminen Suomessa 2000-luvun puolivälissä
17.50 Loppukeskustelu
Abstarktit
Anu zu Dohna (Stuttgartin yliopisto):
Tulevat äidit ja sikiödiagnostiikka – “Werdende Mütter und vorgeburtliche Diagnostik“
Väitöskirjatyöni käsittelee sikiödiagnostiikkaa ja siihen liittyvää päätöksentekoa raskaana olevien naisten tilanteesta käsin. Taustanani käytän refleksiivisen modernin teorian (Beck, Beck-Gernsheim) pohdiskeluja päätösten teon, tietämisen ja hallinnan ”pakollistumisesta“ valinnan mahdollisuuksien ja vapauden lisääntymisen kääntöpuolena. Sikiödiagnostiikkaa voi pitää malliesimerkkinä tilanteesta, jossa teknologia luo valinnan mahdollisuuden siihen, mikä ennen nähtiin olevat inhimillisen vallan ulottumattomissa – syntymättömän lapsen terveyteen.
Työni kontekstina toimii myös saksalainen sosiaalitieteellinen aikalaiskeskustelu geeni- ja lisääntymisteknologiasta. Keskustelu käsittelee kriittisesti sikiödiagnostiikan moraalis-eettisiä seurauksia olettaen samalla sen käytön jo rutinisoituneen tai jopa muuttuneen normiksi terveydenhuoltojärjestelmässä.
Tutkimuksessani haastattelen ensiraskauden keskivaiheilla olevia naisia heidän ratkaisuistaan sikiödiagnostiikan suhteen. Mitä sikiödiagnostisia metodeja he haluavat/halusivat käyttää ja mitä eivät, ja keskeyttäisivätkö he raskauden mahdollisen sairaus- tai vammaisuusdiagnoosin jälkeen. Erityisesti minua kiinnostavat kuvaukset päätösten synnystä ja niiden perustelut. Lähestyn aineistoani mm. selonteon käsitteen avulla.
Analyysissa esille on tullut useita moraalisesti latautuneita teemoja. Ei vain päätöksiä itseään, vaan myös päätöksenteon tapaa ja siihen käytettyä aikaa ja energiaa käsitellään haastatteluissa suotavan ja ei-suotavan dimensiolla. Erilaiseen ratkaisuun päätyneistä vanhemmista puhuttaessa haastateltavat tasapainottelevat tuomitsemattomuuden ihanteen ja oman ratkaisun positiivisena esittämisen välillä. Vastoin aikalaiskeskustelujen oletusta selontekovelvollisuus vaikuttaa tällöin olevan suurin sikiödiagnostiikkaa tietoisesti vammaisen lapsen välttämiseen käyttävillä naisilla. Mielenkiintoisia ovat myös haastateltavien käyttämät välttämistaktiikat, joiden avulla he perustelevat miettimättömyyttä ja murehtimattomuutta. Niissä voi nähdä sekä vahvistuksen että vastarintaa myöhäismoderneille tietämisen ja päättämisen pakoille.
Anni Ojajärvi (Nuorisotutkimusverkosto)
Terveystajua vai tajutonta meininkiä armeijassa?
Jo 1920-luvulla pohdittiin armeijan terveydellistä merkitystä ja peräänkuulutettiin terveysnäkökulman parempaa huomioimista. Sittemmin varusmiesten terveyskäyttäytymistä on pyritty parantamaan muun muassa kasvatuksen ja valistuksen keinoin. Viimeaikainen tutkimus ja keskustelu varusmiesten terveydestä ovat keskittyneet nuorten munkkien syömiseen ja heikkoon fyysiseen kuntoon. Myös tähän on ehdotettu lääkkeeksi terveyskasvatuksen lisäämistä. Tiedon lisääminen ja valistus eivät kuitenkaan tunnu suoraan siirtyvän nuorten miesten terveyskäyttäytymiseen ja valistus jää usein ulkokohtaiseksi eikä tavoita heidän maailmaansa. Onko kyse nuorten miesten muista poikkeavasta terveyskäsityksestä tai miehisyyden mallista jättää oman terveys huomiotta vai ehkä silkasta terveystajuttomuudesta?
