Henkilökunnan puheenvuoro
Tapio Nykänen
Puheenjohtaja
Lapin tieteentekijät
Yliopiston lukukausi syksyllä 2015 käynnistyy tutuissa tunnelmissa. Avajaiset ovat, kuten asiaan kuuluu, arvokkaat ja juhlalliset. Vaikka Lapin yliopisto 36-vuotiaana on nuori, on se osa eurooppalaista yliopistolaitosta, jonka filosofiset juuret ovat kolmen tuhannen vuoden päässä antiikin Kreikassa. Yliopiston institutionaalinen synty voitaneen sijoittaa noin tuhannen vuoden päähän, ja moderni, vähintään osin autonominen humboldtilainen sivistysyliopisto on sekin noin kahdensadan vuoden ikäinen. Jos pitkät perinteet ovat juhlimisen arvoisia, on yliopisto juhlansa ansainnut.
Tuttua on myös nykyisen yliopistolaitoksen tila, jossa pysyvyyttä on viimeisinä vuosina edustanut vain muutos. Tämän prosessin alkupiste voidaan jäljittää 1970-luvulle, jolloin tutkinnonuudistus toi yliopisto-opintoihin uudenlaista mitattavuutta. Tavoitteena oli yhdistää ammatillisuutta ja tieteellisyyttä tavalla, joka tuottaisi taloudellista kasvua. Uudistusta vastustivat varsinkin humanistit, nuo ikävät vastarannan kiisket. Uudistus kuitenkin toteutettiin olennaisilta osiltaan. Vastustajien ehkäpä konkreettisimmaksi saavutukseksi jäi se, että sanaa ”sivistys” ei poistettu yliopistolaista. 1970-luvulla suunniteltu yliopistojen hallinnonuudistus sen sijaan jäi osittain torsoksi, vaikka toikin tullessaan muun muassa opiskelijoiden, muun henkilökunnan ja professorien kolmikannan.
Sekä hallinnon että tutkinnon uudistamiseen palattiin 2000-luvun alussa uudella innolla. Tälläkin kertaa vastustus oli yliopistoissa huomattavaa. Vastarinnasta huolimatta voimaan saatiin uusi yliopistolaki vuonna 2010. Fantastiseksikin luonnehdittuun uudistukseen kohdistui poliittisen johdon keskuudessa suuria toiveita. Tarkoitus oli antaa yliopistoille aiempaa laajempi taloudellinen autonomia ja vastuuttaa niitä huolehtimaan entistä enemmän oman rahoituksensa keräämisestä yksityisiltä tahoilta. Samalla yliopistojen hallituksiin tuotiin useita yliopiston ulkopuolisia jäseniä. Molempien ratkaisujen ajateltiin suuntaavan yliopistoissa tehtävää tutkimusta ja opetusta elinkeinoelämää palvelevaan suuntaan.
Samalla kun yliopistojen taloudellinen itsenäisyys ainakin näennäisesti kasvoi, niiden autonominen asema mureni muilla tavoin. Humboldtilaisen yliopiston keskeinen idea on, että sivistynyt valtio antaa yliopistoille niiden tarvitsemat resurssit, jotta ne eivät olisi riippuvaisia armeijasta, kirkosta, poliittisista puolueista tai elinkeinoelämästä. Uudistus ei tuhoa tätä asetelmaa, mutta suhteiden painotuksia se kyllä muuttaa. Lisäksi on syytä huomauttaa, että lain voimaantulon jälkeen myös valtio itse on kontrolloinut yliopistoja jopa aiempaa vahvemmin. Rahoitusta supistamalla ja ohjailemalla yliopistoja on kannustettu tehostamaan toimintojaan, karsimaan oppiaineitaan sekä erityisesti profiloitumaan. Tämä puolestaan on merkinnyt niin sanottuja poisvalintoja, siis usein pienten ja omituisten eli toisin sanoen itsenäisten ja poikkeavia näkemyksiä edustavien oppiaineiden karsimista. Lapin yliopistossa on harjoitettu menestyksekästä henkilöstöpolitiikkaa siinä suhteessa, ettei irtisanomisille ole ollut tarvetta. Huolet rahoituksesta ovat kuitenkin lyöneet leimansa arkeen. Esimerkiksi oppiaineiden henkilöstömäärien kehitys ei ole aina perustunut niinkään suunnitelmalliseen tiedepolitiikkaan kuin satunnaisiin tekijöihin, kuten eläköitymisiin, henkilöstön siirtymiseen muiden työnantajien palvelukseen sekä ulkopuoliseen tutkimusrahoitukseen.
