Puhe Lapin yliopiston 26. lukuvuodenavajaisissa 6.9.2004 klo 12 Fellman-salissa

Esko Riepula:

SIVISTYKSEN KEHTO VAI AMMATTIOPISTO?

- Arvoisat kutsuvieraat!
- Hyvät Naiset ja Herrat!
- Ladies and Gentlemen!

Yliopiston rehtorilla on aihetta puhua yliopiston tehtävästä - missiosta kuten nykyisin sanotaan - ja yliopiston paikasta yhteiskunnassa sekä sen suhteesta muihin toimijoihin yhtä usein kuin pappi puhuu saarnassaan synnistä. Niin kuin kirkolle mikään ei ole tärkeämpää kuin taistella syntiä vastaan, yliopistollekaan mikään ei ole tärkeämpää kuin olla tietoinen tehtävästään – itseisarvostaan - ja paikastaan yhteiskunnassa.

Euroopan yliopistojen Magna Charta, vuonna 1988 Bolognassa yliopistolaitoksen 900 –vuotistilaisuudessa hyväksytty eräänlainen eurooppalaisten yliopistojen perusoikeuskirja, määrittelee yliopiston autonomisena instituutiona, ”joka toimii maantieteellisesti ja historiallisesti eri tavoin järjestäytyneiden yhteiskuntien ytimessä; se tuottaa ja välittää kulttuuria kriittisesti tutkimuksen ja opetuksen keinoin. Vastatakseen ympäröivän maailman tarpeisiin sen tutkimuksen ja opetuksen tulee olla moraalisesti ja älyllisesti riippumatonta ideologisesta, poliittisesta ja taloudellisesta vallasta”.

Yliopistolaitoksen yli 900 -vuotisen historian ajan sen asemaa ja tehtävää on luonnehtinut toisaalta pysyvyys, toisaalta muutos. Pysyvyys on edustanut jatkuvuutta akateemisen identiteetin pohjalta. Muutos on ollut tuon identiteetin soveltamista ja sovittamista kunkin aikakauden yhteiskunnallisiin tarpeisiin ja haasteisiin. Eli kuten Magna Charta näistä molemmista toteaa: ”Yliopistojen opetuksen ja tutkimuksen on kuuluttava kiinteästi yhteen, jotta niiden opetus voi vastata yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin ja vaatimuksiin sekä edistää tieteellisen tiedon kasvua.”

Pysyvyyden ja muutoksen dilemma – usein ristiriitanakin näyttäytyvä – on osa yliopistolaitoksen sisäistä rakennetta ja siten sen yhteiskunnalliseen asemaan liittyvä. Yliopisto voi olla muutoksessa mukana positiivisena vaikuttajana vain silloin kun se säilyttää oman identiteettinsä. Muutoksen agendat voivat tulla joko yhteiskunnasta tai akateemisesta maailmasta. Tämä vuorovaikutteisuus – keskinäinen avoimuus – yliopistojen ja muun yhteiskunnan kesken on lisääntynyt kaikkialla viime vuosina. Se on myös johtanut siihen, että yhtä usein kuin yliopistoista kuuluu muutosvaatimuksia yhteiskuntaan, niitä esitetään yhteiskunnasta yliopiston suuntaan.

Suomessa yliopistoihin suuntautuvat muutosvaatimukset johtuvat tällä hetkellä lähinnä kahdesta ajankohtaisasiasta: (1) eurooppalaisen korkeakoulutusalueen muodostamisesta ja siinä prosessissa mukana olemisesta sekä (2) huolesta, joka kohdistuu tutkimusjärjestelmämme kilpailukykyyn ja tehokkuuteen suhteessa siihen käytettyihin panoksiin, mikä on johtanut koko julkisen tutkimusjärjestelmämme rakenteellista kehittämistä koskevaan selvitystyöhön.

