Rehtorin puhe

Puhe Lapin yliopiston 27. lukuvuoden avajaisissa 5.9.2005 klo 12 Fellman-salissa

Rehtori Esko Riepula

KAIKELLA ON AIKANSA!

Arvoisat kutsuvieraat!
Hyvä yliopistoväki!

”Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla.” Saarn. 3:1.

Avatessamme tänään Lapin yliopiston 27. lukuvuoden tulee kuluneeksi 26 vuotta siitä, kun pidin ensimmäisen avajaispuheeni yliopistoamme edeltäneen Lapin korkeakoulun vihkiäisjuhlassa. Useimmat tänä syksynä opintonsa aloittavista eivät olleet tuolloin vielä syntyneetkään. Kun yhden sukupolven kierroksi lasketaan 30 ikävuotta, näistä avajaispuheista välittyvät suomalaisen yhteiskunnan tiede- ja korkeakoulupolitiikan ajankohtaisasiat yhden sukupolven ajalta. Saarnaajan sanoin: kaikella on määräaika, aikansa joka asialla. Niinpä nämä puheetkin päättyvät tässä nyt pidettävään.

”Aika on surmata ja aika parantaa.
Aika on purkaa
            ja aika rakentaa.” Saarn. 3:3.
”Aika on heitellä kiviä
ja aika kerätä kivet.” Saarn. 3:5.

Vaikka uuden yliopiston perustaminen ei suoranaisia surmatöitä vaatinutkaan, taistelu sen puolesta oli kuitenkin tuimaa ja otti aikansa ennen kuin siinä saadut arvet eri tahoilla umpeutuivat. Kun aloimme kaiken alusta, vanhan purkaminen ei ollut ongelma; sitä enemmän edessä oli uuden rakentamista niin ajattelutapojen, käytäntöjen kuin fyysisen ympäristönkin osalta. Monessa asiassa olimme edelläkävijöitä, jota muut ovat seuranneet vasta vuosikymmenien jälkeen. Kasvun kivut olemme kokeneet enemmän aikaan saannoksina kuin joidenkin etua vaarantavina, vaikka sellaisiltakaan keskusteluilta ei ole täysin vältytty. Kaikella on kuitenkin aikansa. Kun nuoren korkeakoulun nuori rehtori saattoi syksyllä 1980 iloita yliopiston toiminnan vakiintumisesta ja kehittymisestä esittelemällä tunnuslukuina opiskelijamäärän nousua neljään ja puoleen sataan ja henkilökunnan kuuteen kymmeneen, ei tänään varttuneemman yliopiston varttuneempi rehtori voi olla varma edes kymmenkertaistuneiden tunnuslukujen riittävyydestä yliopiston itsenäisen toiminnan jatkuvuutta ajatellen.

Varsinkin alkuvaiheessa – mutta usein myöhemminkin – oman elintilan raivaaminen uudelle tulokkaalle vaati aggressiivisuutta ulospäin – ja aina silloin tällöin yhteisön sisälläkin. Kun elintila oli saatu ja oikeutus sen käyttämiseen saavutettu, sen jälkeen yhteistyö on tuottanut parhaat tulokset. Sillä

”Aika on reväistä rikki
ja aika ommella yhteen.” Saarn. 3:7.

Kuluneista vuosista huolimatta ensimmäisen avajaispuheeni ainekset ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa näihin päiviin. Yhtä huolestuneena kuin silloin – jopa vielä huolestuneempana – voidaan nytkin olla vapaan tutkimuksen asemasta yliopistoissamme. Kun tuolloin totesin, miten vapaan tutkimuksen on ollut entistä vaikeampi hengittää Hallinnollisen Järjestyksen anturan alla, paineet siihen suuntautuvat tällä hetkellä ns. elinkeinoelämän taholta. Sille kun mikään Suomen yliopistoissa ei tunnu olevan kyllin hyvää ja tutkimuksenkin kun olisi sen mielestä keskityttävä vain tuotekehitykseen. Kuitenkin – kuten ensimmäisessä puheessani totesin – positiivisimmin yliopistot ovat aina vaikuttaneet yhteiskuntaan silloin, kun vapaa tutkimus on voinut niissä hyvin. Niinpä katsoinkin Lapin korkeakoulun tärkeimmäksi tehtäväksi vapaan tutkimuksen harjoittamisedellytysten turvaamisen ja vahvistamisen¹ . Vielä vaativammaksi tämä tehtävä on tullut korkeakoulun nimen vaihduttua yliopistoksi.

