Juha Perttula, Lapin yliopiston psykologian professori
Virkaanastujaisesitelmä, 3.3.2003
Psykologia tajuntatieteenä
§1 Todellisuuden rakastaminen on tutkijalle tärkeintä,
1. Tutkimusalat rakentuvat tieteeksi vasta käytännön toiminnassa, ihmisten tutkiessa. Tutkijan onkin työssään ajateltava tarkasti, mitä hän rakastaa niin paljon että haluaa toimia sen toteutumiseksi. Tietoa tutkijan ei tarvitse rakastaa. Eikä tiedettäkään. Mutta ilman todellisuuden rakastamista ihmistä ei voi kutsua tutkijaksi. Tätä on “elämä totuudessa”.
2. Ajattelen, että maailma koostuu monesta todellisuudesta, jotka eivät ole palautettavissa toisiinsa. Toisiinsa palautumattomia todellisuuksia on kuitenkin niin vähän, että vain muutama tieteenalojen eronteoista on todellisuuksien perustelema. Vaikka uskoo siihen, että on joitain toisiinsa palautumattomia todellisuuksia, ei voi välttyä kysymästä sitäkään, miten nämä todellisuudet rakentuvat samanaikaisesti ehyeksi yhdeksi ja erilaatuiseksi moneudeksi (ks. Rauhala, 1974, 2001). Vastaus tähän valottaa tutkijan ontologisia sitoumuksia, laajimmillaan tutkijan ihmis- ja maailmakäsitystä.
§2 mutta mitä todellisuutta psykologian tutkijan pitäisi rakastaa?
3. Akateemisen psykologian on ollut vaikea päättää, mitä rakastaisi. Ensin sitä vaivasi päättämättömyys, päätöksen tehtyään sen ehdottomuus. Mikä sitten on se todellisuus, johon minunkin olisi psykologian tutkijana viisasta rakastua? En usko erehtyväni kun sanon, että te tiedätte sen jopa varmemmin kuin valtavirtaa etenevä akateeminen psykologia on sen tiennyt.
4. Asia oli selvä myös varhaiselle psykologialle, jolle psykologia ja filosofia olivat erottamattomat. Psykologia oli tiedettä sielusta. Sielulla ymmärrettiin elävässä olennossa, erityisesti ihmisessä olevaa ensisijaista ja välttämätöntä. Psykologian historiankirjoituksessa tätä ensimmäistä psykologiaa ei pidetä oikeana psykologiana. Tieteenalan sanotaan syntyneen vasta psykologian kuoriuduttua erilleen filosofiasta. Silloin syntyi luonnontieteellinen psykologia. Tämän akateemisena pidetyn psykologian ristiäisistä on kulunut pyöreästi 130 vuotta.
5. Vaikka akateeminen psykologia sitoutui toteutumaan luonnontieteellisenä psykologiana, oli sen juurissa muitakin suuntia (Silvonen, 1999). Niistä myös sikisi keskenään erilaista akateemista psykologiaa. Yhtä niistä perinteistä nimitän tajuntatieteeksi.
§3 Varhaiselle akateemiselle tajuntatieteelle se oli selvää,
6. Franz Brentano oli tämän perinteen ensimmäinen edustaja. Hänelle keskeinen osa psykologiasta oli deskriptiivistä tiedettä mentaalisten ilmiöiden ominaisuuksista ja laeista (Brentano, 1995). Myös William Jamesille (1950) psykologia oli mentaalisten ilmiöiden tutkimista. Hekin halusivat pitää akateemisen psykologian kaikkinensa ei-metafyysisenä tieteenä. Molempien ajatuksissa psykologian todellisuus koostui siitä, mikä on ihmiselle luonnollisesti annettuna. Kaikenlainen selittäminen ja tulkitseminen häiritsivät sen tutkimista.