Kun nuorten maailma on muuttunut yhä moniäänisemmäksi ja yksilöllisiä valintoja korostavaksi, myös nuorten terveyskäyttäytyminen näyttäisi polarisoituneen. Osa nuorista naisista toteuttaa terveysvalistusta liiankin hyvin, kun taas osaan nuoria miehiä terveystieto ei tunnu vaikuttavan lainkaan. Pelkän yksilön rationaalisen valinnan tai tiedon sijaan kyse on siitä, minkä pohjalta ja mitä merkityksiä nuoret antavat valinnoille, jotka vaikuttavat myös heidän terveyteensä. Tätä kautta tulee ymmärretyksi myös terveyden näkökulmasta katsottuna tajuton toiminta.
Varusmiesikäiset ovat terveystajun ja sen kehittymisen näkökulmasta erityisen mielenkiintoinen ryhmä. Monet heistä elävät siirtymävaihetta lapsuudenkodista ja koulusta kohti itsenäistä aikuista elämää. Varuskunnista ja muista varusmiehistä tulee tärkeitä sosiaalistajia tässä merkittävässä vaiheessa nuorten miesten ”terveysuraa”. Koska edelleen suurin osa nuorista miehistä suorittaa varusmiespalvelun, tarjoaa armeija ainutkertaisen tilaisuuden tutkia nuorten miesten elämäntyylejä, terveystajua ja ruokailutottumuksia.
Esityksessäni tarkastelen, miten nuorten miesten omia käsityksiä ja merkityksiä terveydestä, terveellisestä/epäterveellisestä elämäntyyleistä ja ravinnosta on tutkittu aiemmin ja millainen miehinen terveystaju varusmiesikäisille ja ylipäänsä nuorille miehille tutkimusten pohjalta piirtyy. Toimin osana Suomen Akatemian rahoittamaa DefenceNutri- hanketta, jossa tutkitaan varusmiesten terveyskäyttäytymistä. Aineistona väitöskirjatutkimuksessani on etnografinen aineisto, nuorten haastattelut ja erilaiset armeijan terveyden edistämistä koskevat dokumentit.
Harri Sarpavaara (Sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos, Tampereen yliopisto)
Päihdetyö kriminaalihuollossa. Semioottinen näkökulma asiakkaan ja työntekijän vuorovaikutukseen
Syksyllä 2007 käynnistyi Suomen Akatemian ja Rikosseuraamusviraston rahoittama tutkimusprojekti ”Process and outcome of initial motivational interviews with substance abusers (MISA)”. Projektissa tutkitaan päihdetyössä viime vuosina laajasti käyttöön otetun motivoivan haastattelun (Motivational Interviewing) prosessia ja tuloksellisuutta kahdessa kontekstissa: A-klinikoilla ja Kriminaalihuoltolaitoksen asiakastapaamisissa.
Tutkimusaineistoa tullaan projektissa analysoimaan sekä laadullisin että kvantitatiivisin menetelmin. Alustuksessani keskityn menetelmistä yhteen: semioottiseen analyysiin. Tarkoitukseni on rakentaa Kriminaalihuoltolaitoksen toimipisteissä tapahtuvien päihdekeskustelujen analyysia varten semioottinen tulokulma, josta analysoin asiakkaan ja työntekijän välistä vuorovaikutusta merkkien käytön j*a merkkien toiminnan tasolla. Pääasiallisena aineistona tässä semioottisessa analyysissä toimivat videoidut päihdekeskustelut.
Merkkien käyttöä ja toimintaa asiakkaan ja työntekijän vuorovaikutuksessa lähden tarkastelemaan soveltamalla Charles Sanders Peircen pragmatistista merkkiteoriaa. Lisäksi hyödynnän joitakin strukturalistisen ja jälkistrukturalistisen semiotiikan käsitteellisiä välineitä.
Näitä alustuksessani esittelemiäni semioottisia välineitä apuna käyttäen pyrin rakentamaan uudenlaisen, aiempaa tutkimusta täydentävän näkökulman päihdekeskustelujen vuorovaikutukseen. Tämän näkökulman tuottamalla tiedolla on toivon mukaan tulevaisuudessa myös käytännön merkitystä. Tavoitteena on kyetä tarjoamaan päihdehoidon kehittämistyön tueksi välineitä, joiden avulla päihdeongelmaisen asiakkaan motivaatiota kohti muutosta voitaisiin vahvistaa.
