Kyösti Kurtakko:

RIIPPUVUUS TYÖYHTEISÖSTÄ – TORJUTTAVAA TODELLISUUTTA?

Työyhteisöt ja työn maailma ovat kokeneet parin taakse jääneen vuosikymmenen aikana melkoisen myllerryksen. Menemättä syvälle voimme listata muutoksista keskeisimmät. Yksi trendi on ollut samanlaistaminen tai yhtenäistäminen. Työpaikkoja on alettu tarkastella ja johtaa samojen mallien mukaan. Tätä kautta erot jukisen ja yksityisen työantajan tai työpaikan välillä ovat vähentyneet. Toisaalta on myös meneillään eroja kasvattavaa kehitystä. Sitä ilmenee sekä työpaikkojen sisällä että niiden välillä. Kehitystä perustellaan kilpailulla. Tästä olkoon esimerkkinä palkkaerojen lisääminen. Näiden lisäksi muutosten tempo on ollut koko ajan kiihtyvä. Uudistukset ja muutokset seuraavat toinen toisiaan nopeutuvalla vauhdilla.

Jatkuva muutos on työntekijöiden kannalta jossakin mielessä kuluttavaa mutta jossakin mielessä taas haasteellista. Kuluttavaa se on silloin, kun uudistuksen asettamat vaatimukset ylittävät tyyöntekijän senhetkisen taito- ja tietotason tai henkisen kapasiteetin. Pitkittyessään ja jatkuessaan tällainen tilanne johtaa erilaisiin ja eriasteisiin kriiseihin, jotka ovat vaikutuksiltaan kielteisiä sekä työntekijöiden että työnantajan puolella. Haasteellisina uudistukset voidaan nähdä silloin, kun työ alkaa muuttua rutiineiksi eikä ole enää mitään opittavaa. Silloin uudistukset tuovat työhön uusia päämääriä edellyttäen, että ne koetaan jossakin katsannossa mielekkäinä.

Yliopistot eivät ole jääneet työelämän muutoksista erilleen. Muutokset ovat olleet täälläkin mittavia ja kun ottaa huomioon yliopistojen pitkän ja vahvan tradition suhteellisesti muutosten voisi arvioida kohdanneen yliopistoja muuta työelämää rajumpina. Näin arvioidessani kiinnitän huomiota muutosten mentaalisiin vaikutuksiin. Rahan valta, kaupallistuminen, tehokkuusvaatimukset, projekteina tehtävien töiden lisääntyminen, palkkaerojen kasvu muutamia kielteisiä esimerkkejä mainitakseni ovat syvässä ristiriidassa monien akateemisen tradition ihanteiden kanssa. Kun  näin on merkitsee se, että  uudistukset kuolettavat tehokkaasti ihanteisiin sisältyvää kantoaaltoa, joka lisää työssä jaksamista ja työn mielekkyyden kokemista samoin kuin työn käsitteellistä hallintaa.

Näyttää siltä, että edes yliopistot vahvoina ja perinteikkäinä instituutioina eivät ole kyenneet vastustamaan globaaleja trendejä ja ulkopuolelta niihin kohdistettuja muutosvoimia. Vaikka yliopistot edelleen mielletään ulkopuolisten taholta kiinnostaviksi ja halutuiksi työpaikoiksi, on työyhteisön sisällä toimivan ymmärrys yliopistosta ja sen kehityksestä jotenkin epäselvä. Siinä on jotain samanlaista kuin piispa  Elis Gulinin vastauksessa kysymyksen, hallitseeko hän englannin kielen. Han vastasi: ”Suhteeni englantiin on aivan sama kuin suhteeni vaimooni: rakastan sitä jonkin verran, ymmärränkin sitä, mutta en hallitse”. (Kuusi 2001, 64)

Amerikkalainen sosiologi Richard Sennett pohtii  muutama vuosi sitten ilmestyneessä esseessään The Corrosion of Character  (suomennettu nimellä Työn uusi järjestys) ansiokkaasti yhteisöllisyyden merkitystä. Yksi tämän päivän globaalin markkinatalouden tahattomia seurauksia on Sennetin mielestä, että se on ”herättänyt yhteisöllisyyden kaipuun”.

Nykyisessä pirstaleisessa ja epävarmuuden sävyttämässä maailmassa luottamus, lojaalius ja aito sitoutuminen ovat entistä harvinaisempia. Niitä voidaan tavoitella kyllä muodollisten sopimusten avulla, mutta luottamuksen syvempi kokeminen on yleensä yhteydessä epävirallisempiin suhteisiin, mm siihen, että oppii keneen työpaikalla voi luottaa joutuessaan hakemaan apua ja tukea vaikeasta tehtävästä tai elämäntilanteesta selviämiseen.  Tällaiset siteet kehittyvät hitaasti ja edellyttävät riittävän pitkäaikaisia  työsuhteita,  mikä yliopiston kaltaisessa yhteisössä on periaatteessa totta ja koskee valtaosaa työntekijöitä. Sitä kuinka pitkästä prosessista yhteisöllisyyden kehittymisessä on kyse kuvastaa hyvin se, että yhteisöllisyyden puute tuli esille yhtenä kehittämistarpeena muutama vuosi sitten tehdyssä yliopistomme strategiatyössä. Lapin yliopisto on toiminut jo 25 vuotta.