Kymmenen vuotta  Bolognassa syntyneen Magna Chartan jälkeen (1999) Euroopan valtioiden opetusministerit sopivat samassa paikassa Euroopan korkeakoulutusalueen luomisesta vuoteen 2010 mennessä. Tästä alkoi ns. Bolognan prosessi, jonka etenemistä seurataan joka toinen vuosi järjestettävässä opetusministereiden kokouksessa. Toisessa ministeritason seurantakokouksessa Berliinissä vuonna 2003 ministerit asettivat prosessin vauhdittamiseksi kolme välitavoitetta vuodelle 2005: (1) kaksiportaisen tutkintorakenteen käyttöön ottamisen, (2) laadunvarmistusjärjestelmien käyttöönoton, ja (3) tutkintojen tunnustamisen tehostamisen.

Suomessa näiden tavoitteiden toteuttamiseen on sitouduttu mallioppilaan tavoin opetusministeriön tarkassa valvonnassa. Kaksiportainen tutkintojärjestelmä otetaan kaikissa yliopistoissamme käyttöön ensi syksynä ja laadunvarmistusjärjestelmien osalta toimenpiteitä on tehty niin kansallisesti kuin yliopistokohtaisesti. Tutkintojen tunnustamisen osalta Suomessa on pantu täytäntöön Eurooppa-neuvoston direktiivit lääkärien, hammas- ja eläinlääkäreiden, sekä farmasian ja arkkitehtuurin aloja koskevien säännösten yhteensovittamisesta EU:n alueella.

Kun eurooppalaisten yliopistotutkintojen harmonisoinnista alettiin ensi kerran keskustella 1990 –luvun puolivälissä ns. Sorbonnen julistuksen pohjalta, asettuivat yliopistojemme rehtorit yksituumaisesti vastustamaan yhdenmukaistamista peläten Suomen koulutustason huomattavaa laskua. Siinä yhteydessä vedottiin myös EU:n perussopimukseen, jossa koulutus oli jätetty yhteisöpäätöksenteon ulkopuolelle kunkin jäsenvaltion kansalliseksi asiaksi. Tätä näkemystä tuki tuossa vaiheessa myös opetusministeriömme. Kehitys kuitenkin johti, kuten on nähty, kolmannen asteen koulutuksen laajamittaiseen harmonisointiin perussopimuksen ulkopuolisin ministeri -tasoisin päätöksin. EU:n mallioppilaana Suomi on ollut asiassa eräänlaisen nuoralla tanssijan asemassa. Toisaalta se on halunnut sopeutua yhteisiin tavoitteisiin ja vaatimuksiin, toisaalta turvata yliopistokoulutuksen korkean tason, joka on perustunut maisteritasoisiin perustutkintoihin. Ratkaisuksi on syntynyt kaksiasteinen tutkintojärjestelmä, jossa perustutkintotasona säilyy edelleen maisteri –taso vaikka alemman tutkinnon suorittaminen ennen maisteritutkintoa tuleekin pääsääntöisesti pakolliseksi. Tulevaisuus näyttää, mikä alempien (kandidaatin) tutkintojen asema ja rooli tulee olemaan. Riskiä tätä kautta tapahtuvasta koulutustason laskusta ei mielestäni ole kokonaan vältetty.

Sama tasapainoilu leimaa laatujärjestelmiä koskevan tavoitteen toteuttamista. Meillä ei ole yliopistojen välillä samanlaisia laatueroja ja ongelmia kuin useissa muissa maissa, joissa on laaja kirjo yksityisiä ja julkisesti rahoitettuja yliopistoja. Suomessa kaikki yliopistot on perustettu lailla; tutkintojen tasoa paitsi säädellään asetuksella myös kontrolloidaan muutoin eri tavoin. Yliopistojen tutkinnot ja tutkimus ovat tiedeyhteisön jatkuvan sisäisen ja yhteiskunnallisen arvioinnin ja arvostelun kohteina. Sen lisäksi yliopistojen toimintaa pidetään silmällä paitsi kohdennetuin arvioinnein myös opetusministeriön toimesta vuosittain tulosohjausprosessin osana.

