Viikon lintu

Viikon 1 lintu:

Varpunen (Passer domesticus) ja pikkuvarpunen (Passer montanus)

Lintusuvuista varpuset ovat parhaiten ihmisen kumppaneiksi sopeutuneita lajeja. Maassamme tavataan sekä kaikille tuttua tavallista varpusta että harvinaisempaa pikkuvarpusta. Viime vuosina pikkuvarpunen on yleistynyt myös Rovaniemellä. Pikkuvarpusen erottaa tutummasta varpusesta mm. suklaanruskeasta päälaesta, mustasta poskitäplästä ja valkeasta kaularenkaasta. Pikkuvarpusen karkea lentoääni, kjäk kjäk, on myös hyvä lajituntomerkki. Varpusella on Lapissa monia kutsumanimiä, kuten hottiainen ja motteri.
 
Viime vuosikymmeninä varpuskantoja on kohdannut yleismaailmallinen kato. Esimerkiksi Englannissa varpusta pidettiin aiemmin haittalintuna, mutta nykyisin laji on mukana uhanalaisten lajien listalla. Rovaniemelläkin varpunen on nykyään paikoitellen jopa pikkuvarpusta vähälukuisempi. Pikkuvarpusen yleistyminen Rovaniemellä on ollut nopeaa. Lajia ei tavattu alueella 1970- ja 1980-lukujen valtakunnallisissa lintuatlaksissa lainkaan, mutta esimerkiksi meneillään olevassa Rovaniemen lintuatlaksessa lajia on tavattu yli kahdellakymmenellä neliökilometrin suuruisella tutkimusruudulla.

Varpunen ja pikkuvarpunen ovat kaikkiruokaisia; tämä on osaltaan helpottanut niiden sopeutumista kaupunkiympäristöihin. Rovaniemen varpusemot ovat oppineet hyödyntämään kesäisin autojen etusäleikköihin liiskautuneita hyönteisiä sekä omana, että etenkin poikasten ravintona. Molemmat varpuslajit ovat kolopesijöitä; useimmiten pesät sijaitsevat rakennuksissa. Pikkuvarpuselle on kehitetty oma pönttötyyppi, joka muistuttaa vaaka-asennossa olevaa tiaspönttöä. Molemmat lajit talvehtivat Lapissa.

Jukka Jokimäki, projektipäällikkö, Rovaniemen lintuatlas


Viikon 2 lintu:

Helmipöllö (Aegolius funereus)

Kuulaana kevättalven pakkasyönä kauas kantava pu-pu-pu-pu-pu-pu ääni kuuluu soidintaan puputtavalle helmipöllölle. Rastaan kokoinen, isopäinen, selkäpuoleltaan valkotäpläinen, vatsapuoleltaan ruskealaikkuinen, kauniin ruskeanharmaa helmipöllö voi hyvinä myyrävuosina olla runsain pöllömme. Laji on levinnyt Etelä-Suomesta aina Keski-Lappiin saakka. Rovaniemen metsissä helmipöllöä tavataan etenkin hyvinä myyrävuosina; lajilla on tapana muodostaa asuintihentymiä eli muutaman sadan metrin säteellä toisistaan sijaitsevien pesien ryhmiä.

Helmipöllö on paikkalintu, mutta naaraat ja nuoret yksilöt vaeltelevat myyräkannoista riippuen syys-lokakuussa jopa 300-700 kilometrin mittaisia matkoja. Helmipöllö viihtyy kuusivaltaisissa sekametsissä ja muunkin tyyppiset metsät kelpaavat elinympäristöksi, jos pesäkoloja on tarjolla. Pöllöjen tapaan pistävän keltasilmäinen helmipöllökin on yöaktiivinen ja soidinpuputtelu ajoittuu maalis-huhtikuulle iltaöihin. Vanha kansa piti helmipöllön soidinpuputusta jäniksen äänenä - liekö pu-pu ääntely yhdistetty hangella nähtyihin jänön jälkiin? Päivät helmipöllö torkkuu tuuhean kuusen kätköissä.

Helmipöllö on yksi tutkituimmista lintulajeistamme ja vaellussyksyinä niitä rengastetaan lintuasemilla ja metsiköihin pystytetyillä pyyntipisteillä kymmenittäin. Mieleenpainuvimmat muistoni nappisilmäisistä, suklaanruskeista, helmitäpläisistä pöllönpalleroista liittyvätkin Vennivaaran laitamille suuntautuneisiin helmipöllön rengastusretkiin. Kiitokset noista syksyisistä elämyksistä menevät paikkakunnan aktiivisille lintuharrastajille!

Marja-Liisa Kaisanlahti, tutkija, Rovaniemen lintuatlas


Viikon 3 lintu:

Tilhi (Bombycilla garrulus)

Tuimailmeinen tilhi (pihlajalintu, pihlajapyy, tukkalintu, korvarastas) on pohjoisten havumetsien pesimälaji, jonka levinneisyys ulottuu Pohois-Karjalasta ja Kainuusta Lappiin. Loppusyksyllä ja alkutalvella tilhet vaeltelevat erityisesti pihlajanmarjojen runsauden mukaan Etelä-Suomeen. Runsas marjasato saa linnut viipyilemään pohjoisessa; pääjoukot talvehtivat tällöin Etelä-Suomessa ja Itämeren lähiympäristössä, huonoina marjavuosina tilhet jatkavat vaellustaan Keski-Eurooppaan saakka. Syysvaellusta huomattavasti näkymättömämpi kevätmuutto ajoittuu huhtikuulle.