7. Psykologialla tajuntatieteenä taitaakin olla todellisuutensa kanssa etu puolellaan. Sen ei tarvitse kiinnostua kokemuksen ulkopuolella olevasta maailmasta sinällään - maailmasta, johon suhde on tulkitseva ja selittävä - vaan se voi tarttua suoraan siihen, miten tuo maailma ilmenee ihmiselle. Miten ihminen esimerkiksi tuntee, tietää, ennakoi, ehdottaa, olettaa, havaitsee, arvioi, muistaa, uskoo, arvottaa ja erottaa, tai tulkitsee ja selittää maailmaansa? Mentaaliset ilmiöt ovat ihmiselle yksinkertaisesti todellisia ja tosia. Välitön oivallus osoittaa tämän. Sama epäilyksettömyys koskee vieläpä ilmenevän olemassaoloa juuri koetulla tavalla: tiedettynä, oletettuna, muistettuna ja niin edelleen. Kaikista ilmenemisen tavoista yhdessä rakentuu kokonaisuus, ilmenevä, jota voidaan nimittää Lauri Rauhalan tapaan koetuksi maailmaksi tai subjektiiviseksi maailmankuvaksi. On tärkeää huomata, että ilmeneminen ja se mikä ilmenee on tajuntatieteen näkökulmasta yksi kokonaisuus.
§4 mutta psykologialle yleisesti se on ollut ongelma.
8. Kun totesin, että te tietänette luontevasti sen, mikä psykologian todellisuus on, tarkoitin juuri tätä ihmiselle välittömän varmasti ilmenevää kokemuksellisuutta. Akateeminen psykologia on kiertänyt sitä kuin kissa kuumaa puuroa ja samalla yrittänyt rakastaa sitä kuin toisen kautta, vaikka olisi voinut rakastaa suoraan ja varmasti. Miksi ihmeessä näin on käynyt?
9. Amedeo Giorgin (1970) mielestä akateemista psykologiaa motivoi alusta alkaen kaksi halua: halu olla riippumaton ja arvostettu. Nämä halut kuljettivat psykologiaa erilleen filosofiasta ja kohti luonnontieteitä, jotka olivat jo saavuttaneet laajaa arvonantoa. Näen psykologian historian punaisen langan niin, että halutessaan eroon metafyysisistä rakennelmista ja etsiytyessään kohti luonnontieteitä, akateeminen psykologia rakensi annettuna olevan todellisuuden paikalle koko joukon uusia todellisuuksia. Ehkä koko psykologia akateemisena tieteenalana syntyi ratkaisemaan yhtä tällaisten todellisuuksien välistä kiistaa. Kiistaa siitä, onko ihminen perimmältään aineellinen luonnonolento vai vapaasti tahtova, aineesta irrallinen henkiolento (ks. Leahey, 1991). Psykologia ei tätäkään kiistaa tietenkään kyennyt ratkaisemaan, koska koko kysymyksenasettelu on rakennettu. Yhä useammin erimieliset ovat vetäytyneet omien rakennelmiensa turvaan ja unohtaneet toisensa. Mutta lukuisat rakennetut todellisuudet ovat jääneet jäljelle. Tämän käsitevyyhden keskellä huomaa, miten psykologia on eriytynyt jopa tutkimuskysymysten tarkkuudella koulukunniksi ja tutkimusalueiksi.
10. Koettu todellisuus löysi paikkansa akateemisen psykologian ulkopuolelta, soveltavasta psykologiasta. Nämä kaksi psykologiaa ovat kulkeneet pitkästi eri matkaa. Mieleeni on jäänyt opiskeluajaltani tilanne, jossa toistakymmentä psykologian jatko-opiskelijaa vuorollaan kertoi halustaan tehdä akateemista tutkimustyötä. Taisin olla ainoa, jonka päämotiivi ei ollut kiinnostuksen puute soveltavaa psykologiaa kohtaan. Voi väittää, että tajuntatieteestä kiinnostuneet psykologit on pääsääntöisesti ohjattu jo peruskoulutuksensa aikana pois akateemisesta psykologiasta soveltavan psykologian puolelle.