Paitsi että yliopisto on paikka omaehtoiselle asioiden juuriin menevälle ajattelulle, sillä on myös intellektuaalinen vastuu totuudellisuuden esillä pitämisestä yhteiskunnassa. Eli kuten syksyn 1987 avajaispuheessani totesin: ”… yksilö on liian heikko turvaamaan totuudellisuuden koko yhteiskunnassa silloin, kun mahtavimmat yhteiskunnalliset laitokset haluavat sen piilottaa.”² Totuudellisuuden viimekäteisiksi kantajiksi läntisessä sivilisaatiossa ovat kehittyneet juuri yliopistot.

Yliopiston perustehtävään, sen itseisarvoon yhteiskunnassa, olen palannut useissa puheissani. Ensimmäisen vuosikymmenen tyynen kehityskauden jälkeen 1990-luvun turbulenssissa oli nuoren yliopiston ensimmäinen kuolemanlaakso. Se ylitettiin toimintaa tehostamalla ja uusilla kansallisilla avauksilla. Kymmenen vuoden takaiset (1995) ajatukset tiede- ja korkeakoulupolitiikan linjanvedoista tuntuvatkin varsin tutuilta. Silloinkin näet yliopistoja vaadittiin profiloitumaan ja toimintaa keskittämään paremman kilpailukyvyn nimissä. Insinöörikoulutettavien ylisuureen määrään vasta nyt havahtuneessa Suomessa uskalsin jo tuolloin kysellä, ”eletäänkö meillä vielä aikaa, joka kuului edelliseen murrokseen eli teollisen yhteiskunnan läpimurtoon ja onko Suomi tiede- ja korkeakoulupolitiikassaan lisääntyvällä vauhdilla ajamassa suuntaan, joka ei tuo menestystä teollisen ajan jälkeisessä maailmassa?”³ Tällä viittasin tulevaisuuteen, jossa jokaisen ammatin on tultava entistä tietointensiivisemmäksi ja palveluorientoituneemmaksi. Eivätkä tuolloiset teesini korkeakoulupolitiikan linjauksista ole menettäneet yhtään ajankohtaisuuttaan:

• ”Meidän on pidettävä entistä tiedostetummin kiinni hajautetusta korkeakoulujärjestelmästämme. Suomessa ei ole yhtään yliopistoa tahi korkeakoulua liikaa, jos ne vain itse tuntevat vastuunsa ja suorittavat tehtävänsä.
• Yliopistojemme ja korkeakoulujemme on mentävä entistä päättäväisemmin mukaan alueelliseen kehitystyöhän paikallisen infrastruktuurin vahvistamiseksi ja kansainvälisen toimintaympäristön hahmottamiseksi.
• Niiden on myös rohkeasti muutettava toimintapolitiikkaansa tiedekunta- ja muut hallintorajat ylittävään toimintatapaan, jossa haetaan uusia tiedon sovelluksia eri tieteenalojen rajamailta uusin asentein ja yhdistein.
• Monilla niistä – ei vähiten omalla yliopistollamme – on mahdollisuus kansainvälistyä nimenomaan alueellistumisen kautta kehittämällä omaa toimintaansa paikallisen erityisosaamisen kautta myös kansainvälisesti kiinnostavaksi.”⁴

Myös puheet eri tieteenalojen tärkeydestä ja yhteiskunnallisesta merkityksestä näyttävät säilyvän yli sukupolvien niiden onttoudesta huolimatta. Jo syksyllä 1983 olin sitä mieltä, ettei meillä ole yhteiskuntakokonaisuutemme ja kulttuurimme kannalta vähemmän tärkeitä tieteitä, sillä kaikkia niitä tarvitaan. ”Tämän vuoksi en henkilökohtaisesti voi hyväksyä sellaisia puheita, joissa avoimen yksipuolisesti vaaditaan tieteeseen suunnattavien voimavarojen sijoittamista milloin millekin erityisalueelle vain sillä perusteella, että – kuten sanonta kuuluu – Suomi voisi olla edes jollakin alalla tieteen kansainvälisen kehityksen kärjessä.”⁵

Uuden yliopiston erityistehtävänä olen alusta lähtien pitänyt sen alueellista tehtävää, eli nykytermein alueellista vaikuttavuutta. Siinä samoin kuin alueellisen neuvottelukunnan asettamisella olemme olleet valtakunnallisia suunnannäyttäjiä. Vasta neljännesvuosisata myöhemminhän yliopistojen alueellinen tehtävä tuli niitä koskevaan lakiin samoin kuin alueelliset neuvottelukunnat ovat yleistyneet kattamaan lähes kaikki yliopistot. Sama kansallinen pioneerin rooli koskee myös pohjoisten alueiden kansainvälistä yhteistyötä, johon suuntasimme uutta yliopistoa jo sen alkumetreillä.