Laatujärjestelmän käsitteen tuominen osaksi yliopistojen toimintaa on herättänyt yhtä suuren epäilyn ja vastenmielisyyden yliopistojen opettaja- ja tutkijakunnassa kuin oli aikoinaan tulosjohtamisen omaksuminen. Aiheellisesti voidaan näet kysyä, mistä silloin puhutaan, kun yliopiston laadusta puhutaan; niissä tuotettujen ajatusten ja ideoiden sekä uudelle sukupolvelle siirrettyjen henkisten eväiden laadukkuudesta vaiko vain siitä, että yliopistossa toimitaan järkevästi ja tehokkaasti – sanalla sanoen – eletään kunnolla ja ihmisiksi?

Pysyvyyttä edustavan akateemisen identiteetin korostus tuli tässä asiassa voimakkaana esiin heinäkuisessa professori Kari Uusikylän yleisönosastokirjoituksessa ”Laadunvarmistus on luovuuden vihollinen1. Siinä Uusikylä toteaa, että samaan aikaan kun Suomessa käydään keskustelua – mm. Sitran johdolla – luovuuden merkityksestä kansakunnalle, korkeakouluihin, joiden kai tulisi olla luovuuden kehtoja, ollaan kehittelemässä laadunvarmistusjärjestelmää, jonka hän näkee luovuuden vastavoimaksi.

Luovuutta ei voi tulosohjata, sille voidaan vain luoda edellytykset. On mahdotonta kehittää yleispäteviä laadun mittareita sellaiselle uudelle ja ainutkertaiselle, jota ei vielä ole olemassakaan”,

toteaa Uusikylä viitaten yliopiston tehtävään uuden tiedon tuottajana ja jakajana.

Tämä ajattelutapa on lähellä omaani. Olennaista asiassa on kuitenkin, millaisen muodon ja sisällön laadunvarmistusjärjestelmä meillä saa ja ennen kaikkea mihin sitä käytetään. Jos sitä käytetään retoriikan ohella vain näennäisyyksien mittaamiseen ja arvioimiseen ja kaiken toiminnan standardisoimiseen, se pitkällä tähtäyksellä toimii kuten Uusikylä esittää; siitä tulee luovuuden vastavoima. Tutkimuksin on näet osoitettu, että luovuuden pahimpia vihollisia ovat  kilpailun ohella tiukka tulosten arviointi ja työn jatkuva valvonta yhdistyneenä tiukkoihin määräaikoihin. Jos sen sijaan yliopistojen laadunvarmistuksella tavoitellaan niiden oman ydintoiminnan jatkuvaa kehittämistä, joka edellyttää tilan jättämistä uuden ja vielä näkymättömän etsintään ja esille pääsyyn, tällöin laatujärjestelmä voi olla voimavara ja yhteisölliseen hyvään innostava.

Kansallinen vastauksemme eurooppalaisen korkeakoulutusalueen laadunvarmistusjärjestelmää koskevaan tavoitteeseen näyttää painottuvan jälkimmäiseen suuntaan, vaikka vaaraa edellisestäkään ei ole täysin torjuttu. Laadullisestihan Suomen yliopistot – kuten koko koulutusjärjestelmämme - ovat hyvin homogeenisia ja luotettavia. Olenkin usein todennut, että valmistuipa henkilö mistä tahansa Suomen yliopistosta hänellä on sieltä saatuna suurin piirtein samat tiedot ja taidot sekä muut valmiudet kuin jostain toisesta yliopistostamme hankittuina.

Koska tilanne on monessa muussa Euroopan maassa meitä epähomogeenisempi ja epäluotettavampi, on meidänkin edun mukaista olla mukana tässä laatuleikissä luomassa järjestelmää, joka läpinäkyvyydellään lisää kansainvälistä uskottavuutta ja vetovoimaa yliopistoihimme.

Mitä tämä tarkoittaa oman yliopistomme osalta?

Lähinnä sitä, että toiminnan laatuun liittyvät asiat otetaan entistä konkreettisempina ja näkyvämpinä osaksi yliopiston suunnittelu- ja seurantajärjestelmää. Laatuun liittyvien tavoitteiden on muututtava yksikkökohtaisissa toiminta- ja taloussuunnitelmissa sekä tulossopimuksissa konkreettisiksi laatua varmentaviksi toimenpiteiksi. Samalla kirjautuvat myös arvioinnin menettelytavat. Tätä kautta laaturetoriikasta siirrytään normaaliin toiminnan kehittämiseen, jossa laatutekijät vain ovat keskeisesti esillä ja jossa toiminnan arviointi on sen johdosta nykyistä helpompaa.


