Jukka Paarma
Puheenvuoro Lapin yliopiston juhlaseminaarissa
26.3.2004
Yhteiskuntavastuu ja alueelliset mahdollisuudet
Melkein päivälleen viisi vuotta sitten kirkkomme piispat julkaisivat yhteisen pikku kirjasen, paastokirjeen, jossa he ensi kertaa yhteisesti osallistuivat yhteiskunnalliseen keskusteluun, Kirja oli oikeastaan hyvinvointiyhteiskunnan puolustuspuhe ja se herätti aika hyvän keskustelun. Se sai yhteiskunnan vaikuttajatahoilta paljon kannatusta, mutta myös arvostelua. Viimeksi mainittua esittivät lähinnä ne tahot, jotka korostivat hyvinvointiyhteiskunnan ongelmia ja varj opuolia sekä kannattivat etenkin sitä uusliberalismia, jota kirjasessa arvosteltiin.
Tässä yhteydessä mielessäni on lähinnä se eräiltä tullut heitto, että piispat pysykööt vain saarnatuoleissaan ja puhukoot teologiaaja hengellisiä asioita. Poliittisiin ja talouselämän kysymyksiin ei heidän tule sekaantua. Kun olen mukana tällaisessa seminaarissa, muistan tuon arvostelun, ja kyselen mikä on se anti joka kirkonmiehillä voi olla yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kuuluvatko talouselämä, politiikka ja yhteiskunnan asiat uskon piiriin? Tietysti kuuluvat.
Esimerkkiä ei tarvitse hakea kuin Raamatusta. Vanhan testamentin profeetat olivat aika ankaria yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden julistajia, samalla kun he arvostelivat uskonnollisia tapoja ja uskovien ihmisten ulkokultaisuutta. Kritiikki oli aika ajoin kovaa. Tunnetuin on profeetta Aamos, joka terävin sanoin ruoski aikansa vaikuttajia, jotka kyllä osallistuivat sen ajan kirkonmenoihin ja toivat temppeliin ahkerasti uhreja, kuten tapa oli, mutta joiden käytännön toiminta osoitti muuta: ’’Näin sanoo Herra.- Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro’’ (Aam. 6:23-24).
Jo oman toimintansa alussa Jeesus jatkoi tätä linjaa puhumalla omasta tehtävästään köyhien ja sairaiden sekä vankien ja sorrettujen puolustajana. Hänhän myös antoi eräät parhaat eettiset perusohjeet Vuorisaarnassaan- Sieltä löytyy ns. Kultainen sääntö, joka tunnetaan muittenkin uskontojen piirissä, ja joka kelpaa edelleen sekä yksilöetiikan että yhteiskunnallisen päätöksenteon erinomaiseksi ohjenuoraksi: ’’Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on lakijaprofeetat (Matt. 7.-12).
Kristillisen uskon ja kirkon tehtäväksi nousee näistä lähtökohdista yhtäältä hädässä olevien, sairaiden, köyhien, sorrettujen käytännöllinen auttaminen eli ns. karitatiivinen toiminta. Toisaalta tehtävänä on yhteiskunnan rakenteiden arviointi, eli tunnustus oikeudenmukaisuudelle, ja kritiikki sitä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, joka aikaansaa sen, että köyhyyttä, sortoa, eriarvoisuutta syntyy. Perusarvoina ja arviointiperusteina ovat
ihmisen itseisarvo ja kaikkien ihmisten yhtäläinen arvo.
Tämän puheenvuoroni aiheen kannalta mielessäni on vielä eräs Raamatun kertomus. Juutalaisilla oli siihen aikaan tiukat säännöt monista asioista, muun muassa sapatin vietosta. Oli määritelty mitä saa tehdä, tai pikemminkin mitä ei saa tehdä sapattina. Lista oli pitkä. Sen noudattaminen oli osoittautunut tukalaksi. Laki ja perinnäissäännöt pienensivät ja pienensivät sallitun elämän alaa. Kaulusta varmasti ahdisti.