Pontevan habituksen omaava tilhi on väritykseltään punaruskea, höyhenen- ja siivenkärjet ovat linnun selkäpuolella punaisia, valkoisia ja keltaisia, pyrstön tyvi on ruosteenpunainen ja pyrstö keltakärkinen. Tilhen päätä koristaa töyhtö ja ilmeen terävöittää musta naamari ja kurkkulappu. Tilhet liikkuvat ja ruokailevat suurissa parvissa; tiivis, pallomainen lintuparvi onkin hyvä suojautumiskeino saalistavia petolintuja vastaan. Suurin Rovaniemellä ylöskirjattu tilhihavainto on vuodelta 2006, keskustan alueella pyrähteli tuolloin tammikuun lopulla 3000 tilhen parvi.

Marjoilla herkutellessaan tilhiparvi on iloisesti sirisevä ja huomiota herättävän värikäs näky. Käymistilassa olevat syysmarjat voivat saada tilhen tokkuraiseksi, mutta linnun tehokas maksa polttaa alkoholin nopeasti. Kesällä tilhen ravintona ovat hyönteiset ja muut pikkueläimet. Tilhen pesä on pieni kasvinosista kyhätty kuppi nuoressa kuusessa tai männyn oksalla. Pesäpuu löytyy todennäköisimmin soiden reunamilta tai rantojen tuntumasta.

Marja-Liisa Kaisanlahti


Viikon 4 lintu:

Koskikara (Cinclus cinclus)

Koskipaikkojen kivillä hyppelevää ja välillä veteen sukeltavaa koskikaraa on mahdoton sekoittaa muihin lintulajeihin. Koskikara on kottaraisen kokoinen, pyöreähkö lintu, jolla on valkea rintamus muuten mustahkossa puvussa. Virossa lajin nimi on osuvasti vesipapp, ilmeisesti juuri tuon valkean liperin vuoksi. Rovaniemellä lajia on kutsuttu rantaharakaksi. Vesistöihin suuntautuvista mieltymyksistä huolimatta koskikara kuuluu varpuslintuihin.

Suomessa karoja pesii muutamia satoja pareja. Laji ei ole missään kovin yleinen pesimälintu, niinpä koskikara onkin listattu uudessa uhanalaisten lajien seurantamietinnössä vaarantuneeksi lajiksi. Uudessa pesimälintuatlastutkimuksessa koskikara havaittiin kaikkiaan vain kuudessa atlasruudussa. Varmimmin lajin Rovaniemen seudulla tapaa kesällä Auttikönkään kurussa. Talvisin karoja voi nähdä Rovaniemellä useassa jokisulassa. Vaivattomimmin lajiin pääsee tutustumaan Vikajärvellä Raudanjoen ylittävältä sillalta, jolta voi parhaimmillaan havaita 5-6 pirteästi pakkassäässä lauleskelevaa karaa. Rovaniemen alueella talvehtivat karat tulevat Pohjois-Norjasta ja Venäjältä.

Jukka Jokimäki


Viikon 5 lintu:

Harakka (Pica pica)

Harakka eli hieno herra harakka, on hyvä lintu lajintunnistuksen aloittamiseen. Ensinnäkin harakka on yleinen lintulaji kaupungeissa (kertaus on opintojen äiti), se on tarpeeksi iso kaukaakin tunnistettavaksi (myös ilman silmälaseja) ja lisäksi linnulla on selvästi erottuvat lajituntomerkit. Harakkaa ei voi helposti sekoittaa muihin lintulajeihin, ei ainakaan täällä pohjoisessa. Rovaniemellä, kuten muuallakin Suomessa, harakka on levittäytynyt yhä enenevässä määrin pientaloalueilta kohti keskustaa.

Harakka taisi olla ensimmäinen lintu, jonka opin tunnistamaan (tai sitten se oli pääskynen; muisto lapsuuden lämpimistä kesistä) ja siitä lähtien olen aina ilolla bongannut lajin. Harakkapariskunta on rakentanut pesänsä kotipihallemme ja poikasten aikuistumista on mukava seurata keittiön pöydän ääreltä samalla kun nauttii kahvikupposta pullan kera.

Harakka on kaikkiruokainen lintulaji ja vuosi takaperin seurasin mielenkiinnolla ikkunastani, kuinka pari harakkaa ruokaili pihakuusessa olevassa oravanpesässä. Oravat olivat tehneet tuhojaan talomme kattorakenteissa, joten tapaus vahvisti lämpimiä tunteitani tähän uljaaseen lintuun.

Arto Vitikka


Viikon 6 lintu:

Viherpeippo (Carduelis chloris)

Viherpeippo on uusi tulokas Rovaniemen ja Lapin linnustossa. Laji tavattiin ensi kerran Rovaniemellä vuonna 1954 ja sen pesintöjä on havaittu 1970-luvun alusta lähtien. Viherpeipon levinneisyys on pikkuhiljaa laajentunut ja viimeisimmän valtakunnallisen lintuatlaksen mukaan lajin levinneisyys kattaa käytännössä koko Suomen. Viherpeipon runsastumista on edistänyt talviruokinnan yleistyminen; laji herkuttelee etenkin auringonkukansiemenillä. Viherpeippo onkin hyvä esimerkki ihmisen vaikutuksesta lintulajin yleistymiseen ja runsastumiseen. Etelän viherpeippokantoja on viime vuosina pienentänyt keväästä 2008 viherpeippopopulaatioissa riehunut alkueläimen aiheuttama tauti.

Lintulaudoilta tuttu viherpeippo on varpusen kokoinen, tukevanokkainen, vihertävä pikkulintu. Hyvä lajituntomerkki on linnun siivellä kulkeva kirkkaankeltainen juova. Laji sekoitetaan nimeltään usein  vihervarpuseen, joka on kuitenkin kooltaan huomattavsti pienempi. Viherpeippo aloittaa ryystävän, pulppuilevan laulunsa jo helmi-maaliskuussa. Linnun laulu muistuttaa järripeipon laulua, mutta viherpeipon laulun loppuosassa kuullaan pulputtava sointi. Helmikuiset ryystäväsointiset laulunsäkeet kuuluvatkin viherpeipolle, eivät järripeipolle. Osa viherpeipoista muuttaa talveksi Keski-Eurooppaan, osa jää talvehtimaan asutustaajamiin ja pientaloalueille talviruokinnan varaan.

