Henkilöstön puheenvuoro Lapin yliopiston vuosipäiväjuhlassa 29.2.2008
Kyösti Kurtakko:
TULOSJOHTAMISEN MORAALI YLIOPISTOJEN TUTKINTOKOULUTUKSESSA
Suomalainen yliopistomaailmassa on ollut 1980-luvulta lähtien vallalla tulosajattelu. Sitä on perusteltu monella tavalla kuten sillä, että tutkintojen valmistumisajat on nähty liian pitkiksi ja tutkintojen määrät liian vähäisiksi.
Yliopistot tuottavat maistereita ja erityisesti tohtoreita ennennäkemättömiä määriä. V. 1986 yliopistoista valmistui 6760 maisteria. Vuonna 2001 heitä valmistui 11581 ja vuonna 2007 luku oli jo lähes 14000 (13883). Maistereiden määrä tuplaantui 20 vuodessa. Tohtoreiden osalta vuoden 1986 määrä oli 349 tohtoria. Sama luku v. 2001 oli 1206 ja viime vuonna jo 1523 eli määrä on yli nelinkertaistunut ko. aikana. Tohtorintutkintojen suhteellinen määrä oli vuonna 2000 Suomessa EU-maiden toiseksi suurin heti Ruotsin jälkeen. Opetusministeriö aikoo lähivuosina leipoa työmarkkinoille lisää tohtoreita: tutkijankoulutuspaikkoja aiotaan lisätä tämän hetken 1500:sta 2000:een. Samanaikaisesti korkea-asteen tutkintojen määrä aiotaan nostaa 40:sta 50:een prosenttiin ikäluokasta.
Työmarkkinoiden imu näyttää kuitenkin hiipuvan. Akateeminen työttömyys myös tohtoreiden osalta kasvaa. Työmarkkinoiden tarpeet ja koulutuksen tarjonta eivät natsaa. Mistä tässä on kysymys? Koulutammeko työmarkkinoille ylikoulutettua väkeä vai ovatko koulutuksen sisällöt epäkurantteja suhteessa työelämän tarvitsemaan osaamiseen nähden? Olemmeko unohtaneet määrän tuottamisessa laadun? Onko koulutuksella enää ihanteita vai viedäänkö yliopistoja ja muita oppilaitoksia kuin pässiä narussa? Miten me oikeutamme yksilöinä ja yhteisöinä oman toimintamme? Kuinka moni kokee tekevänsä oikein ja hyvää omassa työssään? Tässä kysymyksiä, joihin muutamiin yritän saada selvyyttä tässä puheenvuorossani.
Taustaksi lyhyt kertaus yliopistopolitiikan historiaan. Kivinen ym. (1993) on jaotellut suomalaisen yliopistolaitoksen historian kolmeen jaksoon. 1960-luvulle ulottuneeseen akateemis-traditionaalisen korkeakouludoktriinin aikaan, 60-luvulta 80-luvulle kestäneeseen lakisääteisen kehittämisen aikaan1 ja 1980-luvulta alkaneeseen tulosvastuullisen yritysyliopiston aikakauteen. Yliopistoja alettiin silloin johtaa kuten tuotantoyrityksiä.
Taustalla oli kansainvälinen New Public Management (NPM)-nimellä tunnettu liike, jolla viitataan joukkoon 1980-luvulla käynnistettyjä taloushallinnon uudistuksia. Suomessa tulosohjauksen käynnistyminen sai vaikutteensa OECD-maissa toteutetuista NPM-filosofiaan pohjautuvista uudistuksista, joiden kärkimaina olivat Iso-Britannia, Australia ja Uusi-Seelanti.
Uudessa ajattelussa lähdettiin modernisoimaan julkista hallintoa markkinoiden ja liikkeenjohdon keinoin sekä kiinnittämään huomiota mitattaviin tuloksiin. Perimmäisenä tarkoituksena oli saattaa hallintokoneisto kilpailukykyisemmäksi. Keskeisenä keinona käytettiin byrokratian vähentämistä.
