Tiivistelmä rehtori Mauri Ylä-Kotolan avauspuheesta Lapin yliopiston lukuvuoden avajaisissa 2012
Metropoliyliopisto, maailmanyliopisto ja uusi johtaminen
Suomen Keskusta -puolueen johtamien Matti Vanhasen ja Mari Kiviniemen hallitusten toimintakausien yksi suurimmista saavutuksista liittyi yliopistouudistuksen valmisteluun ja toimeenpanoon, jota ensin sosiaalidemokraattinen Antti Kalliomäki ja sitten kokoomuslaiset opetusministerit Sari Sarkomaa ja Henna Virkkunen käytännössä johtivat. Yliopistouudistus ja sitä täydentävä ammattikorkeakoulu-uudistus kuitenkin jatkuu Jyrki Kataisen nykyisen hallituksen aikana ja tällä kertaa vetäjänä on taas sosiaalidemokraattinen ministeri. Korkeakoulupolitiikan toimeenpanossa on kaikilla kolmella puolueella ollut selkeästi samanlainen päälinja, jota voisi kutsua metropolipolitiikaksi.
Vanhasen hallitusten yliopistouudistus rakentui pitkälti elinkeinoelämän ajaman huippuyliopistoajattelun ympärille. Suomalaisia yliopistoja pidettiin takapajuisina, vanhanaikaisina, sisäänpäinkääntyneinä ja köyhinä valtion tilivirastoina, joista yksi haluttiin nostaa muiden yläpuolelle teknillisen tutkimuksen laadussa ja tähän kytkeytyvässä tutkimustulosten kaupallisessa soveltamisessa, johon insinööriajattelussa kytkettiin vielä tuotteistaminen ja tuotteiden koristelu designilla, brändillä ja estetiikalla. Koska suomalainen yhteiskunta keskittyy pääkaupunkiseudulle ja esimerkiksi Oulun teknologiabuumin parhaan ajan nähtiin jo muuttuneen historiaksi, niin Vanhasen johtaman valtioneuvoston oli helppo valita yksi espoolainen ja kaksi helsinkiläistä korkeakoulua huippuyliopiston rakennuspuiksi.
Mikään näistä korkeakouluista ei ylittänyt esimerkiksi Oulun yliopistoa kansainvälisillä mittareilla arvioidussa tieteen tasossa tai laajuudessa, mutta metropolipolitiikka käänsi vaa’an siihen suuntaan, että juuri niin sanotun Polin, yritysjohtajien perinteisen koulun, ympärille haluttiin rakentaa suomalainen huippuyliopisto. Valtiosihteeri Raimo Sailas veti huippuyliopiston suunnitteluryhmää, joka jätti esityksensä opetusministeri Kalliomäelle 19.2.2007.
Helsingin ja Espoon huippuyliopistolle, Aallolle, suunnattu valtionavun taloudellinen tasokorotus oli omaa luokkaansa eikä esimerkiksi Itä-Suomeen tai Turkuun fuusion kautta syntyneille uusille yliopistoille ohjattu kuin vaatimaton lisärahoitus Aaltoon verrattuna.
Yliopistojen tieteellisen laadun tasokorotus ei onnistu runsaalla rahoituksellakaan kovin nopeasti. Shanghai Jiaotong -yliopisto julkisti elokuussa 2011 kuuluisan listansa maailman parhaista yliopistoista. Suomalaisyliopistoista viisi mahtui 500 maailman parhaan yliopiston joukkoon. Suomen paras yliopisto oli Helsingin yliopisto ja myös Oulun, Turun, Itä-Suomen ja Jyväskylän yliopistot sijoittuivat listalle, mutta Aalto ei mahtunut listalle lainkaan.
Tällä hetkellä vastaava huippuyliopistohanke Suomessa on uuden Taideyliopiston valmistelu.
Kirjailija ja kirjallisuudentutkija David Lodge on kuvannut monissa teoksissaan akateemista maailmaa ja kansainvälisen huippuyliopiston ajatusta. Lodgen romaani Small World (1984) "maailmanyliopistoa", globaalia kampusta, jonka on luonut kehittynyt teknologia. Yksi romaanin päähenkilöistä, professori Morris Zapp, yksi toteaa, että ”tieto on nykymaailmassa paljon helpommin siirrettävissä kuin se ennen oli. Niin ovat myös ihmiset. Ergo, tietoa ei tarvitse enää talletella yhdessä rakennuksessa eikä huippuoppineita sen paremmin aidata yhteen ja samaan yliopistoon. Kolme asiaa on mullistanut akateemisen elämän kahdenkymmenen viime vuoden aikana: suihkukoneet, suoravalintaiset puhelinyhteydet ja valokopiokoneet. Nykyisin ei oppineiden enää ole mikään pakko toimia samassa oppilaitoksessa voidakseen olla yhteydessä toisiinsa: hehän voivat soittaa toisilleen, tai tavata kansainvälisissä kongresseissa. Eikä heidän liioin tarvitse nuohota aineistoja kirjastojen tomuisilta hyllyiltä; he voivat heti kopioida kaikki kiinnostavilta tuntuvat kirjat ja artikkelit ja lukea ne kaikessa rauhassa kotona.”