*  *  *

Valtion tiede- ja teknologianeuvosto, jonka muodostavat pääministerin johdolla eräät muut valtioneuvoston jäsenet sekä Suomen Akatemian, TEKESin ja yliopistojen sekä teollisuuden ja työmarkkinajärjestöjen edustajat, on käynnistänyt koko julkisen tutkimusjärjestelmämme rakenteellista kehittämistä koskevan selvitys- ja arviointihankkeen. Vaikka pääpaino siinä tullee kohdistumaan sektoritutkimuslaitoksiin, yksi selvityksen kohteista suuntautuu myös yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rakenteisiin. Selvitysmiehen (pääjohtaja Jorma Rantasen) raportin pitäisi valmistua asiasta jo kuluvan kuun aikana.

Tähän liittyen – ja ehkä jo tulevaa ennakoiden – kesän julkisessa keskustelussa ovat korostuneet äänenpainot, joissa yliopistoja on vaadittu entistä enemmän profiloitumaan ja erikoistumaan kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä.

Meneillään olevan kaltainen julkisen tutkimusjärjestelmän kokonaisselvitys on sinällään paikallaan. Siihen osana kuuluva selvitysmies Rantasen toimeksianto on laaja ja mahdollistaa hyvinkin radikaalit rakenne-ehdotukset. Minkälaiset tavoitteet ja arvopohja lopputulosta määrittävät, ei ole tiedossani. Käytetyistä julkisista puheenvuoroista voi kuitenkin päätellä, että eräillä tahoilla on runsaasti uskoa keskittämisen ja suuruuden tuottamiin etuihin2.  Toteutuessaan tällaisella politiikalla voi olla arvaamattomat seuraukset Lapin yliopiston kaltaiselle nuorelle monitieteiselle ja vielä vahvassa kehitysvaiheessa olevalle yliopistolle.

Yliopistojen profilointi, joka sinällään on täysin kannatettava asia, voi tapahtua monella tavalla. Vanhakantainen ”profilointi”, jossa yliopistoille määritellään vain tieteenalat, joilla ne voivat antaa tutkintoja, ei ole mielestäni  profilointia lainkaan. Se on vain privilegioiden ja olemassa olevien reviirien jakoa. Tällainen – tai vielä sitäkin kapeampi oppiainepohjainen – profilointi johtaa yliopiston vahvistumisen asemesta sen kehitysedellytysten tukahduttamiseen. Kilpailuedun hakeminen suuruuden ihannoinnilla johtaa pienessä maassa myös helposti etsimään etuja tieteellisen toiminnan asemesta poliittisten vaikuttajien suunnalta ja suhteiden hyväksikäytöstä sekä mediapeliin ja opportunistisiin lupauksiin suurista tulevaisuuden näkymistä vailla moraalista katetta.

Aitoa profilointia syntyy vain toiminnan kautta eli funktionaalisesti, tutkimuksen tematiikkaan perustuen. Juuri tässä suhteessa Lapin yliopisto on ollut yksi edellä kävijöistä.  Olimmehan ensimmäinen yliopisto Suomessa, joka jo kaksi vuosikymmentä sitten ilmoitti strategiassaan profiloituvansa yhteiskunnallisen vaikuttavuuden suuntaan. Tuolloin asia herätti ihmetystä ja irvailuakin. Tänään yliopistojen ns. kolmannen tehtävän tultua lakiin kirjatuksi kaikki yliopistomme etsivät strategioihinsa myös tätä painotusta. Profiloitumisemme pohjoisen asiantuntijaksi ei tietenkään merkinnyt toiminnan rajaamista tieteenalojen pohjalta vaan mahdollisimman laaja-alaista eri tieteenalojen näkökulman mukaan ottamista pohjoisten alueiden ongelmiin ja mahdollisuuksiin.

