Erkki Karvonen: Tiedeviestinnän tila ja tulevaisuus
Perinteiseen tiedekäsitykseen on kuulunut toisille tieteilijöille viestimisen ja suurelle yleisölle viestimisen jyrkkä kaksijakoisuus. Tieteilijöiden viestintä kollegoilleen on kuulunut ja kuuluu edelleen tieteen tekemisen ytimeen. Yleistajuinen tiedeviestintä laajemmille yleisöille taas on käsitetty epäolennaiseksi ja tieteen ulkopuoliseksi harrastustoiminnaksi, jota sopii harjoittaa, jos on joutavaa aikaa sekä halua ja taipumuksia populaariin esiintymiseen.
Perinteisen näkemyksen mukaan yleistajuinen viestintä on varsinaiselta tutkimukselta aikaa varastavaa puuhastelua, joka on omiaan syömään tutkijan uskottavuutta. On katsottu, että popularisointi on sopivaa vasta kun tieteilijän tieteellinen tuotteliaisuus on hiipunut (eli eläkkeellä ollessa). Jos tieteilijä kuitenkin sekaantuu yleisjulkisuuteen, olisi hänen ennen muuta kiillotettava tieteen julkista kuvaa, käytettävä mediaa hyväkseen markkinoidakseen tiedettä rahoittajille. Popularisoijan tulisi pitäytyä mahdollisimman tiukasti oman asiantuntemuksensa alueella, eikä hänen pitäisi ottaa kantaa kiistoihin. Tuloksiakin sopii julkistaa vasta, kun ne on ensin julkaistu tiedeyhteisön sisällä. Vaikka nämä perinteiset normit ovat hyvinkin perusteltuja tieteen kannalta, ne ovat vahvasti ristiriidassa yleisjulkisuutta edustavan journalismin toiveiden kanssa.
Perinteiseen käsitykseen on kuulunut viestinnän ymmärtäminen yksisuuntaiseksi siirtämiseksi tietäviltä tieteilijöiltä yleisölle. Tämän hierarkkisen käsityksen mukaan kaikki tietämys on tieteilijöillä, kun taas kansalaiset ovat tietämättömiä, tyhjiä astioita, joihin tietoa kaadetaan. Popularisoinnissa alkuperäinen ja tarkka tieteellinen "kuva" yritetään siirtää rahvaan päähän, mutta valitettavan usein tuloksena on vain heikkotasoinen ja vajaa kuvajainen alkuperäisestä ideasta.
Tiedeviestinnän uudessa tutkimuksessa on haastettu tämä perinteinen kaksijakoinen asetelma. Tiedeviestintä on ensinnäkin kaksijakoisuuden sijaan hahmotettavissa useita tasoja käsittäväksi. Tieteilijöiden toisilleen suuntaama asiantuntijaviestintä on intraspesialistista tiedeviestintää. Seuraava taso on interspesialistista tiedeviestintää eli eri alojen asiantuntijoiden välistä viestintää, jolla täytyy jo viestiä yleistajuisemmin, sillä toisen alan asiantuntijalla tai päättäjällä ei ole samanlaista pohjakoulutusta tietämystä ja termien hallintaa. Asiantuntijakin on voi olla käytännössä maallikko oman alansa ulkopuolella. Yliopiston sisäinen viestintä ja tieteilijän konsultaatio päättäjien tai yritysten kanssa on luonteeltaan interspesialistista viestintää. Seuraava taso on pedagogista tiedeviestintää: opettamista, oppikirjoja, luentoja opiskelijoille. Neljäs taso on populaaria tiedeviestintää: lehtijuttuja, television tiededokumentteja jne. Tieteilijä voi samanaikaisesti viestiä työssään kaikilla näillä tasoilla, kuten tiedeviestinnän tutkija Massimiano Bucchi on todennut.
Kun liikutaan eksperttien keskinäisestä viestinnästä kohti populaaria tasoa, on yhä enemmän otettava huomioon yleisön tietotaso ja kiinnostuksen herättäminen. Yleispätevä retoriikan tutkimuksen opetus kaikkeen viestintään kuuluukin: sovita viestintäsi yleisön mukaan! Myös toisille asiantuntijoille viestiminen tapahtuu yleisön ehdoilla. Journalistinen "Pihtiputaan mummolle" viestiminen on ymmärrettävyyden näkökulmasta kuitenkin vaativampaa viestintää.
Ihmiset eivät myöskään ole tyhjiä asioita , joihin kaadetaan tietoa. Heillä on aina ennestään tietorakenteita joihin uusi tieto liittyy jos on liittyäkseen. Ihmiset rakentavat tietorakenteita omista lähtökohdistaan, tarpeistaan, motiiveistaan käsin. Jos ihmisillä on motiivi, syy hankkia tietoa, he voivat hankkia kunnioitettavan tietämyksen. Esimerkiksi oma tai läheisen sairaus voi johtaa huomattavan asiantuntemuksen hankkimiseen sairaudesta. Lintujen ja tähtien tarkkailu luo asiantuntemusta. Pienet lapsetkin voivat opiskella vaikkapa lemmikkieläintään koskevan tiedon asiantuntijoiksi. Asiantuntijuus ei siis ole vain formaalin koulutuksen saaneiden asia. Erityisesti internetin aikakaudella välitetään runsaasti harrastajien vertaistietoa.