Jukka Jokimäki


Viikon 7 lintu:

Pulmunen (Plectrophenax nivalis)

Pulmunen on varhaisimpia kevätmuuttajiamme. Jo maalis-huhtikuulla pulmusparvet pyrähtelevät kohti pohjoista, ruokaillen pälvipaikoissa ja seuraillen usein tienvarsia. 'Puhdas kuin pulmunen' on tavattu sanoa silloin, kun halutaan korostaa jonkun olevan syytön tai omantunnon olevan puhdas. Mutta ei pulmunenkaan aivan puhdas ole, vaikka lintu onkin pääosin valkoinen, sillä sen selkä ja siivenlärjet ovat mustat tai ruskehtavat. Kokonaisuus muodostaa oivan suojavärin paljakan kivirakalla, jossa lumilaikut usein viipyvät pitkälle kesään. Pulmunen pesii puuttomalla tunturialueella. Sinne kivenkoloon naaras pyöräyttää 5-6 munaa. Poikasia ruokitaan hyönteisravinnolla, mutta aikuiset syövät myös siemeniä.

Entiseen aikaan, kun tuoreesta ruuasta oli keväisin kova pula, kevätmuutolla olevia pulmusia pyydettiin ansoilla. Isäni, joka on yli 80-vuotias, muisteli kuinka hänkin lapsena teki hevosenjouhista ansoja, joilla pulmusia pyydettiin pälvipaikoista. Huhtikuussa 2009 kevätmyrsky pyyhkäisi Jäämereltä yli Kilpisjärven ja toi puoli metriä lunta tullessaan. Katsoin keittiön ikkunasta kuinka pulmunen ruokaili seinän viereen jääneillä siankärsämön kukinnoilla. Lintu kaivoi lumen alle peittyviä siemeniä niin, että välillä hangesta näkyi vain pyrstö. Tunnin parin jälkeen se katosi lumimyrskyyn. Toivottavasti se selviytyi.

Anna-Liisa Ylisirniö


 Viikon 8 lintu:

Töyhtötiainen (Parus cristatus)

Iloinen, tirisevä ja rullaava kutsuääni paljastaa metsän muiden tiaisten joukosta töyhtötiaisen. Se on päältä harmaanruskea, alta likaisenvalkoinen, hömötiaisen kokoluokkaa oleva lintu. Terävää, useimmiten kohollaan olevaa töyhtöä pääsee toisinaan tarkastelemaan läheltä, koska töyhtötiainen hakeutuu ihmistä pelkäämättä talviruokintojen äärelle. Pesänsä se tekee itse kaiverrettuun puunkoloon ja pesintä alkaa keväällä hiukan muita tiaisia aikaisemmin. Töyhtötiainen on valitsemalleen asuinpakalle uskollinen varttuneiden havumetsien lintu, joka ei koskaan liiku aukeammilla paikoilla. Rovaniemellä se elää levinneisyysalueensa pohjoisella rajalla.

Viime vuosikymmenien tehokas metsänkäsittely on vähentänyt sopivien elinympäristöjen määrää ja Pohjois-Suomessa laji onkin taantunut huomattavasti. Nuorissa kasvatusmetsissä lajia ei juuri tapaa. On kuitenkin ilahduttavaa, että Rovaniemellä parhaiten tunnettujen töyhtötiaisen esiintymispaikkojen tulevaisuus näyttää turvatulta. Nimittäin laji viihtyy täällä samoilla metsäalueilla, joissa ihmiset virkistäytyvät ja jotka sen vuoksi ovat suojeltuja tai rajoitetun metsänkäytön piirissä. Sellaisia ovat Auttikönkään ja Napapiirin retkeilyalueet, Pöyliövaaran luontopolun ympäristö ja etenkin Ounasvaara, jossa on useampia pysyviä reviirejä. Veikeät töyhtöpäät esittäytyvät ulkoilijoille monesti aivan vaaraa kiertävän kuntopolun varrella.

Antti Ruonakoski


Viikon 9 lintu:

Laulujoutsen (Cygnus cygnus)

Laulujoutsen on kaikille tuttu sorsalintu, joka on Lapin kevään aikaisimpia paluumuuttajia. Kevät tuntuu alkavan siitä hetkestä, kun näkee joutsenparin taivaalla. Olen usein bongannut kevään ensimmäiset joutsenet hiihtoretkellä maaliskuussa. Joutsenten kaikuvat toitotukset kuuluvat pitkien metkojen päähän. Maaliskuu onkin saameksi  joutsenkuukausi. Valkopukuisten aikuisten lintujen mukana pohjoiseen matkaavat usein edellisvuotiset väritykseltään harmahtavat poikaset. Joutsenet ovat pariuskollisia lintuja, jotka rakentavat kekomaisen pesänsä Lapissa suorantaisten erämaajärvien ja -lampien rauhaan. Ne palaavat samoille paikoille vuodesta toiseen. Poikaset kasvavat lentokykyisiksi noin kolmessa kuukaudessa ja sukukypsiä ne ovat 3-4 vuoden iässä. Laulujoutsenen voi ulkonäöltään sekoittaa lähinnä kyhmyjoutseneen, mutta lajien kaulan muoto (kyhmyjoutsenella S-kirjain; laulujousenella ylösalaisin oleva J) ja laulujoutsenelta puuttuva nokantyven musta kyhmy toimivat lajituntomerkkeinä.

Toinen ajankohta, jolloin kuulen joutsenten reippaat kajautukset, on syksyllä muuton aikaan. Linnut viivyttelevät silloin isoina parvina Ounasjoen suistossa jäiden tuloon saakka ja pitävät iltaisin ja öisin kovaäänistä konserttia, joka raikuu kauas. Tätä kestää viikkoja, kunnes eräänä iltana joella on aivan hiljaista. Joutsenet ovat lähteneet.