Sivistysyliopistosta etääntyminen ei ole tietenkään ollut sattumaa. Koko 2000-luvun ministeriöiden ja poliittisen johdon ajatuksena on ollut, että yliopiston asiantuntijoita eivät ole välttämättä vain yliopistolaiset vaan pikemminkin poliitikot, virkamiehet ja liike-elämän edustajat. Monelle heistä perinteinen humboldtilainen sivistysyliopisto tai edes maksuttomaan koulutukseen perustuva pohjoismainen sivistysyliopisto eivät ole aina vaikuttaneet erityisen läheisiltä. Pikemminkin vaikutteita on imetty anglosaksisesta yritysmäisen yliopiston mallista tai akateemisesta kapitalismista, jossa yliopistojen pääasiallinen tehtävä on palvella elinkeinoelämää innovaatioilla ja tukea kansallisvaltioiden kilpailukykyä. Yritysmäinen yliopisto on ketterä kuin pystykorva; se muuttuu alati ja tanssahtelee kuin revontuli syksyisellä taivaalla. Yritysyliopistossa vallitsee innostunut ilmapiiri.
Suomalainen nyky-yliopisto ei tietenkään ammenna vain akateemisesta kapitalismista. Yliopistolaitoksessa elää sitkeänä kritiikin henki ja sivistyksen vaalimisen periaate. Tämä onkin välttämätöntä: jos yliopisto menettää asemansa yhteiskunnan kriittisenä omatuntona, jäljelle jää perin vähän sellaisia tahoja, joilla olisi kykyä tarkastella yhteiskunnan kehitystä analyyttisesti riippumatta vallitsevista poliittisista virtauksista tai yleisistä ajattelun paradigmoista. Yliopisto voi toki olla ketterä, kaupallistunut, tehokas ja dynaamisen pirskahteleva, mutta sen tulee olla myös hidas, pohtiva ja joutilaskin. Tärkeää on riittävä riippumattomuus ja itsenäisyys, joka sallii yksilöllisetkin toimintatavat ja aivan erityisesti juuriin asti ulottuvan kritiikin.
Siitä monet saattavat olla yhtä mieltä, että yliopistolaitoksessa on modernisoimisen varaa. Modernisoimisen ei tarvitse kuitenkaan merkitä elinkeinoelämän vallan kasvattamista tai edes kesätunnelmissa olevien professoreiden panemista kuriin. Se voi olla myös reaktiivisen sijaan proaktiivista tiedottamista ja yliopistojen henkilöstön ottamista mukaan strategisiin keskusteluihin ja päätöksiin niin ministeriöissä, yliopistoissa kuin eduskunnassakin. Suomen yliopistot ovat pullollaan yhteiskunnan, ihmisen, oikeuden ja ympäristön ammattilaisia. Näitä resursseja on järkevää käyttää myös silloin, kun yliopistojen tulevaisuuksista tehdään päätöksiä. Nimenomaan tutkijoilla on kykyä tarkastella asioita riippumatta oman palkkapussin suuruudesta, sillä juuri tähän heidät on koulutettu.
Henkilöstön arjen näkökulmasta alkavan lukukauden haasteet ovat tuttuja. Suuri osa tutkijoista elää kuukausien tai korkeintaan vuosien pätkätyösuhteissa. Syksyllä silpputyöläiset elävät etsikkoaikaansa, kun käsillä on tutkimusrahoituksen haku Suomen Akatemialta ja muilta suurilta rahoittajilta. Hakeminen on välttämätöntä paitsi yksilöiden myös koko yliopiston näkökulmasta, sillä yliopistot eivät nykyisellään pysty järjestämään perustoimintaansa ilman kilpailtua tutkimusrahoitusta. Opettajat kamppailevat puolestaan ristipaineessa, jossa yhtäällä painaa opiskelijoille asetettu 55 opintopisteen suorittamisen minimivaatimus lukuvuotta kohden ja toisaalla halu kannustaa itsenäiseen, kriittiseen ja aikaa vaativaan ajatteluun. Näköpiirissä ei ole mitään sellaista, joka ainakaan vähentäisi kilpailu- ja tehokkuusvaatimuksia.
On hyvä huomata, että kaikissa näissä ongelmissa ja haasteissa Lapin yliopiston väki soutaa samassa kirkkoveneessä. Ehkä alkavaa lukukautta voisikin leimata yliopiston kaikkien ryhmien aiempaa laajempi yhteistyö. Riemumielistä yhdessä tekemisen meininkiä yliopistossa ei välttämättä kaivata, mutta kriittisiä, ajoittain vänkääviä, erimielisyydet tunnustavia ja lopulta yhteisiin päätöksiin pyrkiviä keskusteluja kyllä. Juuri ihmistieteellisessä yliopistossa tärkeää on se tapa, jolla matkaa taitamme.
Näillä sanoilla toivotan kaikille hyvää, ajattelun kyllästämää ja myös innostunutta akateemista vuotta. Kaupallistakaamme ja innovoikaamme, mutta istukaamme ensin alas pohtimaan, mitä spartalainen Khilon todella tarkoitti sanoillaan Tunne itsesi.