Erityisesti tiedeviestinnän ammattilaisten on syytä lähestyä tiedettä yleisön tarpeista ja kiinnostuksista käsin. Jos tiedeviestit eivät ihmisiä kiinnosta, syynä on usein se, että tieteen ei koeta mitenkään liittyvän omaan elämään. Jos viestintä sen sijaan rakennetaan ihmisten elämäntilanteista ja tarpeista käsin, tiedeviestinnän seuraaminen tuntuu tarpeelliselta. Terveysviestintä esimerkiksi kiinnostaa useimpia, koska siinä on kytkentä omaan elämään. Nykyajan media toimii juuri tähän tapaan yleisölähtöisesti tai asiakaslähtöisesti. Myös nykyisin paljon puhuttu konstruktionistinen oppimiskäsitys perustuu "oppilaslähtöiseen" opetukseen ja oppimiseen.
Yleisöllä on omat intressinsä, mutta niin myös tieteilijällä ja tieteellä. Tiedeviestijä tai tiedetoimittaja on välittäjä, kahden maailman kansalainen joka ymmärtää molempia. Tiedeviestijän täytyisi ymmärtää tiedettä, mutta olla tavallisen kansalaisen edustaja kun kyselee asioita. Tiedeviestijä kohtaa tieteen yleisön edustajana, tavallisen ihmisen kiinnostusten näkökulmasta. Tieteeseen erikoistuneella toimittajalla tai tiedottajalla on tavallista journalistia paremmat edellytykset ymmärtää kunnolla tieteilijää ja väärien yksinkertaistusten vaara vähenee. Tieteilijällä taas on omat tavoitteensa viestinnässä. Lopputulos syntyy näiden intressitahojen neuvottelussa.
Tieteen ja tiedeviestinnän tulevaisuus on dialoginen. Tiede on yhä enemmän vuoropuhelussa muun yhteiskunnan kanssa. Tämä ei ole vain tiedettä koskeva muutos, vaan dialogisuus on avainsana muutenkin nyky-yhteiskunnassa, esim. organisaatioiden viestinnässä ja median toiminnassa. Hierarkkisista ja byrokraattisista laitoksista siirrytään postbyrokraattisiin tasa-arvoisesti eri intressiryhmien kanssa keskusteleviin laitoksiin.
Yliopiston tehtäviksi on laissa määritelty tutkiminen, opettaminen ja ns. kolmas tehtävä: yhteiskuntaan vaikuttaminen. "Vaikuttamisen" sijaan voitaisiin käyttää sanaa "vuorovaikutus", ihmisten kuunteleminen ja heille viestiminen ymmärrettävästi. Tiede ei vain kuvaa todellisuutta, vaan se myös osallistuu yhteiskunnallisen todellisuuden tuottamiseen omalla panoksellaan. Osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun voidaan nähdä tieteen yhteiskuntavastuuksi. Tästä sosiaalisen todellisuuden tuottamisen ja maailman parantamisen näkökulmasta tieteen yleistajuinen yleisjulkisuus on tärkeää.
Erkki Karvonen on Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen ja viestinnän professori, jonka vastuulla on mm. Tiedeviestinnän maisteriohjelma TIEMA (http://www.oulu.fi/hutk/opiskelu/tiema/ ). Hän on saanut peruskoulutuksensa mediatutkimuksessa ja journalistiikassa Tampereen yliopistossa (tiedotusoppi). Väitöskirjatyö Imagologia (1997) merkitsi suuntautumista myös organisaatioviestinnän ongelmakenttään, kuten imagoiden ja brändien rakentamiseen, mielikuvien ja maineen muodostumiseen, julkisuuden hallintaan jne. Tätä aihepiiriä käsittelee myös Karvosen teos Elämää mielikuvayhteiskunnassa (1999). Viime vuosina hänen tutkimustyönsä on suuntautunut tieteen yleistajuiseen julkisuuteen sekä politiikan saamaan julkisuuteen mediassa. Ennen yliopistouraa Karvonen hankki toimittajakokemusta useissa sanomalehdissä, kuten Kalevassa, Aamulehdessä, Hämeen Sanomissa ja Helsingin Sanomissa. Tieteen yleistajuisen esittämisen saralta mainittakoon yli 100 aliokirjoitusta Aamulehteen sekä toista sataa yleistajuista esitelmää eri tahoilla yhteiskunnassa.
Lisätietoja:
erkki.karvonen@oulu.fi
http://www.oulu.fi/hutk/info/henkilokunta/karvonen/index.html
http://www.uta.fi/~tierka/