Yliopistot ovat aina olleet monitieteisiä yhteisöjä. Siksi niille pitää turvata oman profiloitumisensa vaatima monialaisuus ja sen luonnollinen kehittäminen. Jo pitkään on ollut selvää, että merkittävimmät oivallukset ja innovaatiot syntyvät eri tieteenalojen rajapinnoilta useamman tutkijan yhteistyönä. Yksipuolisessa tieteenalojen pakkopaitaan puristetussa yliopistossa tällaista ei pääse tapahtumaan. Monialainen yliopisto pystyy siten parhaiten täyttämään yliopistoille asetetut korkeatasoisen tutkimuksen, laadukkaan ylimmän opetuksen ja ns. kolmannen tehtävän vaatimukset. Insinöörikoulutuksen luvatussa maassa tähän tosiasiaan näyttää heränneen jo ns. elinkeinoelämäkin. Oireita tästä näkyy Helsingin Sanomien äskeisessä pääkirjoituksessa3, jossa haetaan vastausta Suomen talouselämän tämän hetken ongelmiin uudenlaista osaamista korostaen. Pääjohtaja Jorma Ollilan ajatuksiin viitaten siinä todetaan:

Liiketaloustieteellinen osaaminen on tärkeätä liiketoimintaosaamista, mutta niin ovat myös taide ja yhteiskuntatieteellinen ja humanistinen osaaminen. Oppialojen väliset raja-aidat ovat olleet perinteisesti korkeat ja keskinäinen epäluulo suurta. Rajoja on kyettävä madaltamaan ja ylittämään, mutta valtion korkeakoulupolitiikka ei tähän rohkaise. Opetusministeriön laatimat yliopistojen ohjausjärjestelmät eivät edistä laitosten yhteistyötä, vaan ne pikemminkin rohkaisevat yliopistoja ja niiden laitoksia tuijottamaan omaan napaansa.”

Esimerkki juuri vaaditun kaltaisesta rajat ylittävästä toiminnasta on oman kauppatieteiden ja matkailun tiedekuntamme perustaminen ja toiminta. Liiketaloustieteellisen osaamisen lisäksi se kokoaa verkostotiedekuntana myös muiden yliopistomme tiedekuntien osaamista.


*  *  *

Muokattaessa Suomen yliopistoja eurooppalaiseen yliopistoalueeseen paremmin soveltuviksi ja tehtäessä siihen perustuvia rakenneratkaisuja, on  kysyttävä, olemmeko ymmärtäneet oikein tehtävämme pitää huolta nimenomaan suomalaisen yhteiskunnan hyvinvoinnista ja vaikuttaa sitä kautta Euroopan ja ihmiskunnan parhaaksi? Vaarana näet on, että sovellamme täällä vain muualta tuotuja oppeja tuntematta niiden taustoja ja näkemättä niiden kaikkia vaikutuksia oman yhteiskuntamme kannalta. Olemmeko tässä globalisoitumisen huumassa unohtaneet, että suomalaisille sittenkin tärkeintä on pitää huolta siitä, että suomalaisilla on hyvä olla Suomessa?

Kuten jo totesin, yleiseurooppalaiseen tutkintorakenteeseen siirtyminen sisältää selvän riskin koulutustasomme laskusta. Kun uutta tutkintorakennetta markkinoitiin, tavoiteltiin koulutuksen kehittämistä ja tutkintojen monialaisuutta. Järjestelmän piti tulla myös nykyistä joustavammaksi salliessaan monitieteisten maisteriohjelmien vakiinnuttamisen. Todellisuudessa kehitys näyttää kulkevan vastakkaiseen suuntaan. Kun ydinainesanalyysin nimissä oppiaineet karsivat tutkinnoista ns. epäolennaista, kohdistuu karsinta helposti tutkintoja aiemmin rikastuttaneisiin sivuaineisiin, jolloin koulutuksen monipuolisuudesta joudutaan luopumaan. Myöskään monitieteisistä maisteriohjelmista ei näy enää merkkiäkään, jne.