Joutsen on kiinnostava siivekäs myös siihen liittyvien lukuisien uskomusten vuoksi. Nämä isokokoiset valkolinnut ovat aina kiehtoneet ihmismieliä ja niistä on olemassa erilaista tarustoa. Itämeren suomalaisten kansojen historiassa joutsen on ollut pyhä lintu, jonka vahingoittamisesta uskottiin seuraavan rangaistus. Joutsenia pidettiin jumalaista alkuperää olevina välittäjinä tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen maailman välillä. Joutsen on innoittanut myös monia suomalaisia taiteilijoita, etenkin kansallisromantiikan aikana 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, jolloin vaikutteita haettiin Kalevalasta ja muusta kansanperinteestä. Esimerkiksi Gallen-Kallela, Sibelius ja Leino käsittelivät joutsen-teemaa teoksissaan. Leinon Lapin kesä -runossa joutsenet ovat uusien aatteiden ja ihanteiden symboleita. Suomen kansallislinnuksi joutsen nimettiin 1980-luvulla.

Viime vuosisadan puolivälissä laulujoutsenta uhkasi sukupuutto, vaikka laji rauhoitettiin jo vuonna 1934. Joutsen pesi 1950-luvulla metsästyksen ja pesänryöstelyn takia enää Lapin ja Kainuun erämaaseuduilla. Valistus ja rauhoittaminen saivat joutsenkannat vähitellen elpymään. Nykyään laji on levittäytynyt koko maahan ja pesii Suomessa melko yleisenä kaikkiaan noin 3000-4000 parin voimin.

Päivi Soppela


Viikon 10 lintu:

Punatulkku (Pyrrhula pyrrhula)

Punatulkku, etenkin punarintainen koiras, lienee tutuimpia talvilintujamme. Naaraan rintamus on punertavan harmaa. Olemukseltaan pulleahko, mustahattuinen ja jykevänokkainen punatulkku on yleinen vieras lintulaudalla. Linnulle maistuvat erityisesti auringonkukansiemenet. Syksyisin punatulkkuja näkee usein ruokailemassa pihlajanmarjoilla. Lentoon lähtiessä paljastuu yksi lajin tuntomerkeistä: valkea yläperä pyrstön tyvellä.

Kesäisin punatulkkuja näkee harvoin taajama-alueilla; laji näyttää puuttuvan esim. valtaosalta Rovaniemen keskustan lintuatlasruuduilta. Osaksi tämä johtunee lajin 'hiljaisuudesta'. Kuusivaltaisesta metsästä saattaa kuitenkin kuulla punatulkun surumielisen, viheltävän kutsuäänen dhjy. Ulkoasultaan korean tulkkukoiraan laulu on vaatimatonta jupinaa.

Punatulkkumäärät vaihtelevat runsaasti vuosien välillä mm. pihlajanmarjasadosta ja talven ankaruudesta riippuen. Äitini tapasi sanoa, että punatulkkujen tuleminen syystalvisin tietää lumisadetta. Olen havainnut tämän usein pitävän paikkansa. Siinä missä punarinta on keskieurooppalaisten ja etenkin brittien joulukorttilintu, on punatulkku meidän oma joululintumme. Lajilla onkin monia kansanomaisia nimiä, kuten koppanokka, tuomiherra (ruots. domherre) ja pihlajalintu. Punatulkku on nimetty Kymenlaakson maakuntalinnuksi.

Jukka Jokimäki


Viikon 11 lintu:

Talitiainen (Parus major)

Talitintti on tutuin kotipihamme linnuista. Sen tunnistaa helposti keltaisesta vatsasta ja siinä olevasta mustasta raidasta. Tintti laulaa ti-ti-tyy, mutta saattaa se sanoa myös ti-tyy, ti-tyy.

Viime talvena valoimme äidin kanssa talipalloja. Ensin sulatin rasvaa ja sitten lisäsin auringonkukansiemeniä ja joitain pähkinöitä. Sitten ne laitettiin tyhjiin jogurttipurkkeihin. Talipallot maistuivat talitinteille. Keittiön ikkunasta voin seurata niiden ruokailua.

Loppukeväästä odotan talitinttiä taas pihapönttömme vieraaksi.

Ella Sohlman 6 v.


Viikon 12 lintu:

Kuukkeli (Perisoreus infaustus)

Varislintuihin kuuluva kuukkeli on Lapissa yleinen havumetsien lintulaji. Erityisen mielellään kuukkeli asustaa vanhoissa metsissä, joiden väheneminen lieneekin maamme kuukkelikannan vähenemisen perussyitä. Kuukkeli on habitukseltaan pitkäpyrstöinen ja isopäinen; siivet ovat leveät ja pyöreäkärkiset. Yleisväritys on harmaanruskea, päälaki tumma ja pyrstö sekä siivet ovat kauniin punaruskeat. Kuukkelit ovat soitimella maaliskuussa. Lintu rakentaa samaan aikaan parissa viikossa pesän yleensä kuuseen. Pesän pehmusteena lintu käyttää naavaa, heinää, riekon ja metson höyheniä sekä poronkarvoja. Höyheniä kuukkeli keräilee pitkin vuotta ja kätkee niitä samoihin puunlatvoihin kuin ruokaansakin, jotta pesään olisi keväällä tarjolla tarpeeksi rakennusaineita.

Kuukkelia pidetään yleisesti metsämiehen kaverina. Varsin nopeasti laji ilmaantuukin nuotiopaikalle kerjäämään ruoantähteitä. Yleinen uskomus on, että kuukkeli on onnenlintu. Uskotaan, että metsästysonni katoaa lopullisesti ihmiseltä, joka tappaa kuukkelin. Suomalaisessa muinaisuskossa kuukkelia kutsuttiin sielunlinnuksi ja uskottiin, että metsämiehen henki siirtyy kuukkeliin hänen kuoltuaan. Kuukkeli on nimetty Kainuun ja Koillismaan maakuntalinnuksi.