Yliopiston alueellista vaikuttavuutta kuvasin jopa runollisin mitoin ensimmäisessä avajaispuheessani:

”Henki panee aineen liikkumaan. Siinä kehityksen vaiheessa, jota Lappi parasta aikaa elää, korkeakoulua tarvitaan paitsi henkisen uskon ja rohkaisun välineenä myös yhteiskunnallisena kehitystekijänä elämään mukana ja auttamaan voimakkaiden rakennemuutosten vaiheessa elävää maakuntaa sen sosiaalisessa murroksessa. Korkeakoulun välittömien, aktiviteetteja sijaintipaikkakunnallaan lisäävien vaikutusten ohella korkeakoulu aikaan saa nähdäkseni monia välillisiä vaikutuksia nostamalla tiedon ja taidon tasoa alueen talous- ja kulttuurielämän piirissä.”⁶

Seuraavalla vuosikymmenellä käynnistyikin sitten kehitys, jossa yliopistoja alettiin huutaa yhteiskunnan taholta apuun lähes vaivaan kuin vaivaan kuin kampferttitippaa entisiin tauteihin. Ensimmäisen kerran tämä ilmeni konkreettisesti aluepolitiikkatoimikunnan ehdotuksissa (KM 1986:6). Saman syksyn avajaispuheessani jouduinkin varoittelemaan yliopistoja liian voimakkaasta sitomisesta päivänkohtaisten tarpeiden tyydyttämiseen.⁷ Korostin, että vain tiedeinstituutionsa (tutkimuksen ja siihen perustuvan toiminnan) välityksellä yliopistot toimivat yhteiskunnallista edistystä aikaan saavina laitoksina. Harha, että tiedettä ja siitä vastaavaa yliopistolaitosta voitaisiin ohjailla sen ulkopuolelta, ei ole vain ajallemme ominainen. Jo Wilhelm von Humboldt varoitti tästä: tiede on itsestään ilman pakkoa ja ohjailua syntyvää eikä siedä hyväntahtoistakaan ulkopuolista kosketusta.⁸

Koulutuksen merkitys kehitystä aikaan saavana ja yhteiskunnan toimivuuden takaajana on ollut niin ikään usein esillä puheissani. Lähtökohdan vuoden 1991 avajaispuheeseeni antoi edellisen vuoden vaihteessa julkistettu Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunnan (KANTINE) loppuraportissa asetettu tavoite, jonka mukaan ”Suomen koulutuksen tasoa on merkittävästi kohotettava kaikilla koulutuksen alueilla. Tavoitteena tulee olla suomalainen, joka on parhaiten koulutettu eurooppalainen vuonna 2010”. Kansainvälisiin arviointeihin perustuvana voimme todeta, että tuolloin kahden vuosikymmenen päähän asetettu tavoite on jokseenkin saavutettu ja sen ovat mahdollistaneet – ketkäpä muut kuin – ”mutasarjassa painivien yliopistojemme” kouluttamat opettajat ja muut toimijat.

Tuossa puheessani korostin, kuinka merkittävän tuottavuuden lisäyksen koulutuksen kehittäminen on Suomessa saanut aikaan 1960-luvulta alkaen. Tämän turvin olemme itse asiassa ”ostaneet” sekä kohonneen elintasomme että lisääntyneen vapaa-aikamme. Kun valtionhallinnossa on jälleen herätty tuottavuustalkoisiin ja keinona tuottavuuden lisäykseen pidetään ennen kaikkea valtion henkilöstömäärän vähentämistä, mikä koskee yliopistojakin, voi kysyä, eikö olisi viisaampaa panostaa edelleen koulutuksen kehittämiseen kuin yliopistojen henkilöstöleikkauksiin? Sillä kuten puheessani totesin: ”Yhteiskuntaa uudistavan rakennepolitiikan välttämättömänä ehtona on hyvin toimiva koulutusjärjestelmä.”⁹

”Koulutus kannattaa aina” julistin vuoden 1998 puheeni otsikossa, mikä sai erään maakuntatason skribentin epäilemään asiaa ja irvailemaan, että kyllä se ainakin yliopiston rehtorille kannattaa, mutta kannattaako se muille. Puheeni perusajatus oli, että koulutus on yksi tietoyhteiskunnan tärkeimmistä tuotantotekijöistä. Britannian epätasa-arvoisia koulutusoloja taustana pitäen painotin toisin kuin huippuyksikköintoilijat tuolloinkin esittivät, että juuri Suomen koulu- ja yliopistolaitoksen tasalaatuisuus on ollut sen nimenomainen vahvuus, ei heikkous.