Koulutuspolitiikka valjastettiin elinkeinopolitiikan työkaluksi. Yhteiskunnan valtadiskurssi siirtyi elinkeinoelämän ja koulutuspolitiikan tekijöille. Yliopistolaisilla sai olla kyllä oma mielipide, kunhan se oli sama kuin vallanpitäjien. Samalla luotiin oppi aineettomasta taloudesta, ja se markkinoitiin "Osaamisen Suomi" ja "Suomi tietoyhteiskuntana" -sloganeilla. Näillä ladattiin paljon odotuksia nimenomaan korkea-asteen oppilaitoksille, yliopistoille ja ammattikorkeakouluille. Esimerkkinä tämän ajattelutavan ohjelmista käynevät seuraavat kaksi poimintaa:
Ensimmäinen on peräisin Suomen itsenäisyyden juhlarahaston, SITRAn julkaisusta "Elämän laatu, osaaminen ja kilpailukyky" vuodelta 1998:
"Suomalainen yhteiskunta kehittää ja soveltaa esimerkillisesti, monipuolisesti ja kestävällä tavalla tietoyhteiskunnan mahdollisuuksia elämänlaadun, osaamisen, kansainvälisen kilpailukyvyn ja vuorovaikutuksen parantamisessa."
Toinen on Paavo Lipposen II -hallituksen hallitusohjelmasta. Siinä todettiin tietoyhteiskunnasta ja sitä koskevista yleisistä tavoitteista muun muassa seuraavaa:
"Suomesta rakennetaan tietoyhteiskunta, jossa tieto ja osaaminen ovat osa sivistystä ja keskeisin tuotannontekijä. Suomen on oltava teknologiapolitiikassaan eturivin kansakunta."
"Suomi haluaa olla edelläkävijä ihmisystävällisen ja kestävän tietoyhteiskunnan toteuttamisessa."
Yliopistot käyttivät oivallisesti hyväksi tilanteen. Ne olivat valmiit tuottamaan lisää tutkintoja - tulihan siitä rahaa. Tässä mentiin kuitenkin ansaan. Vallanpitäjän tarkoituksena oli toiminnan tehostaminen eli kustannusten pienentäminen. Yliopistojen määrärahat eivät kasvaneetkaan samassa suhteessa kuin työt. Yliopistot ajettiin ahdinkoon, josta ulospääsemiseksi on suostuttu miltei minkälaisiin kehittämisohjelmiin tahansa. On tehty uusi palkkajärjestelmä, uusi palvelukeskusjärjestelmä, uusi yliopistolaki ja rakenteellisen kehittämisen ohjelma muutamia mainitakseni. Kaikille niille on ominaista se, että ne ovat lisänneet työntekijöissä epävarmuutta ja ahdistusta sekä ennen kaikkea lisänneet työn määrää. Lisäksi ne ovat ristiriidassa koulutuksen perusominaisuuden eli pitkäjänteisyyden ja johdonmukaisuuden kanssa. Edelleen ne sopivat kovin huonosti akateemiseen eetokseen, jossa riippumattomuutta ja autonomiaa on pidetty perusarvoina.
Onko nyt käynyt niin, että markkinatalouden seireenit ovat ottaneet niskalenkin yliopistomaailmasta? En voi välttyä päätelmältä, jonka mukaan Suomen korkeakoulupolitiikan toteuttajat tuntevat paremmin Niccolo Machiavellin, Carl von Clausewitzin ja Joseph Schumpeterin arvomaailman kuin akateemisen maailman ihanteet. Mainituista kirjoittajista itävaltalainen Joseph Schumpeter lanseerasi ensimmäisen kerran käsitteen "luova tuho" samannimisessä kirjassaan vuodelta 1942. Hänen mukaansa markkinatalous on jatkuvassa muutoksessa tarjoten siten uusia markkinoita ja mahdollisuuksia yrityksille. Yritykset reagoivat tähän etsimällä jatkuvasti uusia panosten yhdistelmiä tavoitteena sellaiset tuoteominaisuudet, jotka varmistavat menestyksen yritykselle. Vastaavasti kilpailukykynsä menettäneet tuotteet ja tuotantoyksiköt karsiutuvat markkinoilta. Luova tuho puhdistaa markkinat niistä toimijoista, jotka eivät ymmärrä luopua vanhentuneista toimintatavoistaan. Tätä "luovaksi tuhoksi" tulkittavaa pudotuspeliä käydään tällä hetkellä sekä yliopistojen ja korkeakoulujen välillä että niiden sisällä.