Retkeilin ystävieni kanssa Saariselän maastossa. Rupattelimme ja etenimme reippaasti reittiämme pitkin. Aikamme taivallettuamme päätimme pitää taukoa tulistelupaikalla. Repuista löytyi makoisat eväsleivät ja vähän juomista. Minä, lintukammoinen, istahdin kahden kaverini väliin nuotiopaikalle pälyillen puiden latvoihin vähän väliä. Juuri kun olin haukkaamassa eväsleipääni, kuulin suhahduksen korvani juuresta. Saman tien pinkaisin ylös ja suojauduin sisätiloihin pieneen rakennukseen. Ei huvittanut enää lainkaan ruokailla kuukkelin hyökkäyslinjassa! Tyydyin sisätilaoleiluun toisten nauttiessa ulkoilmasta ja eväistä. Kuukkelit eivät häirinneet heitä ollenkaan. Kuulin vain hiukan vinoilua moisesta spurttailusta kauniissa lappilaisessa luonnossa. Totesin ykskantaan, että on niitä lintuja kiva katsella ikkunan toiselta puolelta!

Raija Kivilahti 


Viikon 13 lintu:

Isokuovi (Numenius arquata)

Isokuovi pitkine, kaarevine nokkineen on minulle yksi kevään merkeistä. Jäidenlähdön aikaan myös kuovit ilmaantuvat paikalle. Lapsena seurailin usein ikkunasta kuovien ruokailua ja tepastelua vanhempieni takapihalla ja Kitisen rantapelloilla. Jokainen ruohikkoon tehty nokantökkäys palkittiin mehevällä kastemadolla. Välillä paikalla oli isokuoveja ja välillä niiden pienempiä sukulaisia pikkukuoveja (Numenius phaeopus). Muistikuvani on, että paikalla olisi samaan aikaan ollut molempia.

Rovaniemellä olen nähnyt kuoveja aika vähän. Ehkä sopivia habitaatteja on kaupungin keskustan tuntumassa vähemmän kuin maaseutumaisemmilla paikoilla, joissa on vielä rantapeltoja tämän kookkaan kahlaajalintumme tepasteltaviksi. Tai ehkä itse liikun nykyään eri paikoissa kuin kuovit. Kuitenkin Arktikumin ranta ja arboretumpuisto ovat olleet myös citykuovin mieleen. Työhuoneeni ikkunasta sain viime kesänä monta kertaa katsella isokuovin liitelyä. Jossain vaiheessa kuovi katosi; lähti muuttomatkalleen tai oli juuri se yksilö, jonka joku kertoi jääneen auton yliajamaksi läheisellä valtatiellä.

Isokuovi on yksi maailmalla uhanalaisista ja harvinaisista lajeista, joka kuitenkin meillä täällä Lapissa on hyvin yleinen. Siksipä kissankäpälän, kuukkelin ja kuovin - kaikki lapsuudesta asti tuttuja ja yhä tiuhaan nähtyjä kasvi- ja lintulajeja - uhanalaisuudesta kuuleminen yllätti aikanaan kovasti. Laji on nykyään merkitty silmälläpidettäväksi, mutta Euroopan kuovipareista vähintään kolmannes asustaa Suomessa; Kitisen rannoiltakin kuuluu edelleen kuovin haikean kirkas kujerrus ja kauas kaikuva huuto.

Ilona Mettiäinen


Viikon 14 lintu:

Kirjosieppo (Ficedula hypoleuca)

Kirjosieppo on kaikille tuttu pihojen ja lehtisekametsien lintu. Kolopesijänä se on helppo saada pesimään tavalliseen linnunpönttöön. Näin lintujen perhe-elämän seuraaminen tarjoaa ajanvietettä omalla kotipihalla. Kirjosieppokoiras on helppo tunnistaa yleensä mustavalkeasta värityksestään, kun taas naaras on ruskean- ja valkeankirjava.

Kirjosieppokoiraiden vaihtelevan musta-valkean värityksen lisäksi tavataan myös aikuisia koiraita, joiden väritys saattaa olla yllättävänkin ruskea, jopa naarasta muistuttava. Ruskeat värimuodot ovat yleisempiä Keski-Euroopassa ja tummat Pohjois-Euroopassa. Perimmäistä syytä kirjosieppokoiraiden värivaihteluun ei tunneta. Ruskeat koiraat saapuvat keväällä muutolta myöhempään kuin tummat koiraat, jotka ovat jo usein vallanneet parhaimmilla paikoilla olevat pesäpöntöt. On mahdollista, että sävyltään ruskea koiras voi naaraskirjosieppoa muistuttaessaan edustaa pienempää uhkaa koiraiden välisissä taisteluissa pesäpöntöistä. Näin ruskea koiras voisi päästä valtaamaan pöntön tummien kirjosieppokoiraiden hyvien reviirien läheisyydestä.

Kirjosiepon avioelämä on yllättävän värikästä. Koiraat pariutuvat ensin yhden naaraan kanssa, mutta siirtyvät haudonnan alettua laulamaan seuraavalle pöntölle. Ne yrittävät pariutua uudelleen toisen naaraskirjosiepon kanssa. Jos pönttöjä on tarjolla riittävästi, voi yhdellä koiraalla olla useitakin naaraita; kakkosnaaras houkutellaan jonkin matkan päässä ykkösnaaraasta sijaitsevaan pönttöön pesimään. Kun kakkosnaaras sitten aloittaa pesintänsä, kirjosieppokoiras palaa ensimmäisen naaraan luokse ruokkimaan poikasia. Kakkosnaaraan pesyeen hoitoon koiras ei osallistu. Koiras saa näin tuotettua useita jälkeläisiä pienellä vaivalla. Pesimäjärjestelystä kärsii kakkosnaaras, joka ei välttämättä kykene ruokkimaan poikuetta riittävästi ja osa poikasista voi menehtyä. Tätä kirjosiepon polygamiaksi kutsuttua ilmiötä esiintyy etenkin Etelä- ja Keski-Suomen metsissä, mutta olen löytänyt vastaavia tapauksia myös Lapista.