§5 Akateeminen psykologia halusi ennustaa tulevaisuutta ja olla yhteiskunnallisesti hyödyllinen,
11. Akateemista psykologiaa muotoili myös tiivistyvä yhteys yhteiskunnan tarpeisiin. Sitä innosti ajatus ikuisesta kehityksestä ja sopeutuminen nähtiin keinona päästä siihen mukaan. Suurin synti oli vastahakoisuus kehittyä paremmaksi, mikä ei tunnu oudolta ajatukselta nytkään. Koska sopeutuminen jatkuvaan muutokseen ja sen myötä ikuinen matka parempaan edellytti sosiaalista kontrollia, muuttui tajuntatieteellinen tutkimus myös yhteiskunnallisesti epäilyttäväksi. Tutkimuksellinen tarkkaavuus oli varminta siirtää pois tajunnasta ja ihmisen itsensä tajuamisesta. Siitä tuli akateemisissa piireissä vanhanaikaista samaan tapaan kuin sivistyksestä ja perustutkimuksesta nyky-yliopistossa. Vanhanaikaiselta se näytti siksi, että se keskittyi siihen mitä on ollut ja tällä hetkellä on. Se ei kyennyt ennustamaan, miten ihminen tulevaisuudessa sopeutuu. Ero on olennainen: ollaanko kiinnostuneita todellisuudesta, joka ilmenee ihmiselle välittömästi mutta jonka avulla ei voi ennustaa tulevaisuutta, vai todellisuudesta, joka on vasta tekeillä ja johon pitää valmistautua oppimalla.
§6 siksi siitä tuli käyttäytymistiede.
12. 1900-luvulla akateeminen psykologia valitsi jälkimmäisen. Siitä tuli käyttäytymistiede tavoitteenaan käyttäytymisen ennustaminen ja kontrollointi. Nykyistä koulutusslangia käyttäen sen teorioilta edellytettiin käytäntörelevanssia ja tulevaisuustehokkuutta. Tajuntatieteen kannalta tällainen on yhtä hullunkurista kuin tulevaisuuden muisteleminen.
13. Kun aloitin psykologian opiskeluni, tieteenalani oli ollut käyttäytymistiedettä jo 50 vuotta. Ensimmäinen psykologian oppikirjani välitti selvän viestin akateemisen psykologian tutkimustilanteesta. “Tutkimuslaitoksessa tarkkailija ja tarkkailtava ovat yleensä eri huoneessa, välissä ikkuna, josta näkee lävitse vain yhteen suuntaan. Koehenkilö (kh) on valaistussa huoneessa, katselija hämärässä. Valoisan huoneen puolelta ikkuna näyttää peililtä” (Lehtovaara & Hagfors, 1979, 21). Vaikka tällaisten vanhojen muisteleminen närästää ja saa muutenkin aikaan ikävän olon, jatkan sitä vielä hiukan.
14. Looginen positivismi tarjosi arvostetun tavan tehdä tutkimusta. Akateemisessa psykologiassa on vieläkin tapana puhua tietynlaisesta metodista itsestäänselvästi tieteellisenä metodina. Sen ytimenä on vaatimus määritellä teoreettiset termit operationaalisesti, eli suhteessa käyttäytymiseen. Muut kuvaukset ovat tutkimuksen kannalta merkityksettömiä ja samalla epätieteellisiä. Tajunta on siis olemassa vain niiltä osin kuin se on kuvattavissa käyttäytymisenä, esimerkiksi kyselylomakkeen väittäminä. Akateemisen psykologian tutkimuskäytännöksi vakiintui menettely, jossa tutkittava todellisuus ensin operationalisoidaan, seuraavaksi tutkittavat reagoivat tähän todellisuuteen mitattavissa olevalla tavalla, sitten selvitetään reagoimisten keskinäisiä suhteita numeeristen arvojen avulla ja päätteeksi näitä suhteita tulkitaan teoreettisesti. Tajunnasta tuli tieteellisen metodin kannattelema asia.