Anu Katainen (Sosiologian laitos, Helsingin yliopisto)
Nautiskeleva keskiluokka ja riippuvaiset duunarit? Tupakoinnin luokkaeroja etsimässä
Tupakointia ei nykyisin enää tarkastella kuluttamisen kehyksessä. Samoin puhuttaessa tupakoinnin luokkaeroista viitataan yleensä siihen, että tupakointi on Suomessa, kuten muissakin länsimaissa eriytynyt niin, että tupakointi on yleisempää ja runsaampaa alimmissa sosioekonomisissa ryhmissä. Tässä esitelmässä ei niinkään puututa näihin prevalenssieroihin, vaan jäljitetään tupakointiin liittyviä ”luokkakulttuureita”. Tupakoinnissa ei ole pelkästään kyse terveyteen liittyvästä valinnasta tai riippuvuudesta, vaan se on myös kulttuurinen ja sosiaalinen käytäntö, jolla on edelleen varsin vahva, vaikkakin yhä pienenevä jalansija yhteiskunnassamme. Esitys perustuu väitöskirjatutkimukseeni, johon on haastateltu 55 tupakoitsijaa ja tupakoinnin lopettanutta eri ammattiryhmistä. Tupakoinnin merkityksiä on tutkittu sekä Suomessa että muualla maailmassa, mutta onko näissä merkityksissä eroja eri ryhmissä? Mitä on keskiluokkainen tupakointi? Voisiko tupakointi olla raksamiehelle positiivinen symbolinen resurssi?
Annamaria Marttila (Taideaineiden ja antropologian laitos, Oulun yliopisto)
Aivovammautuneen kokemuksesta rakentuva itsetuntemus
Nyky-yhteiskunnan teknillistymisen monimutkaistumisen kautta aivot joutuvat lujille. Yksilön on sopeuduttava, havaittava ja opittava nopeasti, täydesti ja jatkuvasti. Jos ei tähän kykene, tippuu auttamatta kelkasta.
Tutkimuskohteeni ovat aivovamman saaneet henkilöt. Tutkin heidän minäkokemustensa kulttuurisia malleja. Aivovamman määrittelen valtakunnallisen Käypä hoito -suosituksen mukaisesti päähän kohdistuneen ulkoisen voiman aiheuttamaksi vaurioksi aivoissa. Kysymyksessä ovat siten traumaattisesti onnettomuudessa vammautuneet henkilöt. Heillä on siis takanaan vuosia vammattomana. Suurimmassa aivovamman saamisen riskiryhmässä ovat aktiiviset nuoret miehet, mutta toisaalta myös vanhukset. Niin sanottua normaalielämää on siis ehditty elää ja olla mukana työelämässä. Vammautuessa tulee pysähdys; kaikki muuttuu. Yhtäkkiä vamman saanut ei enää välttämättä kykenekään entiseen työhön, vaikka ulkoisesti kaikki olisi kunnossa. Ei ole jalka poikki tai pää kainalossa. Sen sijaan yleistä on väsyminen, muistamisen vaikeudet, kokonaisuuksien hahmotuskyvyn puutteellisuus ja yleinen toiminnanohjauksen ongelmallisuus. Asiat eivät vain tapahdu. Pää ei toimi, ruumis ei toimi. Liikuntakyvyssä sinänsä ei toipumisen jälkeen välttämättä ole mitään vaikeutta. Kuitenkin oma toimintakyky ja jopa persoonallisuus voivat olla suuressa muutoksessa.
Sekä aivovammautuneiden puheessa että kirjoituksissa elämän kuvaukset ovat täynnä kuvauksia oireista, joita vammautuminen on tuonut tullessaan. Tämä on sinänsä ihan luonnollista; mikäli ihmisen arkipäivää hallitsee jokin vamma tai sairaus, on kerronta elämästä jopa kyllästettyä kuvauksilla oireista. Aivovammautuneiden kerronnassa mielenkiintoista on se, että oman kokemuksen kuvaukseen tuntuu olevan vaikea yltää. Kerronta kuulostaa siltä puheelta, mitä vammautunut on kuullut lääkäriltä, neuropsykologilta tai terapeuteilta. Heidän käyttämänsä termit ovat pääosin ammattikieltä, eivät siis arkipäivän kokemuksen kieltä. Myös oman vamman sopeutumis- tai ymmärrysprosessia kuvataan hoitohenkilöstön avulla saavutetuksi. Lopultakin vammautunut on oppinut tietämään kuka on ja miten toimii, kun häntä hoitavat henkilöt ovat sen hänelle kertoneet. Erilaiset varsin yleisenä aivovammoissa esiintyvät oireet kuten väsyminen, muistamisen ongelmat ja aloitekyvyttömyys ovat sinänsä varmasti aitoa kuvausta vallitsevasta tilanteesta. Sen sijaan tapa, jolla niistä kerrotaan vaikuttaa itsestä etäiseltä. Kuin minuus olisi jokin outo asia, johon ote katosi vammautumisen myötä, minkä jälkeen siihen saadaan kontakti vain ammattilaisten avulla.