Palatkaamme takaisin tulosjohtamiseen, joka oli yritysyliopistoaikakauden ensimmäinen vaihe. Käsitteen sisällön vieraudesta ja ongelmallisuudesta yliopistoihmisille kertoo käsitteen jokseenkin triviaali tulkinta. Tästä käytti ansiokkaan puheenvuoron Tomi J. Kallio tämän vuoden ensimmäisessä Acatiimi-lehdessä otsikolla "Mittausmania ja numerohulluus". Hän toteaa mm. "puhun yliopistojen tulosajattelun yhteydessä mieluummin numerojohtamisesta kuin tulosjohtamisesta. Näin siksi, että tulosjohtamisessa keskeistä on harkitun tuloksen, yleensä taloudellisen, saavuttaminen…numerojohtamisessa sen sijaan numerot ovat pääroolissa. Sillä, mitä tuotetaan, ei ole niinkään väliä." (Kallio 2008, 24)
Ns. tulosjohtaminen myötä kustannustietoisuus on yliopistoissa kiistämättä parantunut mutta samalla työmäärä erilaisten kustannusten laskennassa on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Osallistuin viime viikolla paikkakunnalla järjestettyyn seminaariin, jossa järjestäjien edustaja pyysi erästä luennoitsijaa lähettämään laskun esityksestään. Tähän luennoitsija totesi, ettei hän laskuta ketään tai mitään, vaan sen tekee hänen työnantajansa. Laskun suuruutta hän ei kyennyt kysyttäessä arvioimaan, koska kustannuslaskenta "kehittyy" koko ajan eli kustannuksiin löydetään jatkuvasti uusia eriä. Toiminnan tehostamisargumentti, jolla tulosohjausta aikanaan markkinointiin, ei siis ole vähentänyt kustannuksia. Kustannuspaikka on vain vaihtunut.
Kun kustannuksia ei ole saatukaan kuriin tähän saakka käytetyillä markkinatalouden opeilla, on kehitelty uusi doktriini, josta voi käyttää nimitystä suuruuden oppi. Nyt yritetään kustannuksia leikata laittamalla yksiköitä yhteen. Nähtäväksi jää toimiiko tämäkään hypoteesi. Varmaa on kuitenkin se, että ennen kuin tässä asiassa päästään johtopäätöksiin, epävarmuus, yllätyksellisyys ja jatkuvat muutokset eivät tule vähenemään. Yliopisto- ja korkeakoulupolitiikan epäonnisten uudistusten jatkumossa me rivityöntekijät emme voi kuin seurata sivusta mitä meille tapahtuu ja yrittää ironian avulla serbialaista kirjailijaa ja näyttelijää Brana Crncvitzia mukaillen toivoa, että "viisaat johtajat antavat kansalle erehdyksensä anteeksi"(Laine 2004, 54).
Tulosjohtamisen yksi suurista oivalluksista oli muuttaa budjetin rakennetta niin, että osa rahoista siirrettiin kehittämiseen. Yliopistot laitettiin kilpailemaan keskenään. Kysymys oli jonkinlaisesta behavioristisen psykologian rottakokeesta, jolla uskottiin vauhditettavan kehitystä ja tehostettavan toimintaa. "Laiskat tutkijat" piti saada kuriin. Osa rahoista on puhdasta tutkimusrahaa ja osa erilaisiin kehittämishankkeisiin suunnattua. Tämä ns. ulkoisen rahan suhteellinen osuus on kasvanut koko ajan. Toisaalta perusrahoitus on jäänyt niin pieneksi, että perustoimintojen hoitaminen joudutaan rahoittamaan ulkopuolisella rahalla. Erityisesti ne alat, joissa tutkimusrahoituksen osuus on suuri ja rahoittajina toimivat ylikansalliset yhtiöt ja säätiöt tai jopa EU, ovat joutuneet tilanteeseen, jossa tutkimus alkaa irrota opetuksesta ja elää omaa elämäänsä.
Ulkoiseen rahoitukseen liittyvä toiminta syö henkilöresursseja. Hakemusten laatiminen, hankkeiden hallinnointi ja raportointi vievät runsaasti aikaa. Sen lisäksi jonkun on vielä arvioitava hankehakemukset. Jotta hullutus olisi täydellisempi, on kehittynyt jo toisen ja kolmannen kertaluokan arviointeja. Niiden tekeminen on myös pois yliopistolaisen perustehtävistä.