15. Olen havainnut, että yhteiskuntatieteissä on seurattu epäuskoisena sitä, miten akateeminen psykologia onkaan voinut niin laajasti hyväksyä käyttöönsä yhtenäisen tieteellisen metodin, jonka erilaisia muunnelmia se edelleen soveltaa. Niiden epäuskon on voinut tulkita yhtäaikaiseksi vieroksunnaksi, huvittuneisuudeksi ja kateudeksi.
16. Ehkä nyt ymmärrätte, miksi akateeminen psykologia on kestänyt käyttäytymistieteenä näin pitkään. Se on luvannut suuria, kuten tulevaisuuden tietämistä ja vaikeiden asioiden ajattelusta luopumista. Se on luvannut myös parempaa elämää. Sen turvin on mukautettu ‘elämän sairastuttamia’ ihmisiä toiminta- tuotanto- ja kulutuskykynsä säilyttäen uudenlaisiin maailmanjärjestyksiin, jotka pursuavat jännittäviä mutta ilman tieteellistä tietoa toivottoman vaikeasti ennakoitavia mahdollisuuksia. Psykologia on ollut käyttäytymistieteenä yhteiskunnallisesti tehokas tieteenala.
§7 Akateeminen psykologia on ymmärtänyt itseään huonosti,
17. Tieteenalojen on tarpeellista kysyä olemassaoloaan koskevia kysymyksiä. Tärkeintä on kysyä niitä itseltään, toisia kun on liiankin helppo painaa alas tai kiittää ties mistä itsekkäistä syistä. Kriittinen suhtautuminen omaan toimintaansa ei ole akateemisen psykologian vahvimpia puolia. Se on pitänyt tutkimaansa todellisuutta kritiikittömästi sosiaalisesti itsestään selväksi käsitettynä maailmana. Kun väitän, että tämä akateemisen psykologian tutkima maailma ei ole sama kuin ihmisten lähtökohtaisesti kokema todellisuus, saa väite voimansa fenomenologisesta ajattelusta (esim. Husserl, 1995).
18. Tutkijan on rohjettava kysyä itseltään ainakin kolme kysymystä. (1) Millaista psykologiaa tutkimukseni kautta olen rakentamassa. (2) Mihin yhteiskunnalliseen projektiin tutkimukseni kautta tulen osallistuneeksi? (3) Millaista todellisuutta tutkimukseni kautta määritän psykologiaan kuuluvaksi? Nämä ovat hyvin toisenlaisia kysymyksiä kuin pohtia sitä, täyttääkö tutkimukseni akateemisen tiedeyhteisön tieteelliselle psykologiselle tutkimukselle asettamat ehdot. Sitä psykologian tutkijat ovat osanneet ajatella aina huolellisesti ja itsekriittisesti. Menetelmälliset kysymykset ovat tärkeitä, mutta ensimmäisinä kysymyksinä ne ovat tutkijan rakastumista välineisiin.
§8 ja saattaa siksi kuka tietää vaikka hävitä?
19. Vanhan toistumisesta huolimatta akateeminen psykologia on mielenkiintoisessa tilanteessa. Sen tieteellisyys nojaa yhtenäiseen metodologiseen ytimeen, mutta sisällöllisesti se on tavattoman eriytynyt ja erikoistunut. Kehityskulku on ollut niin selvä, että psykologia saattaa vielä eriyttää itsensä olemattomiin. Yrjö-Paavo Häyrynen (2000) kutsuu tällaista tulevaisuudenkuvaa ‘jäljeksi rantahiekassa’. Psykologia sulautuisi muihin tieteenaloihin, ehkä lääketieteeseen, aivotutkimukseen, biotieteisiin, käyttäytymisgenetiikkaan, kognitiotieteisiin ja kulttuuritieteisiin — kuka tietää myös sosiaalityöhön — ja häviäisi itse tarpeettomana.
