Rehtori Esko Riepulan juhlaseminaari 8.5.2006
Prof. Antero Jyränki
"Tampereen koulu" -Mitä se oli ja miten se vaikutti?
Tampereen koulun nimi liitetään tavallisesti -ja aivan oikein - oikeustieteelliseen tutkimukseen Kysymys on ilmiöstä, jonka synty ja alkukehitys on ajoitettavissa 1970-luvulle.
Koulun määrittely ei käy muutamalla sanalla. Siinä on pakko alkaa
ilmiön taustasta, kosketella ensin hieman sitä, millaista oikeudellinen
tutkimus oli ollut 70-lukua edeltäneillä vuosikymmenillä.
Oikeustieteen valtalinjana oli pidetty lainoppia eli
oikeusdogmatiikkaa, siis oikeusjärjestyksen systematisointia ja siltä
pohjalta nousevaa oikeussääntöjä koskevien tulkintasuositusten
esittämistä. Lainoppi ymmärrettiin normatiiviseksi tieteeksi, minkä
katsottiin merkitsevän sitä, että oleminen ja pitäminen on tarkasti
erotettava toisistaan. Sääntöjen tarkastelutapa on muodollis-looginen.
Niin sanottu analyyttinen koulu oli kylläkin 50-luvulta
lähtien alkanut muuttaa oikeuskielen loogisen tarkastelun ja käytön
perusteita. mutta ei lainopin perinteisiä peruslähtökohtia.
Tietenkin oikeustieteellä oli lainopin ohella myös
sivuhaaransa: oikeusfilosofia, oikeus historia, oikeussosiologia, oikeus
vertailu jne., ja näissä lähestymistavat ja metodit olivat erilaisia
kuin lainopissa.
Noihin juuri kuvattuihin asetelmiin Tampereen koulu otti etäisyyttä.
Professori jaakko Husa toteaa omassa väitöskirjaan, ettei Tampereen koulun taustalla voi erottaa mitään yksittäistä tieteenfilosofista suuntausta. Koulun synty on selitettävissä pikemminkin institutitionaalisilla seikoilla. Luulen, että Jaakko Husa on tässä oikeassa. Taustalla voidaan nähdä yliopistoympäristön ja erinäisten henkilöiden vaikutus.
Tampereen yliopisto perustettiin vuonna 1965. Oikeustiede tuotiin sinne opetus- ja tutkimusohjelmaan julkisoikeus- ja yksityisoikeus-nimisinä itsenäisinä oppiaineina. Se tuotiin aivan uudenlaiseen tiedekuntaympäristöön. Opettajina kyllä oli oikeustieteen tohtoreita, jotka olivat lähtöisin Helsingin yliopiston lainopillisesta tiedekunnasta, mutta noiden oppiaineiden opiskelu ja jatko-opiskelu tapahtuivat ympäristössä, jossa yhteiskuntatieteellisesti painottuneet reaaliaineet selvästi dominoivat.
Tuolla ympäristötekijällä oli ymmärtääkseni todella vaikutusta siihen, mitä Tampereen oikeustieteen piirissä sittemmin tapahtui. Kun olin itse Tampereen yliopistossa opettajana niihin aikoihin, saatoin aitiopaikalta seurata tapahtumia.
Toinen taustatekijä oli samoihin aikoihin, siis 60-luvun loppuvuosina alkanut metodikeskustelu. Helsingin yliopiston piirissä kasvanut uusi juristisukupolvi avasi keskustelun oikeustieteestä. Tuossa alkuvaiheessa dramaattisin puheenvuoro oli ehkä se kritiikki oikeusdogmatiikan eli lainopin tieteellisyydestä, minkä Antti Kivivuori julkisti vahingonkorvausoikeuden historiaa koskevan väitöskirjansa esipuheessa vuonna 1969.
Saman vuoden 1969 kesällä järjestimme Lars D. Erikssonin kanssa Lepolammella Helsingin lähellä pienimuotoisen symposiumin. Siinä oli määrä käsitellä juridiikan muuttunutta luonnetta ja tulevaisuuden eli 70-luvun tärkeitä tutkimuskohteita. Mukana oli toistakymmentä lisensiaattia ja tohtoria. Yksi heistä oli lisensiaatti Esko Riepula -ja kun sanon tämän, pääsemme asiaan, voimme hyvin aiheellisesti kiertää esitystä jonkin matkaa tämän juhlaseminaarimme kohteen ympärille.