Siteeraan seuraavassa Tomi J. Kalliota (2008, 24): "Kilpailuttamalla, valvomalla, pisteyttämällä ja mittaamalla on kyetty kehittämään itseään ruokkiva järjestelmä, joka on … mieletön…Mittaaminen, valvonta ja kilpailuttaminen eivät edistä luovuuden esiinmarssiin työelämässä - päinvastoin ne johtavat järjestelmään, jossa ihmiset itse voivat pahoin. Liekö sattumaa, että mielenterveyteen liittyvät ongelmat ovat nykyään suurin työkyvyttömyyttä aiheuttava tekijä Suomessa? Mittausmanian, numerojohtamisen ja tuloshulluuden pyörteissä olisikin syytä muistaa, että niin tärkeää kuin taloudellinen tuloksenteko ja talous ylipäätään on, talous on ihmistä varten - ei päinvastoin".
Korkea-asteen tutkintomäärien lisäys ei ole todentanut ylevää julistusta osaamisen ja inhimillisen tietoyhteiskunnan Suomesta. Lopputulema on eräissä suhteissa jopa julistuksen peilikuva, etten sanoisi irvikuva. Työttömäksi valmistuminen tai opintoja vastaamaton työ ovat kipeitä asioita opiskelijalle mutta niin niiden pitäisi olla sitä myös koulutuksen järjestäjille ja koulutuspolitiikan toteuttajille. On tarvetta miettiä uudelleen koulutuksen sisältöjä, muotoja ja rakenteita. Usean vuoden ajan voimavaroja vaatineella korkea-asteen tutkintojen harmonisoinnilla (ns. Bologna-prosessi) lienee minimaalinen yhteys opiskelijoiden työllistymiseen. Sen sijaan sillä saattaisi jo olla, jos yliopistotutkintoa kehitettäisiin tiiviimmässä yhteistyössä työ- ja elinkeinoelämän kanssa. Mutta siihen tarvitaan aikaa ja lupaus siitä, että kun työ on valmis, mattoa ei vedetä "luovan tuhon" nimissä kehittäjien alta.
Yliopistokoulutuksessa on puutteita. Se on tunnustettava, mutta puutteiden syyksi eivät kelpaa laiskat työntekijät vaan markkinatalouden oppeihin yksisilmäisesti "hurahtaneet" koulutuspolitiikan tekijät. Kun sanon "hurahtaneet", sanon sen vakavissani. Kuinkahan moni heistä kelpaisi yksityisen elinkeinoelämän leipiin. Kannattaisi kokeilla. Se ainakin toisi katu-uskottavuutta heidän toimilleen täällä kentällä. Jatkuva uudistusten vyörytys, johon olemme joutuneet, on tehnyt mahdottomaksi koulutuksen tuotekehittelyn. Aika on kulunut milloin missäkin työryhmässä miettimässä oman työn kannalta täysin toisarvoisia kysymyksiä. Esimerkiksi UPJ:n vaatima työ v. 2006 oli arviointi- ja koordinaatioryhmien kohdalla varovaisestikin arvioiden Lapin yliopistossa yli 100 henkilötyöpäivää. Kun tähän lasketaan työntekijöiden oman työn kuvaukseen käyttämä aika ja esimiesten arviointiin käyttämä aika, puhutaan vähintään kahdella kerrottavasta voimavarojen uudelleen suuntaamisesta. Kysyn, mikä on se hyöty ja lisäarvo, joka tästä saadaan. Ei tarvitse kummoinen taloustieteilijä olla tehdäkseen johtopäätös, jonka mukaan homma menee pahasti miinukselle. Yhteiskunta- ja ihmistieteilijät taas oivalsivat varsin nopeasti järjestelmään tutustuttuaan, että organisaatiot pakittavat UPJ:n myötä, jos ei nyt kivikauteen, niin kuitenkin useita kehitysvaiheita taaksepäin rikkoutuneina ihmissuhteina, katkeruutena ja/ epäoikeudenmukaisuuden kokemusten lisäyksinä muutamia ikäviä seurauksia mainitakseni. Niinhän siinä kävi, mutta meiltä ei kysytty.
Yliopistokoulutus tarvitsee tuotekehittelyä. Meillä on edessämme jatkuvasti erilaistuvat työmarkkinat. Samanaikaisesti meillä on koulutettavana ihmisiä, joiden tarpeet ja tilanteet koulutuksen suhteet ovat myös monenlaiset. Kummassakin suunnassa pitäisi voida edetä.