Jeesus kuitenkin oppilaineen rikkoi kerran toisensa jälkeen sapattimääräyksiä. Milloin hän katkoi tähkäpäitä pellolla saadakseen syödä, milloin hän taas paransi sairaita sapatinpäivänä. Kun häntä siitä nuhdeltiin, hän sanoi: ’’Ettekö tiedä että sapatti on asetettu ihmistä varten, eikä ihminen sapattia varten ’’ (Mk 2:27).
Moneen ihmisen luomaan sääntöön tai järjestelmään sopii sama. Ne ovat olemassa ihmistä ja hänen hyvää elämäänsä varten. Sapatti ja meidän erilaiset järjestelmämme eivät ole tarkoituksia sinänsä. Ne ovat ihmisen elämän hyvää varten. Sapatin tilalle voidaan sijoittaa aika moni muu sana. Niinpä ihminen ei ole firmaansa varten, vaan firma ihmistä varten. Samoin kouluja oppilaitos, poliittinen puolue ja koko poliittinen järjestelmä, oikeuslaitos, sosiaalitoimi, kunta ja yleensä hallintojärjestelmä virkamiehineen. Liian usein ne ovat
vaarassa liukua toimimaan omaehtoisesti.
Miltä sitten näyttää ihmisen hyvä elämä? Suomessa meillä on varsin moni asia hyvin. Me ylpeilemme esimerkiksi edistyneestä sosiaaliturvastamme, olemme myös tottuneet ajattelemaan että terveydenhuoltomme on korkeata tasoa. Vahva kilpailuvalttimme on osaaminen, joka onkin nostanut meidät tekniikassa ja taloudessa maailman kansojen etummaiseen riviin. Koulutusjärjestelmämme on huippuluokkaa. Siitä on taas viime vuoden
aikana jaettu kiitettäviä välitodistuksia. Muistamme mainita ainakin Pisa-arvioinnin.
Kilpailukykymme on laadukasta, korruptiota ja epärehellisyyttä siihen sisältyy vähemmän kuin muualla. Kilpailukykymme puolesta kuulumme ainakin pistesijoille, viime vuosina jopa mitalikorokkeelle. Olemme hyvinvointivaltio ja sitä maailman ykkösketjussa.
Kuitenkin tässä hyvinvointivaltiossa voivat liian monet pahoin. Sen merkit näyttävät lisääntyvän. Pohjoismaisessa vertailussa me olemme tyytymättömin kansa. Työuupumus yleistyy samalla kun työolosuhteet tulevat tekniikan edistymisen myötä fyysisesti entistä keveämmiksi ja työpäivät lyhemmiksi. Me haikailemme ennätysmäisesti ennenaikaiselle eläkkeelle varhemmin kuin muut. Mutta pahempaa kuin tyytymättömyys on paha olo.
Hälyttävintä on nuorison ja lasten oirehtiminen, josta on paljon esimerkkejä.
Missä vika? En voi tässä lähteä laa emmin käsittelemään tätä kysymystä eikä se kuulu aiheeseemmekaan. Viittaan vain yhteen seikkaan. Onnellisen elämän edellytys on tavallisesti elämän eriosa-alueiden harmoninen tasapaino ja kohtuullisuus. Mikä tahansa hyvä asia, jos se paisuu kohtuuttomaksi, muuttuu tuhovoimaksi ja elämää turmelevaksi asiaksi. Monet hyvät ja kauniit Jumalan lahjat ovat sellaisia - viini, seksi, raha, valta. Kaikki hyviä ja tarpeellisia, mutta liian suuriksi ja mahtaviksi ja ihmisen valtiaiksi kasvaneina vahingollisia.