Samanaikaisesti yliopistotutkimus on EU:n tutkimusrahoituksen hyötytavoitteisuuden sekä sitä kansallisesti seuraavien painotusten johdosta kapea-alaistunut. Yliopistoihin perinteisesti kuulunut pitkäjänteinen perustutkimus on saanut väistyä lyhytjännitteisen soveltavan tutkimuksen tieltä. Itse asiassa perustutkimuksesta on kehittymässä vain ns. huippuyksikköjen etuoikeus. Varoittavana esimerkkinä tästä on Iso-Britanian hierarkisoitunut yliopistojärjestelmä, jossa 80 prosenttia keskeisestä tutkimusrahoituksesta menee kolmelle yliopistolle, vaikka kaikki saavat kyllä  kilpailla näistä varoista4.

Soveltavan tutkimuksen puolella ollaan Suomessa samanaikaisesti kehittämässä kansallisin voimin eurooppalaiseen järjestelmään vedoten ammattikorkeakoulujen tutkimusympäristöjä. – Nyt näyttää siltä, että mopo pääsi näissä asioissa käsistä jo edellisen opetusministerin aikana, joten painavia syitä tutkimusjärjestelmämme rakenneselvityksiin kyllä löytyy.

Miten sitten yliopistojen tulosohjaus, niitä koskevat rakenneratkaisut ja laatu kohtaavat pysyvyyden ja muutoksen, jotka totesin yliopistoihin kuuluviksi perustrendeiksi.

Jos tavoitellaan toiminnan vaikuttavuutta, ohjauksella on siinä keskeinen rooli. Yliopistojen tulosohjauksessa tämä merkitsee, että ohjausjärjestelmä sisältää tekijöitä, joilla turvataan korkeatasoiset tutkinnot ja yliopistojen halu varmistaa niiden laadukkuus monialaisuutta vahvistamalla. Samoin laadukkaan tutkimuksen ehtona on yliopiston riittävä laaja-alaisuus ja monitieteisyys, joita ohjausjärjestelmän tulee niin ikään tukea. Tärkeintä on, että ohjausjärjestelmä tukee yliopistojen kehittymistä yliopistoina; sivistyksen kehtoina ja uutta luovan tiedon yhteisöinä. Perustavana arvolähtökohtana voi olla vain sivistyksen edistäminen sen kaikkein avarimmassa katsannossa. Vain tätä kautta yliopisto säilyttää oikeutensa sille kuuluviin ”monopoleihin” kuten tutkijankoulutukseen ja siihen liittyviin tohtorin arvoihin.

Ovatko Suomen kaikki yliopistot myös jatkossa aitoja yliopistoja ja sivistyksen kehtoja vai hierarkisoidaanko niistä osa ammattiopistoiksi niiden monialaisuutta karsimalla, jää nähtäväksi. Jos näin tapahtuu, pelkoni harmonisoinnin mukaan tuomasta koulutustason laskusta on ollut aiheellinen.


*  *  *


Ladies and Gentlemen!

We will be opening the University´s doors to about 200 new international students this coming academic year. This means that every fourth new students is a from abroad. The furthest home countries are Ausralia, Canada and Yakutia, so other continents than Europe are also represented.

The University of Lapland´s goal for internationalisation is that in the year 2010 about 10 percent of the university´s students come from abroad; it now looks as if we well on our way to reaching that goal.

The prerequisite for the successful recruitment of international students is that the university can offer enough instruction in foreign languages
– in practise this means in English. Our goal is that in 2010 about 20 percent of the instruction given at the university is given in foreign language. This will require continuous development of programmes both in the faculties and in the International Studies Centre.

The first Master´s Programme given entirely in English, the “Master´s Programme in Northern Resources”, supports our strategic goals relating to the enhancement of northern expertise in an exellent way.

In addition, this academic year we offer about 90 courses or programs in English. The international exchange teachers and researchers visiting here give their important contribution to the teaching offered.

On behalf of the University of Lapland I would like to extend a warm welcome to all our visiting teachers, researchers and students to our community. I hope you will enjoy your stay.


*  *  *

Hyvät kuulijat!