Koulutuksessa on myös rakenteellisia ongelmia. Esimerkiksi tohtorikoulutuksessa koulutettavien joukko edustaa kahden kerroksen väkeä. On niitä, jotka tekevät väitöskirjaansa päätoimisesti jossakin tutkijakoulussa, ja niitä, jotka ovat ns. itse koulutuksensa kustantamia. Jälkimmäiseen joukkoon kuuluvat ne, joilla on työskentelyyn jonkin yhteisön - yleensä jonkun säätiön - myöntämä apuraha. Jatko-opiskelijan arkea kuvaa sattuvasti oululainen jatko-opiskelija Juho-Antti Tuhkanen Helsingin Sanomissa 2.10.06 julkaistussa kirjoituksessa. Siinä hän toteaa mm.
"…apurahatutkijoiden eläke- ja sosiaalimaksujen puutteita on yritetty paikata, jotta väitöskirjoja syntyisi. Esitys etenee, mutta säätiöt pistävät hanttiin. Se ei ole ihme, koska niistä - ei valtiosta, joka sanelee korkeakoulujen tulostavoitteet - kaavaillaan uudistuksen maksajia. Lisäksi jatkotutkintoa apurahalla tekevät komennetaan yrittäjän eläkevakuutusmaksun piiriin. Tulosajattelu kasvavine tavoitteineen tarjoaa toki jatko-opintomahdollisuuksia. Samalla se johtaa käytäntöön, jossa jatko-opiskelijat, jotka eivät ole yliopistoissa töissä, tekevät yliopistoille tulosta. Akateeminen tulosvastuu ei erottele oppijaa opettajasta…Ero yrityksen työntekijöiden ja valtion tutkijakoulutettavien välillä on näet siinä, että edelliset voidaan irtisanoa. Jälkimmäiset ovat yleensä asemassa, jossa irtisanomista ei tarvita. Tutkijoille tyypilliset pätkätyöt ja apurahat vain päättyvät."
Tohtorikoulutuksen kohdalla opiskelijoiden erilaiset tarpeet tulevat hyvin esille. Ainakin omalla alallani, jolla en tarkoita vain kasvatustiedettä vaan laajemmin koulutusalaa, on väittelijöitä, jotka ovat yliopistouralle hakeutuvia, on myös niitä, jotka hakevat väittelystä pätevyyttä ja palkanlisää nykyiseen tehtävään, samoin kuin niitä, jotka tekevät tohtorintutkinnon itseään varten. Nämä kaikki kolme ryhmää pitäisi pystyä huomioimaan koulutusta järjestettäessä. Sen sijaan tutkinnon tasovaatimukset tulisi voida pitää samoina kaikille.
Lopuksi haluan pohtia kysymystä kuinka moraalista yliopistolaisen työ tässä tulosvastuun puristuksessa on ja kuinka moraali näkyy työssämme. Sami Pihlström pohtii moraalia Kasvatus-lehdessä 2/2005. Hän kirjoittaa: Tarinoissa ja saduissa "sankari (siis) etenee ansiokkaan moraalisen toiminnan ja siihen liittyvän henkisen kasvun kautta elämänmuutokseen, joka koetaan palkitsevana. Hyvä saa ansionsa mukaan, samoin paha…on selvää, ettei moraalisen toiminnan - ollakseen aidosti moraalista - tule motivoitua henkilökohtaisista palkkioista (rangaistusten pelosta), vaan vilpittömästä pyrkimyksestä tehdä oikein, toimia niin kuin pitää toimia. Moraalin näkökulma velvoittaa meidät toimimaan oikein, olipa lopputulos meidän itsemme kannalta tyydyttävä tai epätyydyttävä." (Pihlström 2005, 90)
Rappeuttaako tulosjohtaminen aitoa moraalista elämää kiinnittämällä huomiota ulkoisiin palkkioihin jättäen tekojen sisäiset motiivit vaille huomiota? Tällainen vaara on olemassa, jos moraali ja rationaalinen oman edun tavoittelu sekoittuvat. Tulosjohtamisen doktriini sisältää nimittäin ajatuksen, jonka mukaan meidän kannattaa - viime kädessä itsekkäistä syistä - tehdä niin kuin odotetaan ja enemmistökin tekee, jotta meidät palkittaisiin.