Pohdiskelut tutkimuksen asemasta, alueellisesta tehtävästä ja koulutuksen merkityksestä johtivat etsimään yliopiston ideaa syksyllä 2000. Yliopistolaitoksen yli 900-vuotisesta historiasta olin löytävinäni eräitä perusfaktoja, jotka yliopistoon kuuluvat ja tekevät yliopistosta yliopiston – muista poikkeavan yhteiskunnallisen laitoksen.

Näitä ovat (1) korporatiiviseen organisaatioon perustuva kollektiivinen vastuu tieteestä, mikä on mahdollistanut yliopistojen erioikeudet ja autonomisen aseman, ja (2) humboldtilaisen yliopistomallin mukanaan tuoman aiemmasta mestari-kisällisuhteesta poikkeavan vaatimuksen opiskelijan omatoimisuudesta ja kriittisyydestä kaikkeen tiedonhankintaan eli akateemisen diskurssin.¹⁰

Näille tekijöille perustuvan toiminnan ja ulkoisen paineen välinen jännite on liittynyt yliopistolaitokseen koko sen olemassa olon ajan eikä se ole vain tämän ajan ilmiö. Paineet yliopistot ovat kyenneet aina mukauttamaan omaan tehtäväänsä. Kuten tuolloin totesin: yliopistolaitoksen kykyyn kysyä oman tehtävänsä perään sisältyy sen voima ja jatkuvuus.

Organisaatioiden johtamiseen liittyvien oikeiden oppien esittäjistä ei ole puutetta ajallamme. Itse olen ollut arka niitä esittämään, koska – kuten olen todennut – johtamisen arvo ja merkitys nähdään tuloksista; ei siitä, mitä oppeja siinä sanotaan noudatetun.¹¹

Jälleen ajankohtaiseen yliopistojen johtamista koskevaan keskusteluun osallistuin jo vuoden 1992 avajaispuheessani. Totesin, että ”vaaleihin perustuvat akateemiset valintajärjestelmät tapaavat tuottaa heikkoa johtajuutta”. Yliopiston johtamisjärjestelmäksi suosittelin mallia, joka olisi toisaalta keskittävä ja toisaalta hajauttava. Keskittävänä elementtinä siinä olisi rehtori, hajauttavana tiedekunnat ja erillislaitokset, joiden johto edustaisi välitasolla keskittävää elementtiä. Yliopiston hallituksen pitäisi olla board of trustees -tyyppiä eli lähinnä yliopiston strategian toteuttamista vaativien resurssien hankintaan keskittyvä ja yliopiston palvelutavoitteita määrittävä. Juuri näistä syistä hallituksessa tulee olla myös yliopistoyhteisöön kuulumattomia, mutta yliopiston kehittämisestä kiinnostuneita henkilöitä. Tiedekuntien dekaaneista tulisi myös kehittää todellisia johtajia aina tehtävän päätoimisuuteen saakka. Niin rehtorin kuin dekaanien tulisi olla tehtävässään enemmänkin sopimukseen kuin vaaliin perustuvassa suhteessa nimittäjäänsä, jona toimisi rehtorin osalta hallitus yhdessä vaalikollegion kanssa ja dekaanien osalta rehtori yhdessä tiedekunnan kanssa.¹²

Joko vastustamisen halusta tai muutoin ratkaisujen kestävyyttä koetellakseni huomaan itsekin olleeni vastustamassa opetusministeriön tämän suuntaisia pyrkimyksiä tämän vuosikymmenen alussa. Etten osoittaisi muutoskyvyttömyyttä, ilmoitan palaavani näihin 1990-luvun alun ajatuksiini ja kannattavani niitä opetusministeriön valmisteluja, jotka uudelleen tähtäävät tämän kaltaisen johtamisjärjestelmän mahdollistamiseen yliopistoissamme.

Aluekehitykseen ja aluehallintoon liittyvät kysymykset ovat tulleet aiempaa keskeisimmiksi nimenomaan Suomen EU-kaudella.