20. Jäin ajattelemaan tuota rantahiekkaa. Kun se mielletään akateemisen psykologian todellisuudeksi, siellä todellakin näkee loputtomiin yksittäisten pisaroiden jälkiä, kunnon sateen piiskaamaa pisaramattoa on kovin vaikea hahmottaa. Mutta mitä jos kaikki yksittäistenkin pisaroiden jäljet sieltä tosiaan häviäisivät? Sosiaalisesti ja aineellisesti rakentuvat todellisuudet tulisivat luultavasti tutkituksi muidenkin tieteenalojen piirissä, mutta tajunnalle ilmenevä todellisuus saattaisi jäädä kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle.
§9 Miten ihmiselle annettuna olevaa todellisuutta voi tutkia?
21. Palaan vielä miettimään sitä, millaisten metodien avulla akateeminen psykologia tajuntatieteenä voisi rantahiekalle jälkensä jättää. Tällainen psykologia herkistyy sille, mitä tieteellisyys ankarassa mielessä tarkoittaa, koska sille on selvää, että tutkittavana on todellisuus, johon se ja tutkijansa itsekin kuuluvat. Näin on tietysti tutkimustyössä aina, mutta kuten Edmund Husserl jo sata vuotta sitten totesi, luonnontieteellisen asennoitumisen kautta tutkija saattaa naiivisti ajatella, että hän onnistui löytämään puhdasta tietoa todellisuudesta, vaikka käytännössä rakensi siitä teoreettisen asennoitumisensa avulla abstraktion. Metodien on oltava sellaisia, että tutkija onnistuu niiden avulla välttämään tällaisen rakennustyön.
22. Mutta onko sellaisia metodeja? Erik Ahlman (1953) on kirjoittanut, että metodit häiritsevät ihmisen välitöntä suhdetta maailmaan. Jos metodi väistämättä estää ymmärtämästä sitä, mitä halutaan tutkia, on kai parempi tutkia ilman metodia. On ollut kiinnostavaa huomata, miten moni tutkija kuvaa nähneensä tutkimustuloksensa etukäteen, siis ennen varsinaisen tutkimuksen toteuttamista. Se on todellisuuden etukäteistä näkemistä, jota voinee kuvata intuitiiviseksi ymmärtämiseksi. Siinä ei ole mitään mystistä, onhan todellisuus ennen tutkimusta ja sen aikana ainakin osin sama. Tämä on pidettävä mielessä kun etsii tajuntatieteeseen soveltuvia metodeja.
23. Franz Brentano (1995) kutsui metodiaan sisäiseksi näkemiseksi. Hän näki paljon vaivaa osoittaakseen, että sisäinen näkeminen poikkeaa ratkaisevasti epäilyksiä herättäneestä introspektiosta, sisäisestä havainnoinnista. Brentano kirjoitti, että ihminen ei voi havainnoida mentaalisia ilmiöitä, koska niitä ei sisäisen havainnoinnin hetkellä enää ole. On vain muistissa olevia, ajallisesti sisäistä havainnointia edeltäviä tajunnantiloja. Tutkijan itsensä havainnointi ei siis kelpaa tajuntatieteen metodiksi, koska myös se on yhdenlaista uuden todellisuuden rakentamista. Mutta miten tuo sisäinen näkeminen on mahdollista?
24. Etsimälleni metodille on tärkeää, että se antaa todellisuudelle mahdollisuuden yllättää, siis ilmetä. Tutkija ei varmastikaan voi olla varma, että niin tapahtuu, mutta hän voi valmistautua sen mahdollisuuteen. Toisaalta hän varmasti voi halutessaan myös estää sitä tapahtumasta. Siihen on monia hyviä tapoja, kuten pitää tiukasti kiinni siitä, mitä jo tietää. Vielä parempi tapa on, että ei koskaan aloitakaan tutkimustyötä. Ja kaikkein paras tapa taitaa olla se, että suostuu rakastamaan vain itseään.