Minusta näyttää siltä, että yksi ylisuuren painoarvon saanut asia on se, mikä usein verhotaan kauniisti tärkeään ilmaisuun, nimittäin sanaan kilpailukyky. Sehän on tärkeä asia ja siihen perustuu sen yhteisen kakun suuruus, jota me yritämme jakaa maassamme mahdollisimman oikein ja oikeudenmukaisesti, jotta kukin saisi itselleen kuuluvan osan. Kilpailukyvyllä perustellaan myös muita mitä moninaisimpia aloitteita ja pyrkimyksiä, koska se näyttää olevan tehokas argumentti. Kilpailukyvyn vuoksi meidän on luotava tehokkaampi lastenhoitojärjestelmä, joka sitoo vanhempia vähemmän. Koulu- ja koulutusputkeen on saatava lisää tehoa ja pituutta, jotta putken päästä tulisi turboahdettuja kansalaisia, valmiina kohottamaan kansallista kilpailukykyä tulevaisuuden Suomessa. Kilpailukyvyn vuoksi on siirrettävä joko työpaikkoja tai työntekijöitä mahdollisimman edulliseen sijaintipaikkaan.
Itse asiassa on kyse taloudellisten arvojen ylisuuresta vallasta. Se ei koske vain firmoja tai yhteiskuntaa, talouselämää, jossa sen tietysti tuleekin olla merkittävä arvo. Se näkyy myös monella muulla alalla, ja siinä on sen ongelma. Se tulee ilmi yksityisten ihmisten asenteissa. Mekin mittaamme saamiamme lahjoja niiden rahallisen arvon mukaan. Olisi selvästi sanouduttava irti meidän alitaj untaamme hallitsevasta ja päätöksentekoa ohjaavasta aksioomasta, että taloudellisesti korkeampi elintaso tuottaa automaattisesti paremman elämän. Kun näin ei ole, olisi lakattava tavoittelemasta henkeen ja vereen, muut arvot unohtamalla, tällä tavoin ymmärrettyä parempaa elämää.
Näyttää siltä, että me olemme uhranneet kilpailukyvyn, taloudellisten arvojen alttarille liian paljon ja liian kalliita uhreja. Niin moni perhe ja aivan liian moni lapsi on jäänyt sen rinnalla toisarvoiseen asemaan. Kilpailu tämän jumalan miellyttämisessä on niin kovaa, että siinä hävinneet, taloudellisesti epäonnistuneet, työttömät, sairastuneet tai tehottomat vanhukset maksavat raskaasti yhteiskunnan hyvinvoinnin hintaa. Heidän arvonsa ihmisinä on tuottamattomina kyseenalaistettu.
Yritysmaailmassa on kohtuullisen paljon kiinnitetty huomiota viime vuosina yhteiskuntavastuuseen. On myös laadittu yrityksen omia eettisiä ohjeita ja arvokarttoja, jotka ovat aika kauniita papereita. Itse työn järjestämisessä on pyritty ottamaan huomioon ihminen, ihmisarvo ja hänen sekä hänen perheensä sekä ympäristön hyvinvointi. Ihminen ei ole vain työvoimaa ja yksi tuotannontekijä, jolla on vain rahassa mitattava välinearvo.
Ihminen on kokonainen ihminen myös työssä. Yksi liikkeenjohdon guruista Peter Drucker kirjoitti jo vuonna 1959 suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Käytännön liikkeenjohto, että "yritys ei voi palkata pelkkää kättä, käden haltija seuraa aina mukana’’.
Kyllähän meillä Suomessa arvot yleensä ovat aikalailla kohdallaan, meillä arvostetaan rehellisyyttä, ihmisen kunnioittamista, ahkeruutta ja kuuluuhan maamme kaikkein vähiten korruptoituneisiin. Toki surullisiakin esimerkkejä on, mutta yleiskuva ei ole paha, kun vertailukohtana ovat toiset maat.