Richard Garnerin haastatteli David Lodgea Independent-lehdelle 28.3. 2011 Britannian yliopistouudistuksen vaiheista. Lodgen kuvaamana muutos akateemisesta kehdosta markkinaohjautuneeseen yliopistoon on valtava. Samalla yliopiston työkulttuuri on muuttunut.
Elinkeinoelämän valtuuskunta julkaisi helmikuussa 2012 Saku Tuomisen ja Pekka Pohjakallion tutkimusprojektin haastatteluaineistoon perustuvan Jyrki Lehtolan kirjan Työväen teatteri. Haastatteluissa sadat suomalaiset ovat avanneet oman toimistotyönsä arkea.
Kirjassa kysytään, onko nykyaikainen toimistotyö lainkaan nykyaikaista.
Miksi sähköpostit imevät työntekijät kuiviin? Ollaanko työpaikalla tuloksen takia vai vain esittämässä työntekoa?
Tarvitaanko julkisessa hallinnossa ja liike-elämässä erilaista johtamista ja erilaista työkulttuuria? Viime vuosina eri vaiheissaan koettu talouslama on pakottanut kapitalismin itsekritiikkiin. Kun vuosia ajateltiin, että politiikka on menettänyt kyvyn vaikuttaa talouteen ja talous ei tarvitse enää politiikkaa, merkitsee Yhdysvaltain ja Euroopan talouskriisi ja Kiinan valtiokommunismin ja siihen yhdistetyn sovelletun kapitalismin menestys myös haastetta politiikan ja talouden suhteen uudelleenarviointiin. Vaikka historian eri vaiheissa talous ja politiikka ottavat vuoroin johtoaseman, niiden näennäinen omalakisuus päättyy aina murrokseen ja yhteiskunnan uudelleen järjestäytymiseen.
Taylorismiksi kutsutaan työn rationalisoinnin ajatusta, jossa tärkeää on työtehtävien tarkka määrittely, työn jakaminen ryhmässä sekä työnmittaus ja laatunormit. Taylorismin symboleita ovat kontrollikello ja työajan kohdentaminen. Taylorismin vastapainoksi syntyi ihmissuhdekoulukunta jo 1930-luvulle tultaessa. Keskitetty suunnittelu ei ole kuitenkaan kadonnut, vaan nykypäivän Suomessa on palattu lähtöruutuun: työelämässä korostuu työajan koneellinen seuranta, tarkka kustannuslaskenta, keski- ja lyhyen aikavälin suunnittelu ja ohjelmointi.
Pekka Himasen ja Piilaakson jälkimoderni innovaatioyhteiskunta näyttääkin tuulen viemältä: on palattu 1900-luvun autoteollisuuden liukuhihnatuotantoon.
Hallinnon ja johtamisen lempisanoja ovat toisaalta rationaalisuus, tehokkuus, tuottavuus ja palvelut, toisaalta nykyisin myös ihmissuhdekoulukunnan jalanjäljillä tunneäly, kunnioitus, luottamus, arvostus ja kiusaaminen.
1980-luvun lopulta lähtien johtamisoppeina alkoivat vahvistua tunne-, elämys- ja luova johtaminen. Tärkeää oli kysyä, miten työntekijä saadaan tekemään huipputuloksia, vähemmän kysyttiin, mitä näiden huipputulosten tulisi olla. Vastakkainasettelu pelkistyy henkilö- ja asiajohtamisen välille.
Yliopiston tärkein voimavara on osaava henkilöstö. Siksi yliopiston pitää suhtautua kriittisesti myös moderneihin organisaatiojohtamisen oppeihin ja etsiä uusia, paikallisia ja yksilöityjä ratkaisuja yliopistoyhteisön kehittämiseen. Lapin yliopiston tie ei ole Berkeleyn tai Moskovan yliopiston tie vaan sen on keksittävä omat ratkaisunsa.