Lapin yliopisto, virkaanastujaistilaisuus 28.2.2005
Taidehistorian professori FT Tuija Hautala-Hirvioja:
Pohjoinen, taideteollisuus ja nykytaide taidehistorian näkökulmasta
Yliopistollisena oppiaineena taidehistoria muotoutui saksalaisella kielialueella, ja ensimmäiset tieteenalan oppituolit perustettiin 1800-luvun puolivälissä Köningsbergissä, Berliinissä ja Wienissä. Taidehistorian alkuvaiheita sävyttivät ankara systemaattisuus ja ajatus ideaalikauneudesta. Systemaattisuuden ansioista muinaismuistot ja taidekokoelmien teokset inventoitiin järjestelmällisesti ja tarkasti. Ideaalikauneus johti arvoväritteisyyteen ja taidehistoria jatkoi antiikista alkanutta ajatusta kulttuurin, taiteen ja taidetyylin kasvikunnan kaltaisesta kehityksestä. Sen mukaan tyyli kehittyi asteittain saavuttaen kukkeimman kautensa, jonka jälkeen se alkoi rappeutua. Vaikka kehityskaariajattelusta on luovuttu, niin taidehistorian eri tyylikausien nimien etuliitteet kuten varhais- täys- ja myöhäis- ovat kehitysajattelun jäänteitä.
1800-luvun romantiikassa nerokultti oli keskeinen, mikä heijastui taidehistorian kirjoitukseen. Taiteilijaa pidettiin suorastaan yli-inhimillisenä olentona, ja vain hänellä oli pääsy luovuuden syvimpiin ja salaisimpiin kerroksiin. Antiikissa genius, nero oli jokaiselle vapaalle miehelle kuuluva suojelushenki. Niinpä taidehistoria keskittyikin tutkimaan suurten miesmestareiden töitä. Niistä etsittiin yleisiä taiteellisia lainalaisuuksia, joiden avulla voitaisiin arvioida teosten esteettistä arvoa ja kehittää taideopetusta. Kreikan antiikki ja Italian renessanssi olivat ”kauneuden” ja tyylikausien määrittelijöinä. Kasvava joukko taiteenkeräilijöitä halusi kokoelmiinsa tiettyjen mestareiden teoksia, mikä johti ns. aitoustutkimuksiin. Näiden avulla pyrittiin erottamaan mestarin siveltimen jälki hänen oppilaidensa ja seuraajiensa siveltimen vedoista.
1970- ja 1980-luvun myötä monet taidehistoriaan liittyneet piirteet asetettiin lähinnä feministisen ja kriittisen taidehistorian myötä kyseenalaiseksi. Feministinen naistutkimus kritisoi miesmestarikeskeistä taidehistoriaa ja nosti esille ajatuksen toiseudesta. Toiseuskeskustelun myötä taidehistoria alkoi näyttäytyä hyvin eurokeskeisenä tieteenä, eikä Etelä-Euroopan taiteesta johdettuja tyylikausia ja kauneusihanteita voitu soveltaa pohjoiseurooppalaiseen taiteeseen ulko-eurooppalaisesta taiteesta puhumattakaan.