Yritysmaailman yhteiskuntavastuun käytännön toteuttamisessa on kuitenkin monia uhkatekij öitä, joista johtuen usein, niin kuin kaikilla elämän aloilla, puheet ovat usein suurempia kuin teot. Entistä tiheämpi tulosseuranta, ns. kvartaalitalous, neljännesvuosittain julkistettavat osavuosikatsaukset pörssiyhtiöissä ohjaavat toimintaa ja yritysten johtoa lyhytjänteiseen taloudellisen voiton tavoitteluun tai vähintään sen näyttämiseen. Pitkäjänteinen vastuullinen kehitystyö on vaarassa. Tiukan paikan tullen euro on usein kestävämpi arvo kuin firman arvokarttaan kirj atut puheet vaikkapa ihmisestä ja perheestä.
En kyllä lainkaan kadehdi niitä yritysten johtajia, jotka esim. viime aikoina ovat joutuneet tekemään saneerauspäätöksiä, siirtämään toimintoja edullisempiin maihin ja lähettämään perheenisiä ja äitejä kilometritehtaalle. Joskus on tehtävä ikäviä päätöksiä ja tiedän, että monet tekevät niitä sydän verta vuotaen. Silti monessa kohdin on syytä kysellä sitä, onko kilpailukyvyn alttarille uhrattu liian paljon ihmisuhreja. Esimerkkejä siitäkin taitaa nyt löytyä.
Yhteiskunta kehittyy outoon suuntaan, jos yhä useammat ihmiset käyvät tarpeettomiksi. Kenen näkökulmasta he ovat tarpeettomia? Useimmilla heistä on perhe ja omaiset, jotka tarvitsevat heitä ja joita he tarvitsevat. Koska on ihmisiä, jotka tarvitsevat heitä, ei yhteiskunta eikä edes talousjärjestelmä voi pitää heitä tarpeettomina. Elämän tarkoituksellisuus ei perustu oman edun edistämiseen, vaan siihen, että ihminen elää toisen
kanssa ja on tälle toiselle tai useammillekin tarpeellinen.
Kun syrjäytymisuhka on yleistynyt, on onneksi syntynyt myös uutta yhteisöllisyyttä joka viitoittaa kehitystä toivottavaan suuntaan. On etsitty selviytymiskeinoja. Joillakin asuinalueilla onkin löydetty sellaisia uusia yhteisöllisyyden muotoja, joiden piirissä ei enää suostuta markkinoiden valtaan. Ihmiset ovat ryhtyneet vaihtamaan tavaroita ja palveluja keskenään ja harjoittamaan pienimuotoista viljelyä ja käsityöläisammatteja. On perustettu pieniä osuuskuntia ja työhuonekuntia. Yksilöllisen eduntavoittelun ja kilpailun tilalle on tullut uudenlaista myötäelämistä.
Uusien toimintamuotojen sinänsä myönteisen kehityksen vaarana on, että yhteiskunta entisestään vähentää vastuutaan vaikeuksissa olevista. Näin ei kuitenkaan tule tehdä. Ihmisten keskinäinen vastuu ja yhteiskunnan vastuu eivät ole vaakakuppeja, joista toisen painon lisääntyessä toinen kevenee. Yhteiskunnan tuen rinnalle tarvitaan ilman muuta ihmisten keskinäistä huolenpitoa. Yhteiskunnan tuen taas ei aina tarvitse merkitä rahaa tai
kalliita laitoksia. Se toteutuu myös siten, että järjestetään olot, joissa on mahdollista huolehtia ihmisten perustarpeista. Usein tähän päästään yhteiskunnan, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyöllä. Joissakin kaupungeissa on tehty kaupungin ja asukkaiden keskinäisiä palvelusitoumuksia ja varmistettu, että ihmiset saavat perusturvan kaikissa oloissa. Tämänsuuntaista kehitystä kirkkomme on tahtonut eräin paikoin määrätietoisesti tukea.