Esko Riepula oli tuohon aikaan julkisoikeuden assistentti Tampereen yliopistossa. Samalla hän oli jatko-opiskelija, joka oli hyvin pian kandidaatin tutkinnon jälkeen esittänyt lisensiaatintutkimuksensa (1969) ja aloittanut ripeästi väitöskirjatyöt. Ne hän saattoi päätökseen vuonna 1973.
Julkisoikeuden piirissä Esko Riepula erikoistui valtiosääntöoikeuteen. Meidän on siis muutamaksi hetkeksi hypättävä tämän erikoisalan kysymysten piiriin, mihin pyydän arvoisien kuulijoiden ymmärtämystä.
Esko Riepulan lisensiaatintukimus koski verolain säätämistä, tarkemmin sanottuna sitä, mitä verolain säätämisestä oli perustuslaissa määrättynä. Siitä oli noihin aikoihin voimassa erityinen säätämismenettely, joka erotti toisistaan yksivuotiset ja pitemmäksi aikaa säädetyt verolait.
Hankkiakseen perusteluja omille, sääntöjen sisältöä koskeville kannanotoilleen lisensiaatintutkimuksen tekijä selvitti laajalti eduskunnan perustuslakivaliokunnan samoista asioista vuosien mittaan esittämiä tulkintoja. Valiokunta on kollektiivinen elin, joka viime kädessä äänestyksellä ratkaisee kantansa.
Tutkija kiinnitti työssään, muun ohessa, huomiota erääseen tapaukseen, jossa hallituspuolueita edustavat perustuslakivaliokunnan jäsenet olivat perustuslakia tulkitessaan puolen vuoden kuluessa niin sanotusti kääntäneet takkinsa, omaksuneet täysin vastakkaisen kannan kuin puolta vuotta aikaisemmin eräässä toisessa samanlaisessa asiassa.
Esko Riepula kirjoitti tapauksesta lisensiaatintutkimukseensa kommentin: "Näin ollen on varsin vaikea vapautua ajatuksesta, etteikö hallituspuolueiden ja oppostition edustajien välistä linjanvetoa Vj 68.1 §:n tarkoittaman yksivuotisen verolain tulkinnassa olleet sittenkin siivittämässä enemmän päivänpoliittiset intressit kuin oikeudellisten argumenttien aukoton esittäminen."
Minulla on se käsitys, että jo tätä lisensiaatintyötä tehdessään Esko Riepulaa alkoi askarruttaa kysymys, mikä on tämä "musta laatikko", tämä perustuslakivaliokunta, joka järjestelmässämme on viimekätinen perustuslaintulkinnan auktoriteetti ja jonka kannanottoja hän tutkimustraditiota seuraten joutuu omassa työssään käyttämään argumenttina.
Ja näin olemmekin jo tulleet Esko Riepulan väiröskirjatyöhön. Sen kohteeksi täsmentyi perustuslakivaliokunnan suorittama lainsäädännön perustuslainmukaisuuden ennakkovalvonta ja siihen liittyvä valtiosääntöön kohdistuva tulkinta.
Hän selvitti valiokunnan jäsenten ja valiokunnan käyttämien asiantuntijoiden kannanottojen jakautumista tiettyjen muuttujien mukaan. Hän pyrki tällä tavoin selittämään valiokunnan ja sen asiantunijoiden tulkintamotivaatiota ja argumentointia. Välineenä oli kvalitatiivinen ja kvantitatiivinen sisällönerittely.
Esko Riepula koetti siis vastata miksi-kysymykseen: miksi valiokunnan jäsenet ja asiantuntijat tulkitsevat niin kuin tulkitsevat Hän sivuutti tietoisesti perinteisen vastauksen mikä olisi ollut: jokainen ymmärtää toimivansa lain, toisin sanoen perustuslain mukaan, tulkitsee lakia omalla tavallaan. Hän kirjoitti: "Perinteisin juridisin menetelmin, kielianalyysiin tms. tukeutuen, emme näet voi pitkällekään kuvata ihmisten ja instituutioiden käyttäytymistä, puhumattakaan että voisimme tehdä sen ymmärrettäväksi, selittää sitä." .
Samassa yhteydessä väittelijä kuitenkin totesi, että hänen esittämäItään pohjalta lähtevä oikeustutkimus voi antaa perusteita ja välineitä myös oikeusdogmatiikan eli lainopin harjoittajalle.
Väitöskirjasta, josta juuri oli puhetta, tuli tavallaan Tampereen koulun perusteos.
Ja nyt voimme lähemmin käydä käsiksi kysymykseen, mitä Tampereen koulu on ollut ja miten se on vaikuttanut.
