Virkaanastujaisesitelmä 28.2.2006
Päivi Naskali, naistutkimuksen professori

Naistutkimus uusien tietämisen tilojen avaajana

Tieteiden kenttä on viime vuosina monipuolistunut ja uusia tieteenaloja ja oppiaineita on tullut perinteisten rinnalle. Naistutkimus - joka ei ole enää edes ”uusi” tieteenala - joutuu kuitenkin yhä perustelemaan merkitystään ja oikeutustaan. Tämä on paradoksaalista, koska lähes kaikki ihmistieteet ovat tänä päivänä velkaa naistutkimukselle siitä kehityksestä, jota feministinen tieteenkritiikki on käynnistänyt tieteenfilosofiassa ja tutkimusmetodologiassa. Kuitenkaan naistutkimuksen tuottama tieto ei vielä kuulu tieteen kaanoniin kaikilla ihmistieteiden aloilla. Esimerkkinä olkoon vaikka tutkimani kasvatuksen filosofia. Uudessakin suomalaisessa tutkimuksessa naiset on kirjoitettu ulos kasvatuksen filosofiasta, sukupuolittunutta kasvattajuutta ei tunnisteta eikä pohdita kasvatusfilosofian merkitystä sukupuolen rakentajana.

Naistutkimuksen tila tieteen marginaalissa on ollut työteliäs mutta myös hyvä näköalapaikka yhteiskuntaan ja tiedeyhteisöön. Tilaa voi kutsua myös luovaksi marginaaliksi, koska se on mahdollistanut uusien näkökulmien avaamisen niin opetuksessa kuin tutkimuksessakin. Se on antanut tilaisuuden arvioida tiedeyhteisön omien ideaalien kuten avoimuuden, objektiivisuuden ja rationaalisuuden toteutumista käytännössä.

Sukupuolen mieltämistä teoreettisena ja poliittisena kysymyksenä ovat vaikeuttaneet suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevat käsitykset, jotka perustuvat ennemminkin mielikuviin kuin tutkittuun tietoon. Vallalla oleva poliittinen korrektius edellyttää, että esimerkiksi sukupuolten välinen tasa-arvo hyväksytään yhteiskunnallisena tavoitteena. Samalla se mielletään jo saavutetuksi, pysyväksi tilaksi, eikä sen yhteyttä historialliseen ja kulttuuriseen muutokseen tunnisteta. Toinen vallitseva oletus on sukupuolineutraalius samanlaistavana valtana, joka estää tunnistamasta ihmisten ja ihmisryhmien välisiä eroja sekä politiikan ja tieteen merkitystä erojen tuottajina. Kolmanneksi naiseus määrittyy edelleen julkisessa keskustelussa yhteiskunnallisena ongelmana. Huolestuneesti keskustellaan yliopistojen naisistumisesta, äitiyden kustannuksista ja ikääntyvien naisten määrästä. Tyttöjen ja naisten kohtaamat ongelmat nähdään usein edelleen yksityisyyden kontekstissa, ei rakenteellisia muutoksia edellyttävinä kysymyksinä.

Naisten äänioikeuden juhlavuonna voimme nähdä, ettei maailman tutkiminen sukupuolen näkökulmasta ole menettänyt merkitystään eikä naistutkimus ole tehnyt itseään tarpeettomaksi edes tasa-arvon näkökulmasta. Viime vuosien aikana jäykät sukupuolittuneet rakenteet ovat paljolti purkautuneet ja sukupuoli- ja seksuaalikulttuurit ovat monimuotoistuneet. Samalla taloudellisen ja kulttuurisen kehityksen seurauksena on käynnistynyt prosesseja, jotka uhkaavat naisten ihmisarvoisen elämän mahdollisuuksia. Köyhyys on maailmanlaajuisesti naisistunut ja esimerkiksi naisiin kohdistuva väkivalta ja tyttöjen kasvurauhan visuaalinen häirintä ovat saaneet yhä näkyvämpiä muotoja. On myös huomattava, etteivät sukupuolta koskevat kysymykset ole enää vain kansallisia kysymyksiä, vaan globalisoituminen on tuonut erilaiset sukupuolikulttuurit osaksi arkipäiväämme. Onkin helppo yhtyä opiskelijoiden esittämään näkemykseen, jonka mukaan naistutkimus kuuluu tänä päivänä jokaisen yliopisto-opiskelijan yleissivistykseen.