Esa Huhta


 Viikon 15 lintu:

Haarapääsky (Hirundo rustica)

Päätellen matemaattisesti
kestää matka kiertäen taivaanrannan,
kauan,
yhtä kauan kuin matka sen laelta rantaan
ja pii kertaa 2, missä matkan mittaa
jos kuka pääskynen.
Aina päiväntasaajalta Arktikseen
kestää
sama matka kuin laelta Maan rantaan saakka,
missä juuri silloin
käy tuuli,
läpi pääni, etelästä
pohjoiseen.

Samuli Helama


Viikon 16 lintu: Lokki Joonatan

Lokit (Laridae)

Minulla ei ole yhtään myönteistä muistoa, tarinaa tai mitään muutakaan mukavaa sanottavaa linnuista. Tämä oli ensireaktioni, kun minua pyydettiin kirjoittamaan Rovaniemen lintuatlasta varten pieni lintukertomus. Kun kyse on linnuista, mieleeni nousee kaupunkilaisena vain muistoja linnun tahrimasta takista tai ikävät hyökkäykset torikahvilassa. Epäilen, että nuiva suhtautumiseni lintuihin johtuu lapsuuden lintukokemuksista. Famuni luona Tolkkisten lähellä oli hanhia ja ankkoja, jotka ahdistelivat pikkutyttöä ja hänen punaisia hanskojaan. Famusta, tytöstä ja ankoista (tai hanhista) taitaa olla yksi kuvakin vielä jäljellä todisteena jonkun kaapin pohjalla.

Jos nyt sitten oikein kaivelen muistilokeroitani ja yritän löytää jonkun myönteisen lintumuiston, niin se on ehdottomasti Lokki Joonatan, Richard Bachin 1970 -luvun alussa kirjoittama teos. Kirja kertoo lokista nimeltä Joonatan, joka tahtoo oppia lentämään. Tätä kirjaa meidän äidinkielenopettajamme luki aina tunnin lopussa siihen aikaan kun minä monen muun tavoin olin juuri löytänyt tieni kirjojen maailmaan varhaisteininä. Eläydyin täysillä Lokki Joonatanin yrityksiin oppia yhä taitavammaksi lentäjäksi ja nautin suunnattomasti äidinkielenopettajamme eläytyvästä lukemisesta. Tosin, heikosta lintutietämyksestäni kertoo se, etten edelleenkään ole ihan varma millainen lokki Joonatan oikein oli vai sattuiko sittenkin olemaan vaikka albatrossi...

P.S. Rovaniemellä voit tavata useita lokkilajeja: naurulokki, kalalokki, harmaalokki, pikkulokki, selkälokki ja merilokki. Tutuin lienee äänekäs naurulokki ja harvinaisin Jäämerelle tai esim. Lokan tekoaltaalle kevätmuutollaan suuntaava merilokki.

Monica Tennberg


Viikon 17 lintu:

Lapasorsa (Anas clypeata)

Leveänokkainen lapasorsa on rehevien, matalien lintujärvien ja -lampien kärisevä Aku Ankka. Koirassorsa honottaa tsö-tsöf tsöf-tsö-tsöf -ääntään rantakasvuston läheisyydessä; naaras kähisee Akumaisesti rähr-räh räär rähr. Lapasorsan päälevinneisyysalue Suomessa painottuu Etelä- ja Keski-Suomeen ja pesimäkannan koko on noin 11 000 paria. Lajia tavataan pohjoisempanakin ja Rovaniemellä lajin on havaittu myös pesivän. Lapasorsan voi kevätkesällä varmimmin havaita Rovaniemellä Harjulammen tai Koivusaaren lintutornista käsin.

Lapasorsa on helposti tunnistettava sekä väritykseltään että ulkomuodoltaan. Juhlapukuinen koiras on ulkoasultaan vaaleansävyinen, pää on vihertävänmusta, kyljet ruosteenpunaiset ja nokka on huomiotaherättävän kookas. Lintua onkin erikoisen nokkansa mukaisesti kutsuttu myös lusikkanokaksi ja lättänokaksi. Naaraslapasorsa on vaaleanruskea, tummaviiruinen, siipipeili on vihreä ja myös naaraan nokka on iso. Lapasorsa ui vesikasvuston laitamilla etukumarassa asennossa, rinta syvällä vedessä ja nokka alaviistossa. Sorsa polkee pohjavettä räpylöillään ja suodattaa nokallaan pieneliöitä vedestä ravinnokseen. Lapasorsanaaras munii 8-11 munaa ja huolehtii pesästä ja poikasista parin kuukauden ajan. Laji muuttaa talveksi Länsi-Eurooppaan, Välimeren maihin tai Luoteis-Afrikkaan. Lapasorsa on yömuuttaja.

Marja-Liisa Kaisanlahti


Viikon 18 lintu:

Peippo (Fringilla coelebs)

Peippo on yksi tunnetuimmista ja pidetyimmistä pikkulinnuistamme. Koiraspeippo on väritykseltään eksoottisen näköinen yleensä vaatimattoman väristen pihalintujemme joukossa. Väritykseltään hillitympi naaraspeippo saattaakin olla monelle tuntemattomampi pihallaliikkuja. Paras lajituntomerkki sekä koiraalla että naaraalla ovat siiven kaksi leveää poikkijuovaa. Lajin pohjoisella serkulla, järripeipolla (Fringilla montifringilla), pyrstön yläperä on valkoinen, peipolla ruskeanharmaa.