Hoitohenkilöstön rooli aivovammautuneen elämässä on yhtäältä merkittävä, toisaalta vammautunut voi hakeutua tai jäädä tilanteessaan yksin. Yksin jääminen voi johtua siitä, että vammautunut ei saa kontaktia muuttuneeseen minäänsä eikä pysty hyväksymään toisten kuvauksia. Tällöin vammautunut on ikään kuin välitilassa, ei missään. Hänen elämänsä on ennemminkin selviytymistä päivästä päivään kuin omanlaisensa elämän elämistä.
Kysymys siitä mihin yhteiskunnalliseen asemaan ja rooliin aivovammautunut asettuu, on oleellinen juuri vammautuneen tarpeiden ja kykyjen näkökulmasta. Kysymys ei ole pelkästään siitä kuinka vammautuneen kyvyt, tarpeet ja persoonallisuus ovat muuttuneet, vaan myös siitä, että muutosta on usein vaikea tunnistaa ja hahmottaa. Vammautunut voi kieltää muutoksen tai olla oiretiedostamaton, jolloin hän ei kykene tunnistamaan muutosta. Kysymys voi myös olla siitä, että vammautunut sen enempää kuin hänen lähipiirinsäkään tai häntä hoitava henkilöstö ei osaa sanoa mikä on muuttunut ja miten.
Kirsi Vainionpää (Yhteiskuntatutkimuksen laitos, Lapin yliopisto)
Case osteoporoosi: kallista preventiota?
Osteoporoosi määritellään pienentyneen luuntiheyden ja suurentuneen luun haurauden perusteella, mitkä molemmat lisäävät riskiä luunmurtumille. Luuntiheysmittaukset (BDM) ovat keskeisiä osteoporoosin määrittelylle ja päätöksille hoidosta.
Osteoporoosin diagnoosi johtaa riskin hoitoon. Suomessa osteoporoosin hoitoon käytettyjen lääkkeiden, bifosfanaattien, käyttö on kasvanut yli kolminkertaiseksi aikavälillä 1998 - 2004. Myynnin arvo oli vuonna 1998 6,9 milj. euroa ja vuonna 2006 se oli jo 26,9 milj.euroa.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on (1) lisätä ymmärrystä siitä, miten osteoporoosin diagnosointi on tullut yleiseksi ja (2) empiirisesti tutkia, miten paljon luuntiheysmittauksia Suomessa tehdään ja johtaako osteoporoosin toteaminen lääkehoitoon sekä (3) arvioida osteoporoosilääkehoidon mielekkyyttä julkisessa terveydenhuollossamme.
Osteoporoosia on alettu markkinoida kansantautina, ja se on hyvä esimerkki siitä, miten terveydenhuollon käytännöt ja resurssien allokaatio muuttuvat olematta näyttöön perustuvia. Kuitenkin julkisesti rahoitetut toimet pitäisivät perustua näyttöön.
Sekä laadullisia että määrällisiä menetelmiä käytetään tässä tutkimuksessa. Lääkärien oppikirjat sekä kaksi lääkärien tärkeintä lehteä (SLL, Duodecim) viimeisiltä kahdelta vuosikymmeneltä ovat kvalitatiivisen materiaalin ydin. Fulbright-professori Lorraine S. Wallacen kanssa teemme yhdessä myös katsauksen noin viiteen suomalaisiin ja amerikkalaisiin naisten terveyslehtiin muutamalta viime vuodelta ja siitä, mitä niissä kirjoitetaan osteoporoosista. Määrällisen materiaalin pohja ovat Kelan tilastot lääkemyynnistä sekä lääkärikäynneistä alueittain Suomessa. ATLAS.ti -tietokoneohjelmaa käytetään laadullisen aineiston analyysissä ja MS Exceliä määrällisen aineiston analyysiin.