Kun puolikymmentä vuotta sitten yhteisesti valmistelimme vuoteen 2010 ulottuvan Lapin yliopiston strategia-asiakirjan tulevaisuutta ennakoiden ja omia vahvuuksiamme esille tuoden, emme varmaan kukaan arvanneet, kuinka nopeasti kehitys tulisi etenemään juuri ennakoimaamme suuntaan. Pohjoiseen asiantuntemukseen perustuva monialainen palvelu- ja elämysosaaminen ja niihin liittyvä oppiainerajat ylittävä toimintatapa monialaisuuden hyödyntämiseksi on jo osoittautunut kestäväksi valinnaksi. Tämän toimintatavan syventäminen ja raja-aitojen ennakkoluuloton ylittäminen tuottaa jatkossakin parhaan lisäarvon yliopistomme tutkimukselle ja opetukselle.

Toinen asia, jota saatoimme etukäteen vain heikosti ennakoida oli yliopistomme vetovoimaisuuden kasvattaminen selkeillä strategiaratkaisuilla.  ”Pienten yliopistojen suosio kasvoi eniten” oli luettavissa lehtien otsikoissa viime keväisten opiskelijavalintojen yhteydessä, joissa yliopistomme kasvatti hakijamääräänsä suhteellisesti voimakkaimmin.

Lisääntyvän opiskelijamäärän ohella tulevien vuosien toimintaympäristöämme hallitsee rakentaminen. Käyntiin lähteneen 3. rakennusvaiheen valmistumisen jälkeen kampusalueella olevat tilat lähes kaksinkertaistuvat ja luovat entistä paremmat edellytykset yliopiston monialaisuuden hyväksi käytölle, johon edellä olen useaan otteeseen viitannut.

Sen jälkeen kun teimme keväällä rohkean päätöksen opintojen tukemiseksi annettavasta kannettavasta tietokoneesta jokaiselle uudelle perustutkintoa suorittamaan tulevalle opiskelijalle, seuraava haaste on verkko-opetuksen ja oppimismahdollisuuksien laajentaminen ja vakiinnuttaminen osaksi normaalia toimintaamme.

Tänä syksynä koulutustarjontamme laajenee muutoinkin entisestään. Uusia avauksia ovat useat maisteriohjelmat, joiden joukossa ensimmäinen täysin englanninkielinen ohjelma samoin kuin kuntoutuksen, palveluosaamisen ja työelämän kehittämisen tutkintokoulutukset.

Tutkimuksen ja jatkokoulutuksen puolella uusina kehittämisen kohteina tulevat olemaan monitieteisen Venäjä –tutkimuksen ja osaamisen entistä koordinoidumpi toimintatapa samoin kuin ympäristöalan tutkimusohjelman aikaan saaminen.

Toimikausien vaihtumisen johdosta myös hallitus ja tiedekuntaneuvostot ovat uusiutuneet ja yliopiston hallintorakenteita on uudistettu. Verkostopohjainen uusi tiedekuntamme, kauppatieteiden ja matkailun tiedekunta, on myös saanut omat hallintoelimensä elokuun alusta lukien.

Kaiken kaikkiaan katsomme luottavaisina - joskin samalla valppaasti vaaroja ennakoiden -  tulevaisuuteen.


*  *  *

Hyvät kuulijat!

Näillä ajatuksilla toivotan yliopistoyhteisömme jäsenet, opiskelijat, opettajat, tutkijat ja muun henkilökunnan tervetulleeksi aloittamaan Lapin yliopiston 26. lukuvuoden!

Lähteet

1) Helsingin Sanomat 18.7.2004 s. A 5.
2) Helsingin Sanomat 23.8.2004 s. A 4.
3) Kogan, Maurice: The Mission of the University. Magna Charta Observatory, Case Studies: Portugal s. 57. Bononia University Press 2003.
4) Raivio, Kari: Erikoistuminen on yliopistojen pelastus. Helsingin Sanomat 19.6.

Verkkopalvelumme käyttää evästeitä, lue lisää. Jatkamalla sivuston selailua hyväksyt evästeiden käytön. [Hyväksyn ehdot]
OK