25. Ehkä tästä metodista voi puhua ankaramminkin, ei vain mahdollisuuden antamisena vaan myös mahdollisuuteen pakottamisena. Se tarkoittaa kurinalaista keskittymistä ainoastaan niihin tapoihin, joilla tutkittava ilmiö ilmenee. Jos metodi onnistuu luomaan tällaisen pakottavan suhteen tutkittavaan ilmiöön, se ei voi ilmetä miten tahansa, vaan ainakin jollain olennaisella tavalla itsenään. Etsimäni metodi on silloin ytimeltään sellaista kurinalaista ja rakastavaa asennoitumista maailmaan, joka pakottaa näkemään ilmiön omassa ilmenemisessään. Se on todellisuuden vaikutetuksi tulemista. Viimeistään nyt on selvää, että tällainen psykologia ei ole pään sisäpuolista toimintaa eikä itsensä tutkimista.
26. Parhaita luonnehdintoja etsimästäni metodista olen löytänyt fenomenologiseksi reduktioksi kutsutusta metodista. Kiusaan näillä ajatuksilla teitä vielä hetken. Sara Heinämaa (1999) kutsuu fenomenologista metodia pysähdykseksi ja luonnollisen hetkelliseksi keskeytymiseksi ja salpautumiseksi. Hän sanoo, että näin voi käydä kun kohtaa jotain tavatonta ja itsestään selvään nähden sopimatonta. Ajattelen, että ihmisen luonnollinen ymmärtäminen voi joutua saranoiltaan aina, kun hän kohtaa toisen. Tämä on mahdollista jokaisessa empiirisessä tutkimuksessa. Tutkijan etukäteinen intuitiivinen ymmärtäminen ei välttämättä ole asettautunut tällaiseen testiin.
27. Todellisuutta rakastavan asennoitumisen lisäksi tajuntatieteen metodista voi puhua ihmetyksen tunteena. Maurice Merleau-Ponty (1994) on esittänyt, että todellisuuden havaitsemisen perusta on tuntemista. Jos tutkittavana oleva ei herätä tutkijassa minkäänlaista tunnetta, se ei silloin houkuttele eikä työnnä luotaan, eikä sitä sanan varsinaisessa merkityksessä havaita eikä myöskään ymmärretä. Sara Heinämaa (1999) kuvaa ihmetystä tilaksi, jossa todellisuus ehtii sekä yllättää ihmisen että ilmentämään itsensä hänen edessään ennen kuin ihminen on ehtinyt ’tietämään’ siitä mitään luonnollisena eli sosiaalisesti jaettuna. Tätä ihmetystä Heinämaa kuvaa eri yhteyksissä myös ensimmäisen silmäyksen valppaudeksi, huomaamiseksi, keskeytymiseksi sekä empiväksi ja odottavaksi tilaksi.
28. Käsitän tajuntatieteen tieteellisen metodin tällä erää näin. Se on (1) rakastavaa ja pakottautuvaa asennoitumista tutkittavaan todellisuuteen, (2) mahdollisuuden antamista ihmetyksen tunteelle ja (3) tietoista ponnistelua tämän kokonaistilan viivyttämiseksi niin, että tutkittavan todellisuuden ymmärtäminen saa tilaisuuden toteutua.
§10 Sellaisen tutkimustyön vaikeutta olisi mukava helpottaa,
29. Psykologia tajuntatieteenä on käytäntönä vaikea. Oikeastaan siinä ei ole muuta kuin ongelmia. Se herättää jatkuvaa kysymistä, epätietoisuutta, vasta-argumentteja ja epäuskoa. Epävarma mieli etsii herkästi apua teoretisoinneista ja selittämisestä. Rohkaisua epäuskon kaamoksessa voi löytää palauttamalla mieleen vaikkapa Juha Himangan (2002, 16) lauseen, “itse asian ongelmallisuus ei saa johtaa asian viereen”.
30. Johtuminen asian viereen tarkoittaisi samaa kuin etsisi vauhdikkaan virkaanastujaisillan aikana kadottamiaan avaimia paikasta, josta niitä on kiva etsiä tai josta ne edellistenkin juhlien jälkeen löytyivät, vaikka niin tehdessään tajuaa mainiosti, että ei ole siinä paikassa tämän illan aikana edes käynyt. Tutkimustyössäkin todellisuus on koko ajan sekoittumassa totuttuun ja haluttuun.