Ensimmäisen kerran kiinnitin huomiota kansanvaltaisen aineksen puuttumiseen väliasteen hallinnostamme jo 1980-luvun puolivälissä.¹³ Katsoin parlamentaarisen järjestelmän kautta tapahtuvan keskushallinto-ohjauksen tulleen alueellisen kehityksen voimavarana tiensä päähän, minkä vuoksi kehitystä aikaan saavaan keinovalikoimaan tarvitaan uusia välineitä alueellisen päätösvallan vahvistamisen kautta. ”Vuosisadan vaihteen tapaan meidän ei enää tarvitse pelätä yhtenäisvaltioperiaatteen vaarantumista ja meillä on myös alueellisella tasolla riittävät henkiset resurssit ottaa vastaan asioiden hoidon mukanaan tuoma osaamisen vaade ja vastuu”¹⁴, totesin. Ja edelleen: ”Yhteiskunnallinen kehitys riippuu aina ensisijaisesti kansakunnan ideoista. Niiden toteutumisen mahdollistamiseksi on sitä työtä, joka aikanaan johti valtiollisen vallankäytön parlamentaariseen sääntelyyn, jatkettava ja täydennettävä aluetasolle ulottuvana.”¹⁵

Kun palasin tähän aihepiiriin vuosien 2002¹⁶ ja 2003¹⁷ avajaispuheissani, ne saivat aikaan laajemman – jopa valtakunnallisen – keskustelun. Edellisessä asetin tarkastelun vastakohdiksi ns. vanhan ja uuden aluepolitiikan ja niiden aikaansaannokset. Kuvasin jälkimmäistä enemmänkin virkamiesten ohjelmatehtailuksi kuin aitoja aluevaikutuksia tuottavaksi. Kärjistys herätti tietenkin paljon kritiikkiä. Puheilla saattoi olla kuitenkin vaikutuksensa viime eduskuntavaalien jälkeisten hallitusten ohjelmiin kirjattuihin aluehallinnon vahvistamistavoitteisiin, joiden toteuttamisessa saatoin olla myöhemmin mukana selvitysmiehen roolissa. Valmistelun tuloksena hallitus antoi eduskunnalle juhannuksen alla esityksensä alueiden kehittämislain muuttamiseksi, jossa aluehallinnon kansanvaltaisia elementtejä vahvistetaan.¹⁸

Autonomisesta asemastaan huolimatta yliopistot eivät ole itseään vaan sitä yhteiskuntaa varten, jossa ne toimivat. Tätä sanomaa olen tuonut esiin eri yhteyksissä. Laajemminkin minua on kiinnostanut yhteisöllisyyden problematiikka; mikä on yksilön ja yhteisön välinen suhde ja miten yksilö tarvitsee yhteisöä voidakseen toteuttaa omia henkilökohtaisia ideoitaan. ”Vain yhteisössä muita palvelemalla ihminen voi löytää itsensä.”¹⁹

Tässä asiassa olen usein siteerannut Marcus Aureliusta, jonka mukaan ”ihminenkin on luotu tekemään hyvää ja hän täyttää tehtävänsä osoittamalla hyvää tahtoa ja toimimalla yleishyödyllisesti”.

Yhteisöllisyyden teema tuli erityisen ajankohtaiseksi 1990-luvun lopulla, jolloin talouslaman jälkeisessä krapulavaiheessa itsekkyys ja oman edun tavoittelu nostettiin Suomessa jopa muun arvopohjan edelle.²⁰ Se näkyi yksityisen ja julkisen rajan hämärtymisenä ja oman edun asettamisena yhteisen hyvän edelle sekä markkinamekanismin ulottamisena yhteiskunnan kaikille aloille.²¹

Tähän pohdintaan sain vankkaa tukea luterilaisten piispojemme keväällä 1999 julkaisemasta Kohti yhteistä hyvää -pääsiäisjulkaisusta²² samoin kuin unkarilaissyntyisen suursijoittaja George Soroksen kansainvälisen kapitalismin kritiikistä. Molemmathan varoittivat markkinamekanismin viemistä aloille, joille se ei kuulu. Eli Soroksen sanoin: ”Saavutuksia ja ominaisuuksia, joita pitäisi arvostaa niiden itsensä tähden, muunnetaan rahalliseen muotoon ja niitä arvioidaan niiden keräämän rahan määrällä pikemmin kuin niiden omien ansioiden mukaan.”²³ Molempien kritiikki kohdistui myös koulutuksen ja yleensä sosiaalisten suhteiden kaupallistamiseen, mistä oli lyhyt matka vetää johtopäätöksiä yliopistoelämäänkin. Sanomani oli, että yliopistonkin on löydettävä tuo muussa kuin rahassa mitattava itseisarvonsa ja puolustettava sitä. ”Itseisarvonsa menettänyt yliopistolaitos on sananmukaisesti arvoton eli tarpeeton”²⁴, totesin.