Esitän tässä, suppean ja laajan määritelmän siitä, millaisiin metodivalintoihin Tampereen koulun ideat johtavat tai voivat johtaa. Vaikutusarvio määräytyy sen mukaan, kumpaa määritelmää käytetään kriteerinä.
Ensiksikin voimme vaihtaa nimitystä ja puhua Tampereen empirismistä. Silloin ajattelemme oikeustutkimusta, jossa metodisena perusratkaisuna on empiiristen tutkimusmenetelmien käyttäminen. Siinä puolestaan voidaan nähdä kaksi linjaa.
Toisella niistä tarkastellaan oikeudellisia ilmiöitä, kuten ratkaisutoimintaa empiirisin menetelmin pyrkien pikeminkin selittämään niitä kuin hankkimaan tarkastelun avulla aineksia normatiiviselle argumentaatiolle.
Toinen noista linjoista taas voi sisältää vakavan yrityksen lähestyä oikeustieteen suurta ongelmaa: onko olemisen (Sein) ja pitämisen (Sollen) välinen raja ylitettävissä, toisin sanoen voidaanko siitä, mitä valtionorgaaneissa, tuomioistuimissa ja viranomaisissa tosiasiassa tapahtuu, tehdä pitäviä päätelmiä siihen, miten asioiden tulee olla. Jos vastaus on myöntävä, tuloksia haetaan empiirisin menetelmin.
Tampereen koulun perusviesti voidaan kuitenkin myös ymmärtää Tampereen empirismiä laajemmin, nimittäin seuraavalla tavalla: Oikeusääntöjen tutkijan ei tarvitse nimenomaisesti ilmoittautua oikeustieteen jonkin erikoisalan, kuten oikeussosiologian tai oikeushistorian, tutkijaksi, voidakseen esittää muita kuin lainopin alaan välittömästi kuuluvia kysymyksiä ja vastata niihin. Tällaiset kysymykset voivat tähdätä esimerkiksi oikeusyhteisön itseymmärryksen lisäämiseen tai vahvistaa sen mahdollisuuksia suunnistautua muuttuvassa maailmassa. Tai vastaukset voivat välillisetsi hyödyttää lainoppiakin (oikeustieteen tutkimusalan laventuminen ja metodimoninaisuuden hyväksyminen).
Kun tuollaisia kysymyksiä esitetään, tutkimusmetodi määräytyy asetetun kysymyksen mukaan. Välttämättä ei tarvitse olla kyse empiirisistä menetelmistä. Oikeusääntöjen tulkintaankin on monia eri metodeja; perinteinen kielellis-looginen menetelmä ei ole ainoa.
Tuollaiseen oikeustieteen alan laajentumiseen kuuluu myös, että tutkijalla on oikeus samaan tutkimuskokonaisuuteen, samojen kansien väliin yhdistellä oikeusdogmaattisten ja muiden oikeusjärjestystä koskevien kysymysten käsittelyä (metodisen koherenssivaatimuksen väljentyminen).
En käy tässä kartoittamaan ja analysoiman Tampereenkoulun piiriin luettavia yksittäisiä töitä. Riittää kun mainitsen neljän nykyisen professorin väitöskirjat: Seppo Laakson v:lta 1975, Arvo Myllymäen v:lta 1979, Teuvo Pohjolaisen v:lta 1980 ja Jukka Kultalahden v:lta 1990. Nämä työt samalla osoittavat eräitä mahdollisian suuntia, mihin edetä, kun lähdetään rikkomaan oikeustutkimuksen perinteisiä rajoja. Ne osoittavat kohti sosiologiaa, historian tutkimusta ja politiikan tutkimusta.
Jos Tampereen koulua luonnehdittaessa käytetään esittämistäni kahdesta kriteeristä laajempaa, koulun vaikutus nähdään laajempana kuin jos käytetään suppeampaa kriteeriä. Itse käyttäisin tätä laajempaa määritelmää. Nykyiset oikeustieteilijät tietävät. että oikeustieteen käsite on sitten 60-luvun sisällöltään väljentynyt ja tutkimuksen ala laventunut kysymyksenasetteluiltaan ja lähestymistavoiltaan.
Muutos lähti pääosiltaan liikkeelle 60-luvun ja 70-luvun metodikeskusteluista ja Tampereen koululla oli merkittävä osuus sen toteutumisessa.
Muutos on ulottunut kaikille oikeudenaloille ja sen mukaisia töitä julkaistaan kaikkien yliopistojen piirissä. Näin pitkälle on tultu, ja se on hyvä asia.