Pekka Sulkunen (Sosiologian laitos, Helsingin yliopisto)
Kantaaottamattomuuden etiikka terveydenhuollossa
Riikka Lämsä (Yhteiskuntapolitiikan laitos, Helsingin yliopisto)
Potilaana sairaalassa
- potilaan moninaisuus sairaalakäytäntöjen tuottamana
Tutkimuksen keskiössä on sairaalahoidossa oleva potilas. Väitöskirjatyössä tarkastelen osallistuvan havainnoinnin keinoin millaisena sairaala ja erityisesti sairaalaosasto näyttäytyy potilaan silmin katsottuna. Minkälaista on viettää sairaalaelämää? Tutkimus on terveyssosiologinen ja etnografinen. Se tuottaa tietoa potilaan asemasta ja osallistumisesta. Tavoitteena on tuoda esiin, millaisia vahvuuksia ja heikkouksia nykypäivän sairaalassa on potilaan kannalta katsottuna.
Tutkimuksen keskeisiä käsitteitä ovat moninaisuus (Mol 2002) ja normaali (esim. Canguilhem 1991). Annemarie Mol kuvaa kuinka sairaalaympäristön ilmiöt (tauti, keho, potilas) muotoutuvat ja määrittyvät sairaalan sosio-materiaalisissa käytännöissä. Hänen tarkastelemansa tauti, ateroskleroosi, on hieman erilainen paikasta, hetkestä, erikoisalasta tai hoidosta riippuen. Ilmiöiden moninaisuus johtaa etsimään totuuden sijaan hyvyyttä. Emme enää löydä varmuutta kysymällä, onko tieto totta, joten kannattavampaa on miettiä, onko tämä käytäntö hyväksi niille, jotka ovat osallisina siinä. Tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteeksi asettuu potilas, joka ei ole vain yksi ja muuttumaton. Potilas molilaisittain näytellään tai esitetään sairaalan käytännöissä, materiaaleissa ja tapahtumissa erilaisena eri tilanteissa. Sairaalapotilaan moninaisuuden kautta on mahdollisuus miettiä, mitkä sairaalan käytännöt ovat potilaan kannalta rakentavia ja mitkä kenties antavat aihetta kritiikkiin.
Kaksoisluonteensa mukaisesti normaali on paitsi kuvaileva myös arvottava käsite eli normaalia voidaan käyttää tosiasioiden kuvaamisen lisäksi ilmaisemaan kuinka asioiden tulisi olla. Potilaan normaali määrittyy terveydenhuoltoinstituutiota vahvistavaksi, tavoiteltavaksi asiantilaksi. Potilaaseen sovellettuna normaalin jatkumolle sijoittuvat ne odotukset, ihanteet ja toiveet, joita potilaaseen kohdistetaan. Asteikon toisessa päässä on normatiivinen ideaali täydellisestä potilaasta, kun taas epänormaali potilas on poikkeava, sopeutumaton ja odotusten ja ihanteiden vastainen.
Tutkimuksessa tarkastelen potilaana oloa sairaalassa. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää mitä potiluus sairaalaosastolla on. Tutkimuskysymyksiä ovat 1) Millainen on sairaalan käytäntöjen tuottama potiluus? 2) Minkälaista normaalia potilaalle sairaalaosastolla tuotetaan?
Kerään tutkimusaineiston noin kahdeksan kuukautta kestävällä osallistuvalla havainnoinnilla kolmella sairaalaosastolla. Aineisto muodostuu 1) kenttäpäiväkirjasta 2) kirjallisesta materiaalista (potilaspaperit, osaston esittelytekstit, potilaspalautteet jne.) sekä 3) potilaiden ja henkilökunnan vapaamuotoisista, keskustelunomaisista haastatteluista. Analysoin aineiston sisällönanalyyttisillä menetelmillä Atlas.ti-ohjelmaa apuna käyttäen.
Aineistonkeruu on puolivälissä. Suullisessa esityksessä keskityn aineiston alustavaan analyysiin, joka osoittaa, että monet sairaalan ilmiöt (tila, aika, sosiaaliset suhteet ja tieto) näyttäytyvät potilaille usein toisenlaisina kuin henkilökunnalle. Potilaan positio tuottaa kokemuksellisesti erilaisia havaintoja sairaalaosastosta, mikä korostaa potilaan näkökulmasta tehdyn tutkimuksen tarpeellisuutta sairaalan kehittämistyössä.