Tätä ennen – saman vuosikymmenen alussa laman ollessa syvimmillään – oli vuorossa hyvinvointivaltion puolustus.²⁵ Syksyllä 1993 esitin kansallisen strategian aikaan saamista varmistamaan hyvinvointivaltion toimintaedellytykset. Sen tuli perustua aktiiviseen maahanmuuttopolitiikkaan, integroitumiseen muuhun maailmaan, myös Euroopan unioniin entistä kiinteämmin, sekä koulutuksen ja tuotekehityksen korkeaan tasoon samoin kuin aktiiviseen osallistumiseen kansainvälisiin ympäristönsuojeluohjelmiin. ”Avoimuus on tulevassa maailmassa sulkeutuneisuutta parempi ja menestys ainoa turvallisuutta luova tekij䔲⁶, päätin profetiani.

Integraation merkitystä korostin myös syksyn 1990 puheessani. Siinä totesin, miten juuri integraatio lisää kiinteyttä ja vuorovaikutusta ja on siten edesauttamassa yhteiskunnallista kehitystä kohti yhä parempaa ennakoitavuutta ja rauhan tilaa maailmassa.²⁷

Keskustelu hyvinvointivaltion mahdollisuuksista kuitenkin kiihtyi 1990-luvun puolivälissä, jolloin uusliberalistiset opit alkoivat saada jalansijaa Suomessakin. Käsitellessäni yhteisöllisyyden uusia haasteita syksyllä 1996 painotin yleisen hyvinvointipolitiikan ensisijaisuutta tarveharkintaiseen sosiaalipolitiikkaan verrattuna sillä perusteella, että yleisen hyvinvointipolitiikan vahvuus on siinä, ”ettei se kohdistu köyhyyden hoitamiseen vaan sen synnyn ehkäisemiseen”.²⁸

Ensimmäisessä avajaispuheessani totesin myös, että korkeakoulun asemasta ja tehtävästä johtuu, että se on herkkä konflikteille ympäristönsä suhteen. Siinä toivoin sijaintipaikkakunnalta ja alueelta suvaitsevaisuutta ja pitkää mieltä. Sillä vaikka kaikki yliopiston puolelta esitettävät totuudet eivät olisikaan miellyttäviä, eivät kaikki epämiellyttävyydetkään ole totuuksia.²⁹

Tämä pyyntö joutuikin koetukselle jo parin vuoden kuluttua kun syksyllä 1982 käsittelin puheessani Lapin kehittämisen vaihtoehtoja. Samaan aikaan kun pienyritystoiminta elpyi Lapissa ja väestö lisääntyi, keskusteltiin täällä kiivaasti suurprojekteista, kuten Vuotoksen rakentamisesta, Ounasjoen valjastamisesta, laki- ja suojametsien sekä yleensä Lapin metsien hyödyntämisen periaatteista. Mielipiteet näistä olivat maakunnan sisällä hyvin kärjistyneet. Ns. tehotalouden kannattajat halusivat aloittaa nämä projektit paikallisen väen vastustuksesta välittämättä. Samalla kun korostin hankkeisiin liittyvän tiedon yhteyttä keskustelijoiden omaan maailmankuvaan, joita kuvasin toisaalta etelävaikutteiseksi nopean hyödyn tavoitteluksi ja toisaalta pohjoista edustaviksi yliajallisuutta korostavaksi ja luonnon ehtoihin sopeutuvaksi, perään kuulutin entistä parempaa kykyä sietää vaihtoehtoisia kehitysmalleja alueellisen identiteetin vahvistamiseksi.³⁰ Vaikka puheeni edusti enemmän pohtivaa asennetta kuin kummankaan puolelle asettumista, huomasin kyllä, ettei se tässä taistojen tuoksinassa tehotalouden kannattajia miellyttänyt. Vastustaja kun olisi pitänyt voida selättää tuonkin puheen voimalla.

Samanlainen tilanne syntyi syksyllä 1985, kun jouduin puolustamaan korkeakoulun isyyttä ja etua lääninhallituksen suuntaan esittämämme kehittämishankkeen toteuttamisessa. Kysymys oli ns. ”herrakurssista”, josta hanke-esityksen oli tehnyt korkeakoulu, mutta joka annettiin ulkopuolisen tahon toteutettavaksi.³¹

Asian julkisuuteen tuominen repäisi särön lääninhallituksen ja meidän välillemme. Paikkailimme myöhemmin sitä keskusteluin maaherran kanssa. Niissä ilmeni, että kysymys oli ollut lääninhallituksen silloisen suunnittelupäällikön omatoimisesta johdattelusta, jossa kai tarkoituskin oli ilkeillä korkeakoulun suuntaan.