Ajatus moraalisen palkkion tai rangaistuksen suhteesta moraaliseen toimintaan ei ole Pihlströmin (2005, 91) mukaan uusi, vaan keskeinen osa länsimaista moraaliajattelun perinnettä. Jo Sokrates katsoi, että on parempi itse kärsiä vääryyttä kuin tehdä väärin. "Mikään palkkio - mukava elämä tai edes oman hengen pelastuminen - ei …oikeuta epämoraaliseen toimintaan, väärin tekemiseen" (mt. s. 91).
Yliopistoihmisen työ on tänä päivänä nuorallatanssia. Hän yrittää toteuttaa akateemisia ihanteita mutta joutuu samalla käyttämään aikaansa tehtävissä, joiden mieltä hän ei välttämättä ymmärrä ja/tai jotka lankeavat hänen osaamisalueensa ulkopuolelle. Yliopisto on menettänyt vahvuutensa menemällä mukaan sellaiseen eetokseen, joka on sille täysin vieras. Yliopistosta on tullut heikko. Se ei kykene taistelemaan vääriä uudistuksia vastaan. Kun edellä puhuin markkinatalouden ja tulosjohtamisen niskalenkistä, niin kysymys on koulutuspoliitikkojen niskalenkistä.
Ongelma on moraalinen kahdessa suhteessa. Millä oikeutuksella koulutuspolitiikan toteuttajat murtavat tuhatvuotista akateemista traditiota ja toiseksi millä oikeutuksella yliopistolaiselta estetään tekemästä oikeita ja hyviä tekoja eli elämästä työssään aitoa moraalista elämää eli kehittämään tutkimusta ja opetusta traditiota kunnioittaen? Toivoisin jokaiselta yliopistolaiselta rohkeutta ja voimaa vastustaa akateemista perinnettä tuhoavia uudistuksia ja puolustaa toimintaansa moraalisin argumentein tehden selkeän eron oikeaksi ja vääräksi kokemansa välillä kuten kirjailija Eino Säisän romaanin naisihminen tokaisussaan: "Yheksän lasta oon tehny, mutta suutelman syntiin en oo lankennu."
Viitteet
Elämänlaatu, osaaminen ja kilpailukyky: tietoyhteiskunnan strategisen kehittämisen lähtökohdat ja päämäärät. 1998 SITRA 206. Helsinki
Hallitusohjelma Pääministeri Paavo Lipposen II hallituksen ohjelma 15.4.1999
Kallio T.J. 2008 Mittausmania ja numerohulluus. Acatiimi 1/2008
Kivinen, Osmo, Rinne, Risto, Arto Kankaanpää, Haltia, Petri & Ahola Sakari: Ammatti, koulutus ja kvalifikaatiot. Koulutussosiologian tutkimuskeskus, raportteja 17. Turun yliopisto, Turku 1993
Laine J.(toim.) 2004 Häijyjen ajatusten sanakirja. Helsinki Otava
Pihlström S. 2005. Satujen moraaliopetukset: mietteitä moraalikasvatuksesta, ansiosta ja armosta. Kasvatus 2/2005
Tuhkanen J-A. 2006. Akateeminen tulosvastuu ja työttömyys. Helsingin sanomat 2.10.2006
Sivun alkuun
1) Humboldtilainen ideologia korostaa tieteenharjoituksen keskeisyyttä yliopiston toiminnassa (Lampinen& Siren 2001, 99). Humboldtin sivistysyliopiston malli muodostuu kolmen perusajatuksen pohjalle: 1. tutkimuksen ja opetuksen tulee olla vapaata 2. tutkimuksella ja opetuksella on läheinen sisäinen yhteys ja 3. sivistys asetetaan kaiken toiminnan lähtökohdaksi. (Wrede 1995, 31.) Humboldt perustelee malliaan sillä, että valtiolle on oman edun mukaista taata tutkimuksen autonomia, koska sen kautta yhteiskunta tulee pitkällä tähtäimellä eniten hyötymään siitä. Etusijan antaminen sivistykselle varustaisi kansakunnan puolestaan sellaisella luovalla aloitekyvyllä, mitä puhdas ammattikoulutus ei pysty antamaan. (Wrede 1995, 31.)
Katsellessani äskettäin Cambridgen yliopiston nettisivuja http://www.cam.ac.uk/cambuniv/pubs/works/ päädyin tulkintaan, jonka mukaan tämän yhden maailman tunnetuimmista yliopistoista toimintafilosofia on kovasti humboldtilaishenkinen.
Paluu tekstiin