§11 mutta tärkeintä sittenkin on sietää tämä vaikeus ja olla saattamassa koko elämää samaan maailmaan.
31. Psykologia pyrkii tajuntatieteenä toimimaan ihmisen elämismaailmassa. Siksi se haluaa kuroa akateemisen ja soveltavan psykologian välistä erontekoa umpeen. Todellisuus on molemmille sama, samoin ovat niiden perustavat keinot ymmärtää todellisuutta. Tämän samuuden näkeminen on psykologian hankkeiden hanke.
32. Kyse on yleisesti elämän ja tutkimuksen saattamisesta lähemmäs toisiaan. Havaintojeni mukaan valtaosa yliopistoyhteisön jäsenistä kokee, että tutkimus sijoittuu yliopistoon ja elämä aikaan ja paikkaan sen ulkopuolella. Eikä tämä koske pelkästään opiskelijoita. Tällainen erimaailmaisuus näyttäytyy niin, että elämä yliopistoyhteisössä on jonkinlaista epä-elämää tai ei-vielä-elämää. Asia on yliopistoille vakava. Miksi tällaisen erimaailmaisuuden pitäisikään houkuttaa ajattelevia ihmisiä? Kysymys on vielä vakavampi, jos yliopisto ei haluakaan houkutella heitä. Yliopistoyhteisön eloonjäämisen edellytys on tajuta, että tutkimustyö paikantuu tiedon ja tieteen “tälle puolelle”. Siis tismalleen samaan maailmaan missä kaikki muukin elämä toteutuu.
Lähteet
Ahlman, Erik (1953). Ihmisen probleemi. Johdatus filosofisen antropologian kysymyksiin. Porvoo: WSOY.
Brentano, Franz (1995). Psychology from an empirical standpoint. London: Routledge. Alkuperäisteos Psychologie vom empirischen Standpunkte, julkaistu 1874. Kääntäjät Antos Rancurello, D. Terrell ja Linda McAlister.
Giorgi, Amedeo (1970). Psychology as a human science. A phenomenologically based approach. New York: Harper & Row.
Heinämaa, Sara (1999). Ihmetys ja rakkaus. Esseitä ruumiin ja sukupuolen fenomenologiasta. Helsinki: Nemo.
Himanka, Juha (2002). Se ei sittenkään pyöri. Johdatus mannermaiseen filosofiaan. Helsinki: Tammi.
Husserl, Edmund (1995). Fenomenologian idea. Viisi luentoa. Helsinki: Loki-Kirjat. Alkuperäisteos Die Idee der Phänomenologie, julkaistu 1950. Suomentajat Juha Himanka, Janita Hämäläinen ja Hannu Sivenius.
Häyrynen, Yrjö-Paavo (2000). Psykologia 2020. Informaation rahtialus ja kolme skenaariota. Psykologia, 35, 119-121.
James, William (1950). The principles of psychology. Volume one. New York: Dover. Ensimmäinen painos julkaistu 1890.
Leahey, Thomas (1991). A history of modern psychology. New Yersey: Prentice Hall.
Lehtovaara, Arvo & Hagfors, Carl (1979). Psykologia. Jyväskylä: Gummerus.
Merleau-Ponty, Maurice (1994). Phenomenology of perception. London: Routledge. Alkuperäisteos Phenomenologie de la perception, julkaistu 1962. Kääntäjä Colin Smith.
Rauhala, Lauri (1974). Psyykkinen häiriö ja psykoterapia filosofisen analyysin valossa. Helsinki: Weilin + Göös.
Rauhala, Lauri (2001). Onko psykofyysinen ongelma ratkaistavissa ja miten? niin & näin, 8, 3-7.
Silvonen, Jussi (1999). Tarinoita psykologian synnystä. Tapaus Wundt ja unohdettu kansainpsykologia. Teoksessa Juhani Ihanus (toim.) Kulttuuri ja psykologia. Helsinki: Yliopistopaino, 13-47.