Eli:
”Aika on reväistä rikki
ja aika ommella yhteen.” Saarn. 3:7

Viime vuosina tuskin kukaan on välttynyt kuulemasta innovaatioista ja niiden merkityksestä tulevaisuuden rakennuspuina. Tämän hetken kehityksen suunta oli kyllä nähtävissä jo 1980-luvun alussa, jolloin mm. Robert B. Reichin kirjoituksia esitellessäni ennakoin, että olemme tulossa kauteen, jossa aineellisia investointeja merkittävämmäksi tulevat investoinnit inhimilliseen pääomaan ja kuinka tuleva hyvinvointi riippuu ennen kaikkea kansalaisten kyvystä tunnistaa ja ratkaista uusia ongelmia yksinkertaisesti siitä syystä, että rutiiniratkaisuja vaativat prosessit tulevat kehitysmaiden erityisalaksi.³²

Tältä pohjalta piiskasin yliopistoväkeä – niin opettajia kuin opiskelijoita – innovaatiotutkimukseen ja innovatiiviseen oppimiseen, minkä yhteydessä korostin ennakoinnin ja osallistumisen merkitystä.³³ Nyt kaksi vuosikymmentä myöhemmin nämä asiat ovat tulleet luoksemme hyvin konkreettisina: rutiinityön siirtyminen kehitys – ja kehittyviin maihin sekä ennakointi- ja arviointitutkimuksen ja koulutuksen välttämättömyys on tullut itsestään selvyydeksi. Tässäkin olimme maamme yliopistoista ensimmäisten joukossa perustamalla ennakointi- ja arviointikeskuksen neljä vuotta sitten ja aloittaessamme systemaattisen alan koulutuksen tänä syksynä.

Ensimmäisessä avajaispuheessani syksyllä 1979 toivoin, että myös tämän yliopiston piiristä ”nousee naisia ja miehiä, joilla on asiaa ja rohkeutta puhua tälle kansakunnalle sen tulevaisuudelle tärkeistä asioista ja ohjata sen kehitystä aatteen ja ajatuksen keinoin”.³⁴

Avajaispuheitteni yhteenvetona ja eräänlaisena testamenttina – jos se sellaiseksi halutaan tulkita – kiinnitän jälkeeni tulevien huomiota seuraaviin viiteen asiaan:

1. Vapaan perustutkimuksen ensisijaisuuteen. Vain tieteen ja kulttuurin autonominen kehitys kykenee pitkän päälle turvaamaan yhteiskunnallisen kehityksen. Muu on harhaa.

Wilhelm von Humboldtin sanoin: ”Valtion täytyy aina ymmärtää, ettei se oikeastaan voi auttaa tiedettä, koskapa aina koituu vahinkoa, kun se asiaan puuttuu: tiede menestyy itsestään äärettömän paljon paremmin.”³⁵

Samalla on huolehdittava siitä, ettei perustutkimus ole yliopistoissamme jäämässä vain ns. huippuyksiköiden etuoikeudeksi.³⁶

2. Kansakunnan tiedon ja taidon tason jatkuvaan kohottamiseen koulutuksen avulla.

Toisin kuin vieläkin kuulee väitettävän, ei ole rajaa sille kuinka suuri osa kansakunnasta kykenee suorittamaan myös korkea-asteen opintoja, jos koululaitos antaa siihen riittävät valmiudet.

Yliopistot ovat puolestaan avainasemassa siinä, millaisilla tiedoilla, taidoilla, asenteilla ja henkisillä voimavaroilla koulujen avainhenkilöt – opettajat – työtään tekevät. Mistään syystä meillä ei ole varaa laskea opettajankoulutuksemme tasoa, vaikka sellaista on kasvatustieteilijöiksikin itseään tituleeraavien taholta esitetty.

3. Yliopiston yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa on lisättävä ja kehitettävä alueellisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Vain tätä kautta sen vaikuttavuus vahvistuu.

4. Yliopiston johtamisjärjestelmä on ajantasaistettava. Rehtorin ja dekaanien valinnassa on rohkeasti siirryttävä sopimusperusteiseen rekrytointitapaan ja hallituksesta tehtävä selkeästi strategiseen ohjaukseen ja resurssien varmistamiseen keskittyvä samoin kuin tiedekuntaneuvostoista tutkimuksen ja opetuksen laadun varmistajia.