Peippo on yksi Suomen runsaslukuisimmista lintulajeista; tosin aivan viime vuosiin saakka ko. virkaa on Rovaniemen seudulla hallinnut järripeippo. Kolmas valtakunnallinen lintuatlas on kuitenkin osoittanut, että järripeipon levinneisyyden eteläraja on vetäytymässä kohti pohjoista, kun taas peippo on yleistynyt etenkin Keski-Lapissa.

Peipon reipasta tiri-tiri-teijjaa -laulusäettä kuulee Rovaniemelläkin jo huhtikuussa, joten vanhan lorun viisaus puoli kuuta peipposesta kesään voitaneen jo heittää romukoppaan? Saattaapa nykyisin jokunen peippo jo talvehtiakin Lapissa lintulautojen äärellä. Peippo suosii esiintymisessään lehtimetsiä ja rakentaa pesänsä useimmiten koivun oksanhaaraan. Pesimäaikana emon voi kuulla varoittelevan reviirillään kaikuvalla tvink-tvink -säkeellä. Rovaniemen lintuatlas -projektin kuluessa peippoja on tavattu ympäriinsä Rovaniemellä; ihan keskustan puistoissa ja puutarhoissakin.

Jukka Jokimäki


Viikon 19 lintu:

Metso (Tetrao urogallus)

Matti-Metso tarkastelee reviiriään tutulta paikalta kaiuttimien päältä, huoneen nurkasta. Huonekaluja on riittämiin. Ovat keskimääräisen ikäisiä, mutta tekevät tehtävänsä. Lattialla on pari lelulaatikkoa ja muutama irrallaan ajelehtiva lelu. Huonekalujen joukossa ei näy varsinaista antiikkia, mutta eipä sitä tarvitakkaan, tämäkin riittää vallan mainiosti, tuumii Matti. Mitäpä sitä pehmolelu vanhoilla huonekaluilla tekisikään, vaikka vanhojen metsien lajistoa edustaakin!

Metsoa on totuttu pitämään koskemattomien vanhojen metsien metsäkanalintulajina. Metsokanta on pienentynyt huomattavasti kuusikymmentäluvulta lähtien. Huolta on kannettu siitä, kuinka metson käy vanhojen metsien vähentyessä hakkuiden myötä. Viimeisimmät tutkimustulokset ovat kuitenkin paljastaneet, että metso sattaa sittenkin olla arveltua sopeutuvaisempi laji, eikä riippuvuus vanhoista metsistä olekaan niin tiukkaa kuin on uskottu. Rovaniemen keskustaa lähinnä olevat metson pesimäalueet löytyvät Ounasvaaralta ja Pöyliörakan alueelta.

Metson on havaittu kelpuuttavan soidinalueekseen myös nuorempia metsän kehitysvaiheita, kunhan tietyt rakennepiirteet ovat kohdallaan. Metsokannan alamäki näyttää myös pysähtyneen. Laajoja metsäalueita metso kuitenkin elämiseensä tarvitsee. Ilman metsää metso ei selviä. Tällä hetkellä suuntaus näyttää oikealta. Metsäpeitteisten alueiden osuus kasvaa ja jatkanee kasvuaan seuraavien vuosikymmenten aikana. Metsokannan tulevaisuuden kannalta tärkeintä voikin olla, kuinka varttuvien metsien harvennushakkut voitaisiin toteuttaa metson tarpeet huomioiden.

Metso on yksi lintuperinteen suosikkilajeista; se on toiminut ennelintuna, lennellyt kirjallisuudessa mm. Kalevalassa ja Seitsemässä veljeksessä ja löytänyt tiensä yhteen maalaustaiteemme tunnetuimmista teoksista: Taistelevat metsot (Ferdinand von Wright). Metso on Keski-Suomen maakuntalintu.

Osmo Rätti


Viikon 20 lintu:

Lapintiira (Sterna paradisea) ja kalatiira (Sterna hirundo)

Rovaniemellä esiintyy ainakin kaksi maailmankansalaisiksi luokiteltavaa lintulajia: lapintiira ja kalatiira. Lajit talvehtivat Etelä-Afrikassa tai jopa Etelämantereella, josta ne palaavat Lappiin touko-kesäkuussa. Tiirat muistuttavat lokkeja, mutta ovat niitä huomattavasti sirompia. Niiden siivet ovat terävät, nokka kapea ja terävä sekä reunimmaiset pyrstösulat jouhimaisen pitkät. Molemmilla lajeilla on päälaellaan mustat baskerit. Lapintiiran pyrstöjouhet ovat pidemmät kuin kalatiiralla, mutta kalatiiran jalat ovat pidemmät kuin lapintiiralla. Lapintiiran nokka on kokonaan punainen. Kalatiiran nokankärki on musta.

Tiirat pesivät yleensä kolonioissa, joita ne puolustavat aggressiivisesti. Rovaniemellä kalatiira on hieman lapintiiraa yleisempi; Keski-Lapissa tilanne on päinvastainen ja Ylä-Lapissa kalatiira on jo harvinainen. Lapintiiran esiintymistä on kokemusperäisten havaintojen myötä käytetty kalastajan apuna: missä lapintiira pesii, siellä sopii kalamiehen tavoitella taimenta ja rautua. Tiiranpesän lähistöllä on yleensä tarjolla pikkukalaa niin linnuille kuin petokaloillekin.

Jukka Jokimäki


Viikon 21 lintu:

Telkkä (Bucephala clangula)

Telkkä on aina ollut suomalaisille tärkeä lintu. Kalevalaisen mytologian mukaanhan koko maailmankaikkeus sai alkunsa telkän munasta ja varmasti vielä nykyäänkin moni odottaa joka kevät innolla sitä päivää, jolloin taivaalta kuuluu siipien viuhina tutun telkkäparin saapuessa katsastamaan vanhoja pesäpönttöjä.