Pienten kulttuurien kuten Suomen asema oli erilainen kuin suurten, Euroopan keskustaan kuuluvien maiden. Toki meilläkin oli ja on omat sankaritaiteilijamme, mutta halu luoda oma kansallinen kulttuuri johti Suomessa muinaismuistojen ja kansankulttuurin tutkimiseen. Tämän takia suomalaisen taidehistorian kenttään kuului heti alusta alkaen koko visuaalinen kulttuuri, sen historialliset ja yhteiskunnalliset yhteydet. Nykyisin tuohon visuaaliseen kenttää kuuluvat kuvataiteen, arkkitehtuurin, taideteollisuuden ja taiteen instituutioiden ohella miljöö, taidekäsityö, kansan taide, käyttökuvat, taidetta koskeva kirjoittelu, media- ja tapahtumataiteet. Myös kaikki visuaalisen kentän ja taidemaailman toimijat kuuluvat taidehistorian tutkimuksen piiriin. Kaikkia näitä eri toimijoita voidaan tarkastella hyvinkin erilaisista näkökulmista muun muassa esteettisestä, feministisestä, filosofisesta, sosiaalisesta ja psykologisesta. Kuvan historiallisen analyysin ohella taidehistorioitsija soveltaa ja käyttää muiden tieteiden analyysimenetelmiä kuten sisällön analyysiä, diskurssianalyysiä ja semiotiikkaa. Juuri tämän tyyppinen eri tieteiden välissä oleva taidehistoria soveltuu ja tukee hyvin Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan eri koulutusohjelmia ja niiden jatko-opintoja. Lisäksi taidehistorialla on suuri merkitys puhtaasti yleissivistävänä oppiaineena Lapin yliopiston muissa tiedekunnissa ja avoimessa yliopistossa.
Pohjoinen, arktinen, lappilainen ja saamelainen ovat kaikki määreitä, jotka tavalla tai toisella liittyvät Lapin yliopiston toimintaa. Etelästä katsottuna Lappi näyttäytyy kulttuurisesti yhtenäisenä, vaikka pohjoinen on kulttuurinsa puolesta hyvin monipuolinen ja -kerroksinen. Tornionlaakso ja Kemijokilaakso, Kittilän ja Sallan seutu sekä saamelaisalueet eri kielineen edustavat tätä pohjoista moninaisuutta. Kun otetaan huomioon kauppatavaroiden ja ihmisten liikkuminen, tilanne saa lisää uusia sävyjä - osasta Lappia matkattiin Tukholmaan, osasta Jäämeren rannoille, milloin lähdettiin Norjaan, milloin Venäjälle. Joskus palattiin takaisinkin uusien aatteiden kera.
Lapin varhaiset taiteilijat kuten monet muutkin suomalaiset matkustivat opiskelemaan ulkomaille. Kemin kirkkoherran tytär Emilia Appelgren lähti 1800-luvun puolivälissä Tukholmaan ja saman vuosisadan vaihteessa kemijärveläisen talollisen poika Juho Kustaa Kyyhkynen opiskeli ensin Helsingissä ja myöhemmin Pariisissa. Molemmat palasivat kotiseuduilleen. Näin ovat myöhemmin monet muutkin tehneet. Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnan myötä tilanne on kuitenkin muuttunut.
Miltei kaksikymmentä vuotta sitten Rovaniemestä alkoi kehittyä suomalaisen nykytaiteen pohjoinen keskus. Jenny ja Antti Wihurin laaja ja mittava suomalaisen uudemman taiteen kokoelma sijoitettiin Rovaniemen taidemuseoon, mikä osaltaan edesauttoi taiteiden tiedekunnan saamista Lapin yliopiston yhteyteen. Wihurin kokoelma on ollut ja on tärkeä osa kuvataidekasvatuksen opiskelijoiden museopedagogiikan opintoja. Kokoelman kautta he voivat toteuttaa ja testata ideoitaan todellisessa tilanteessa. Taidehistorialle kokoelma tarjoaa todella kattavan ja autenttisen opetus- ja tutkimusmateriaalin. Toki kokoelmalla on suuri merkitys monille muillekin tahoille kuten kaupungin imagolle, taiteilijoille, harrastajille ja matkailijoille. Miltei kymmenen vuotta taiteiden tiedekunta on saanut vastaanottaa vuosittain kaksi Wihurin apurahan turvin työskentelevää taiteilijaa, joiden taide ja toiminta rikastuttavat tiedekunnan elämää. Jenny ja Antti Wihurin rahaston lahjoitus on mahdollistanut taidehistorian professuurin perustamisen Lapin yliopistoon. Uskon ja toivon, että tämän professuurin myötä pohjoisen taiteen ja taideteollisuu-den sekä suomalaisen nykytaiteen tutkimus ja opetus lisääntyvät ja monipuolistuvat.