5. Yliopiston nykyistä yksilökeskeistä toimintakulttuuria on kehitettävä yhteisölliseen suuntaan. Tämä edellyttää yliopiston avainhenkilöiltä – professoreilta – nykyistä voimakkaampaa sitoutumista omaan tehtäväänsä, tiedeyhteisöönsä ja yliopistoonsa.
 

* * *
 

Hyvät kuulijat!

On ollut etuoikeus olla mukana rakentamassa uutta yliopistoa ja saattaa se miehuuden vaiheeseen. Vaikka syystä voimme olla iloisia ja ylpeitäkin siitä, mitä olemme neljännesvuosisadassa aikaan saaneet, henkilökohtaisesti meidän tulee muistaa:

”Ei jää muistoa esi-isistä; eikä jälkeläisistäkään, jotka tulevat, jää muistoa niille, jotka heidän jälkeensä tulevat.” Saarn.1:11.

Mutta jos tunnemme olleemme mukana luomassa yhteistä hyvää ja eläneemme sitä kautta mielekkään elämän, meillä on kuitenkin oikeus iloita teoistamme, sillä:

” ei ole mitään parempaa, kuin että ihminen iloitsee teoistansa, sillä se on hänen osansa. Sillä kuka tuo hänet takaisin näkemään iloksensa sitä, mikä tulee hänen jälkeensä?” Saarn. 3:22.


LÄHTEET

1 Lapin korkeakoulun tehtävä (1979), s. 5.
2 Korkeakoulujen intellektuaalinen vastuu (1987), s. 3.
3 Tiede- ja korkeakoulupolitiikan linjat (1995), s. 10.
4 Tiede- ja korkeakoulupolitiikan linjat (1995), s. 16.
5 Tieto, ihminen, yhteiskunta (1983), s. 8.
6 Lapin korkeakoulun tehtävä (1979), s. 8.
7 Kehityksen problematiikasta (1986), s. 7.
8 Ks. Seppänen, Yliopistouutiset 12/1987, s. 4. Ks. myös Kehityksen problematiikasta (1986), s. 8: ”Tieteen kehitystä ei voida johtaa ja aikaansaada sen ulkopuolelta, vaikka siihen usein halua tunnetaankin.”
9 Koulutusyhteiskunta – toimiva yhteiskunta (1991), s. 5.
10 Yliopiston ideaa etsimässä (2000), s. 7.
11 Koulutus kannattaa – aina! (1998), s.15.
12 Yliopiston johtaminen (1992), s. 7-8.
13 Kohti kansalaisaktiivista kansanvaltaista päätöksentekoa (1985), s.7.
14 Kohti kansalaisaktiivista kansanvaltaista päätöksentekoa (1985), s. 11.
15 Kohti kansalaisaktiivista kansanvaltaista päätöksentekoa (1985), s. 14.
16 Aluepolitiikasta aluekehitykseen (2002).
17 Sadan vuoden uudistus (2003).
18 Ks. HE 89/2005 laiksi alueiden kehittämislain muuttamisesta.
19 Tieto, ihminen, yhteiskunta (1983) s. 3.
20 Ks. Yhteisöllisyyden uudet haasteet (1996).
21 Ks. Julkisen yksityistyminen (1997).
22 Piispojen puheenvuoro hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. SR-Kustannus 1999.
23 Soros (1999), s. 243.
24 Kohti uutta yhteisöllisyyttä (1999), s. 11. Ks. myös Tieto, ihminen, yhteiskunta (1983), s. 7: ”Ei yliopisto tai korkeakoulukaan, joka elää vain itselleen, onnistu tehtävässään.”
25 Suomen suunta (1993).
26 Suomen suunta (1993), s. 12.
27 Integraatio ja entropia (1990), s. 3.
28 Yhteisöllisyyden uudet haasteet (1996), s. 7.
29 Lapin yliopiston tehtävä (1979), s. 12.
30 Lapin kehittämisen vaihtoehdoista (1982), s. 9.
31 Kohti kansalaisaktiivista kansanvaltaista päätöksentekoa (1985).
32 Yliopistot tulevaisuutta etsimään (1984), s. 7-8.
33 Yliopistot tulevaisuutta etsimään (1984), s. 6.
34 Lapin korkeakoulun tehtävä (1979), s. 9.
35 Ks. Seppänen, Yliopistouutiset 12/1987 s. 4.
36 Sivistyksen kehto vai ammattiopisto (2004), s. 11.