Telkkä on yleisimpiä sorsalintujamme ja laji on levinnyt tasaisesti koko maahan. Vain aivan uloimmasta saaristosta ja korkeimmilta tunturialueilta se puuttuu. Pesäpaikan valinnan suhteen telkkä on varsin vaatimaton ja se pesii kaikenlaisten vesistöjen varsilla pieniltä metsälammilta suurille selkävesille, kunhan vain sopiva pesäkolo löytyy. Yksi tavallisimmista pesäpaikoista on palokärjen kolo. Tänä päivänä valtaosa telkistä pesii pöntöissä, joita järviemme rantapuustoon onkin ripustettu suuria määriä. Pesä voi myös sijaita hyvinkin kaukana vesistöistä, jolloin telkkäemolla on melkoinen työ opastaa poikueensa turvallisesti lähimpään rantaan.

Telkkä pesii vasta kaksivuotiaana. Niinpä juhannuksen aikoihin näkee monesti yksivuotiaiden "hakkien" kiertelevän pönttöjä ja haeskelevan sopivaa pesäpaikkaa tulevalle vuodelle. Linnut myös harjoittelevat pesimistä ja joskus voi nähdä kahdenkin telkän istuskelevan pöntön katolla odottamassa vuoroaan, kun kolmas telkkä on pöntössä "hautomassa".

Jukka Simula
  

Viikon 24 lintu:

Käki (Cuculus canorus)

Käki on habitukseltaan haukkamainen, hieman räkättirastasta suurempi metsälintu. Koiraskäki on väritykseltään päältä harmaa ja alapuoleltaan poikkijuovaisen valkoinen. Naaraasta on olemassa kaksi värimuotoa; toinen koiraan tapaan siniharmaa ja toinen harvinaisempi punaruskea muoto. Käki ei rakenna itse pesää, vaan se loisii toisten lintulajien pesiä. Käkinaaras pyrkii erityisesti munimaan sen lajin pesiin, jossa itse kasvoi. Valtaosa Rovaniemen käkinaaraista munii järripeippojen tai leppälintujen pesiin. Käki talvehtii trooppisessa Afrikassa, mistä se palaa säännöllisesti Rovaniemen seudulle toukokuun puolivälissä. Lajin levinneisyys kattaa koko Suomen ja Rovaniemen lintuatlaksen sadan nelökilometrin kokoisilla havaintoruuduillakin käki on havaittu liki jokaisella. Pienemmällä mittakaavalla tarkasteltuna huomataan kuitenkin, ettei laji kuulu taajamalinnustoon eli käki puuttuu Rovaniemen keskustaajaman neliökilometrin ruuduilta.

Käkeä on pidetty ennelintuna ja lajiin on liitetty monenlaista magiaa. Kukuntojen määrän on mm. arveltu ennakoivan kuulijan tulevien elinvuosien määrää. Vanha kansa totesi käen kukunnan päättyvän heinäkuun puolivälissä, koska silloin kypsä hilla tukki käen nokan ja tyrehdytti laulun. Elokuussa kukkuva käki onkin sangen harvinainen ilmiö. Itse onnistuin kuulemaan erikoisen taajamakäen kukunnan kuluvana kesänä Rovaniemen III kaupunginosan pallokentän puistometsikössä - liekö käkikoiras lennähtänyt asutustaajaman reunamilta tutkailemaan kaupungin yöelämää?

Jukka Jokimäki

Viikon 25 lintu:

Sinitiainen (Parus caeruleus)

Tiaislajiemme joukosta löytyy valko-beige-harmaa sävyisten höyhenpukujen lisäksi pari värikkäämmän ilmiasun kantajaa: talitiainen ja sinitiainen. Sinitiaisen sävyt muodostavat Satakunnan maakuntalinnulle oivallisesti sopivan väripaletin; keltainen rinta, siniset siivet ja pyrstö, oliivinvihreä selkähöyhennys ja sininen päälaki. Linnun ulkoasua on pidetty niin koristeellisena, että vuosisatoja sitten sinitiainen oli suosittu, joskin lyhytikäinen, häkkilintu.

Talitiaisen ohella sinitiainen on pihojemme perustiaisia. Laji on levittäytynyt laajalti ihmisasutuksen myötä ja Suomessa sinitiaisia tavataan pohjoisinta Lappia myöten. Rovaniemelläkin sinitiainen on tänä päivänä varsin yleinen pesimälintu. Sinitiaisen pesyekoko on huima; munia voi kolopesässä olla jopa 14 kappaletta! Kesällä hyönteisravintoa poikasilleen syöttävän lajin emoilla riittää puuhaa pesyeensä ruokkimisessa. Sinitiainen suosiii esiintymisalueinaan valoisia lehtimetsiä, etelämpäna jaloja lehtimetsiä, sekametsiä, puistoja ja piha-alueita. Ruokailualueita ovat myös pensaikot ja ruovikot. Sinitiaisen lauluääni on kirkas, loppusäkeeltään helisevä "tsi tsi tsyrrrr" ja kutsuääni korkea "tsi si sy su".

Osa sinitiaisista vaeltelee syksyisin ja hyvän pesintävuoden jälkeen voidaan havaita suurvaellus. Rovaniemellä syysvaelluksia on havaittu mm. vuosina 1973 ja 1983. Talvella sinitiaiset siirtyvät lintulautojen väripilkuiksi. Pienestä koostaan huolimatta laji ei häviä lintulaudan muille ruokailijoille; englantilaisten linturengastajien sinitiaiselle antama lempinimi onkin "Billy Biter" (Purija Billy, ks. esim. Järvinen A. 1995: Maakuntalinnut). Toisin kuin havumetsien tiaislajit, sinitiainen ei varastoi ravintoa talven varalle ja kova pakkastalvi voi olla lajille vaikea.

Marja-Liisa Kaisanlahti