Päivi Reiman-Möttönen, Heidi Anttila, Tuija Ikonen & Juha Koivisto (STAKES, Finohta & FinSoc)Methodology for assessing social, psychological and other patient-related aspects of health technology
Background: The health technology assessment (HTA) aims to produce evidence of the health effects, adverse effects and costs of a new technology for decision makers. In the scope of HTA the analysis of social and patient-related issues has been a peripheral area.
Objectives: The aim of the social domain in EUnetHTA core model of HTA is to identify and define the patient-related issues. This presentation describes an a priori frame for the evaluation of social/patient-related aspects of health technologies. The evaluation concerned two technologies in coronary artery disease: treatment with drug eluting stents, and diagnosis by a multi-slice computed tomography.
Methods: The analysis can be based on different theoretical perspectives. The translation model is one of these perspectives. According the model the patient has an active role as a co-creator of a technology as well as an evaluator of how the technology works and what the outcomes are.
Results: A comprehensive literature search identified only eight studies addressing social issues. In the second phase of the study expert interviews and patient interviews are going to be conducted. For the evaluation of social/patient-related aspects of health technology two sets of a priori study issues were defined on the basis of a literature review. The first set of study issues focuses on what kind of resources (lay people, practices, money etc.) has to be mobilized and organised for the support of a patient before, during and after the hospitalisation. The second set of study issues focuses on the different social spheres the technology has meaning in and what kind of changes the utilization of a technology may produce in a patient’s life before, during and after the actual usage of the technology. The study issues may be used as a general frame for appraising social and patient-related aspects of a technology.
Conclusion:The results of literature review highlight the impression of insufficient evaluation of the social/patient-related issues in HTA. Future studies should focus on patient’s needs in different settings and evaluate what kinds of resources are needed to meet these needs.
Sakari Karvonen ja Timo M. Kauppinen (Stakes)
Hyvinvoinnin alueellinen jakautuminen Suomessa 2000-luvun puolivälissä
Väestön hyvinvointi on kohentunut, mutta samaan aikaan eriarvo kasvaa. Myös alueelliset hyvinvointierot näyttävät kasvaneen 1990-luvun laman jälkeen. Tässä tutkimuksessa kysytään: mikä eri puolilla Suomea asuvia suomalaisia jakaa? Näkökulma on hyvinvoinnissa, jolla tarkoitamme ns. objektiivista ts. mitattavissa olevin indikaattorein tilasto- tai rekisterilähteissä ilmenevää hyvinvointia. Tutkimus tuottaa yleiskuvan moniulotteisen hyvinvoinnin alueellisesta jakautumisesta Suomessa. Aineisto muodostettiin aiempaan alue-erotutkimukseen perustuen siten, että pääasiassa SotkaNetistä valikoitiin indikaattoreita, joiden oletettiin kuvaavan tärkeimpiä hyvinvoinnin ulottuvuuksia: materiaalista hyvinvointia, terveyttä, psykososiaalista hyvinvointia, turvallisuutta ja poliittista osallistumista. Nämä ulottuvuudet jaettiin korrelaatio- ja faktorianalyysien perusteella yhdeksään ulottuvuuteen, joita kuvattiin yhteensä 22 indikaattorilla.
Kutakin yhdeksää hyvinvoinnin dimensiota kuvaamaan muodostettiin summamuuttuja, ja kunnat ryhmiteltiin summamuuttujien mukaan klusterianalyysin avulla. Analyysissä päädyttiin viiteen kuntaryhmään, joiden sijoittuminen kuvaa hyvinvoinnin alueellista erilaistumista Suomessa 2000-luvun puolivälissä. Tuloksia verrataan vastaavaan ryhmittelyyn 1990-luvun puolivälistä. Lisäksi analysoidaan kuntaryhmiin kuulumista selittäviä tekijöitä (kaupungistuneisuus, ikärakenne). Lopuksi pohditaan sitä, onko ajallisen analyysin perusteella näyttöä siitä, että Suomi ja suomalaiset olisivat jakautumassa uudella tavalla alueellisesti.