Paradoksaalisesti ihmisen syrjäytyminen ja ihmisarvon unohtaminen on siis vaarana ajassamme, joka ylikorostaa yksilöllisyyttä, yksilön mahdollisuuksia ja itsensä toteuttamista. Näyttää siltä, että siinä menossa vahvat kyllä kukoistavat, mutta heikommat jäävät jalkoihin. Yksilöllisyyden korostaminen on johtanut asenteiden kovenemiseen ja välinpitämättömyyteen muista. Tämä näkyy yleisenä arvomaailman kehityksenä ja yksilöiden arvoissa. Yrityksissä on sen rinnalla kehitelty yhteiskuntavastuun näkökulmaa, kuten edellä kuvasin, vaikkakin varsin kirjavin tuloksin.
Julkisen hallinnon puolella sen sijaan näyttää kehitys kulkevan kohti kovempia arvoja. Eräässä puheenvuorossaan jokin aika sitten KHO:n presidentti Pekka Hallberg kuvasi tätä kehitystä näin: ’’On hämmentävää, että kun eettisiä kysymyksiä on alettu pohtia yritystoiminnan puolella, julkisella sektorilla tavoitellaan entistä suoraviivaisemmin tulosohjausta. Valtionhallinnon uudistamista vaivaa muutenkin liian viranomaiskeskeinen näkökulma. Palvelusten laatuvaatimuksetjäävät taustalle.’’
Tämän seurauksena tai rinnakkaisilmiönä on se eriarvoistuminen, joka alueellisesti merkitsee etenkin kuntien taloudellisten resurssien suurta vaihtelevuutta. Kansakunnan kahtiajako, tai ainakin eriarvoistuminen on paitsi eettinen ongelma myös itse asiassa ristiriidassa perustuslakimme kanssa, jossa on vahvasti kansalaisten yhdenvertaisuutta korostavia periaatteita.
Alueelliset tuloerot ovat vahvassa kaavussa. Täällä taidetaan hyvin tuntea tilanne, jonka mukaan korkeimpaan tuloneljännekseen kuuluvia alueita ovat pääkaupunkiseutu, radanvarsi Tampereelle, Turun ympäristö, Vaasan rannikkoseutu ja Oulun seutu. Alimman tuloneljänneksen kunnatjäävät n. 60-vähän yli 80 prosenttia tämän ylimmän ryhmän alarajasta.
Kuntien väliset erot ovat kasvaneet. Ongelmat näkyvät etenkin maaseudulla, maatalouden harjoittajat ovat ahtaalla. Muuttoliike kuljettaa vuosittain yli neljännesmiljoonan ihmisen joukkoa kotoansa toiseen asuinpaikkaan. Taajamien ja haja-asutusalueiden väliset erot hyvinvoinnissa, ei siis vain taloudellisessa mielessä, ovat Stakesin tutkimusten mukaan koko ajan kasvamassa.
Ero ei ole kuitenkaan yksinomaan maaseudun ja kaupunkien välistä. Oulun yliopiston tutkimuksessa huono-osaisuudesta osoittautui, että lähes puolet ns. huono-osaisista asuu suurten kaupunkien tietyillä asuma-alueilla..
Alueellinen ja muu eriarvoistuminen on noteerattu ongelmaksi viimeisten hallitusten ohjelmissa. Se on hyvä. Eri asia on sitten löytää oikeita poliittisia ratkaisuja. Globaalissa ja kilpailun kovetessa on oman yhteiskuntamme keskeisinä arvoina korostettava niitä kahta, jotka itse asiassa ovat olleet koko länsimaisen kulttuurin perusarvot hamasta kristillisen uskon alkuajasta alkaen, osin kauemminkin. Kahdesta siis emme saa luopua: Jokaisen ihmisen ihmisarvo ja kaikkien ihmisten yhtäläinen arvo, joka vaatii kaiken eriarvoisuuden vastustamista ja oikeudenmukaisen yhteisen ponnistelemisen ja tulosten jakamisen toteuttamista.