Sosiaalinen yhteisyys perustuu riippuvuuden tunteelle. Se on riippuvuutta instituutiosta ja sen jäsenistä.  Tällainen asenne on kuitenkin nykyiselle työeetokselle vierasta. Tämän päivän avainsana on riippumattomuus.  Harva jos kukaan haluaa ottaa itseensä leiman, että hän olisi riippuvainen jostakin. Tämän päivän työelämästä selviäminen edellyttää löyhäsidoksisuutta ja varautumista työn ja/tai työpaikan vaihtumiseen. Harvad Business Schoolin professori John Kotter neuvoo (Sennetin 2002, 21 mukaan) nuoria työskentelemään mieluummin organisaation ulko- kuin sisäpuolella. Hänen mielestään on parempi ajatella työtä konsultointisuhteena kuin takertua pitkäaikaiseen työsuhteeseen. Sitoutumattomuus ja pinnallisuus tarjoavat hänen mukaansa paremman suojakuoren työelämän raakaa ja nopeatempoista todellisuutta vastaan kuin lojaaliuden ja palvelun arvoihin perustuva toiminta.

Tämän päivän työelämäarvojen kehitystä voidaan kärjistyneesti kuvata seuraavan eri vuosikymmenille sijoitettujen matematiikan tehtäväesimerkkien avulla. 1950-luvun  tehtävä: Metsuri myy kuorman puutavaraa 100 000 markalla. Hänen tuotantokustannuksensa ovat 4/5 hinnasta. Paljonko hän saa voittoa? Sama tehtävä 2000-luvulta: Metsuri myy kuorman puutavaraa 100 eurolla. Hänen tuotantokustannuksensa ovat 120 euroa. Miten tilintarkastustoimisto laskee voitoksi 60 euroa?

 Yliopistot eivät ole koskaan olleet parhaita ihmiselämän ymmärtäjiä. Tämä johtuu ainakin osittain tieteisuskosta ja siihen sisältyvästä naturalistisesta näkemyksestä, joka leimasi tieteellistä työtä koko viime vuosisadan ja erityisesti sen alkupuoliskon. Sen mukaan tieteen uskottiin pystyvän ratkaisemaan ihmiselämän keskeiset ongelmat ulkopuolisen ja tunteista vapaan tarkkailijan lähestymistavalla. Ilman tunteita ja arvoja on kuitenkin mahdotonta tehdä oikeutta monille ihmiselämän ulottuvuuksille. Arvot ja ihanteet toimivat kannustimina ja pidäkkeinä ihmisessä oleville biologisille ja henkisille voimille sekä yhteisöstä häneen kohdistuville odotuksille. ”Haavoittuvana olentona ihminen kuitenkin elää” kuten dosentti Tapio Puolimatka äskettäin ilmestyneessä kirjassaan ”Kasvatus, arvot ja tunteet” toteaa, ”jännitteessä arvoihanteen ja omien rajoitustensa ja puutteidensa välillä. Jotta arvotietoisuus ei vaikuttaisi lamaannuttavasti, ihminen tarvitsee myös kykyä armahtaa itseään. Muuten hän ei pysty kohtaamaan kuilua, joka vallitsee hänen ihanteittensa ja hänen elämänsä välillä”. (Mt. s. 11)

Yliopistotkin muuttuvat. Ilmeisesti jatkossa markkinatalous erilaisine lieveilmiöineen tunkeutuu vieläkin enemmän osaksi akateemista arkea. Mitä halutuimpina ja kiinnostavimpina paikkoina yliopistot säilyvät sitä todennäköisempänä tällaista kehitystä voi pitää. Voimme tietysti jo nyt kysyä kuinka moni tulokas, rekryytti,  on tehnyt itsestään tuotteen, jota hän sitteen myy meille valitsijoille. Tähän suuntaanhan me myös itse tätä kehitystä viemme opettamalla nuorille tutkijanaluille mm. portfolion laadintaa. Jos tämä kehitys hyväksytään tarvitaan samanaikaisesti toimia, joilla vahvistetaan yhteisöllisyyttä, sillä se, jos mikä on paras tae työn kuormittavuutta ja uuvuttavuutta vastaan. Mielestäni on kamppailtava kaikilla keinoin, ettei useissa uusimmissa työntutkimuksissa raportoitu riippuvuuden hävettävyys työyhteisöstä toteuteudu ainakaan Lapin yliopistossa. 

Joka tapuksessa voimme lähteä siitä, että monimuotoisuus yliopistoissa vahvistuu ja lisääntyy. Samalla ymmärrys yliopiston toiminnasta vaikeutuu. Eri aktiviteeteissa ja viroissa toimivien välinen keskustelu ei ehkä aina suju toivotulla tavalla, kuten seuraavassa pienessä anekdootissa:
”Teidän työnne on vaikeaa luettavaa, sanoo professori opiskelijalle. Työ pitäisi kirjoittaa niin, että aasikin ymmärtää, mistä on kyse. – Kyllä, herra professori. Mitä te ette ymmärrä?”

Verkkopalvelumme käyttää evästeitä, lue lisää. Jatkamalla sivuston selailua hyväksyt evästeiden käytön. [Hyväksyn ehdot]
OK