Usein kysytään, miksi tieteenala käyttää nais- eikä sukupuolitutkimuksen käsitettä, vaikka jälkimmäinen olisi houkuttelevampi yleistä ihmisyyttä koskevan konnotaationsa johdosta. Käsite pakottaa kyllä yhä uudelleen tutkimustehtävän avaamiseen. Naistutkimus ei tutki naisia vaan yhteiskuntaa, kulttuurisia merkitysjärjestelmiä sekä tiedon tuottamisen ehtoja ja tapoja. Sen harjoittaminen ei ole kiinni tutkijan sukupuolesta, vaan edellyttää yhteiskunnallisia käytäntöjä tukevan vallan analyysia, feministisen tietoteoreettisen käsitteistön hallintaa sekä yhteyttä feministiseen tiedeyhteisöön. Nämä näkökulmat yhdistävät myös kriittiseen miestutkimukseen ja queer-tutkimukseen suuntautuneita tutkijoita. Naistutkimuksen käsite viittaa neutraalin ihmisyyden oletuksen purkamiseen. Käsitettä tarvitaan myös siksi, ettei naiseuden ja tieteellisyyden yhdistäminen ole ongelmatonta vielä 2000-luvullakaan, vaikkei naisen käsitettä enää pidetä totuuden ja tiedon vastakohtana kuten tieteen historiassa on tehty.

Seuraavassa tarkastelen naistutkimuksen opiskelijoille ja tutkijoille avaamia uusia ymmärtämisen tiloja, jotka koskevat tiedon sisältöjä, tiedon luonnetta, toimijuuden tiloja sekä yhteiskunnallista muutosta.

Uusia tiedon sisältöjä

Naistutkimus on alkujaan syntynyt tarpeesta täydentää mieskeskeistä tutkimustietoa tuomalla esiin naisten osallisuuden maailman rakentamisessa. Sukupuolettomaksi väitetyn ihmisyyden vahva ihanne peitti pitkään näkyvistä ymmärryksen siitä, että yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja tieteellisetkin käytännöt olettavat sukupuolten mukaisen jaon ja rakentavat sukupuolittuneita käytäntöjä ja subjekteja.

Lapin yliopiston oppiaineet johtavat pääsääntöisesti eettisiin ammatteihin, jollaisena myös tutkijuutta voidaan pitää ja joissa subjektiuksia tuottavan vallan analyysi on työssä onnistumisen edellytys. Esimerkiksi kasvatustieteessä naistutkimus toimii yhteiskunnallisesti orientoituneena koulutustutkimuksena ja koulutus- ja kasvatusaatteiden filosofisena analyysina. Se tutkii koulutuksen merkitystä yhteiskunnalle ja yksilöille: mitkä mekanismit pitävät yllä jyrkästi kahtiajakautuneita koulutusmarkkinoita, miten koulutuksen järjestykset rakentavat sukupuolittuneita subjekteja tai miksi heteroseksuaalisuus kuvataan lapsen kehityksen ehdottomana normina. Naistutkimus tarttuu myös tabuina pidettyihin teemoihin kuten seksuaalisuuteen ja väkivaltaan, jotka muodostavat lasten ja nuorten kasvun kehyksen erityisesti medioituneessa yhteiskunnassa.

Sosiaalitutkimuksen edustajat ovat viime aikoina esittäneet haasteen ruumiillisuutta koskevasta tiedosta sosiaalista hyvinvointia tutkittaessa. Keskustelussa on kysytty, onko rakenteita ja instituutioita koskeva teoretisointi ohittanut ihmisten tarvitsevuuden ja riippuvuuden. Oikeustiede on analysoinut ruumiinoikeuksia ihmisoikeuksien osana ja nostanut esille rikoksen uhrin näkökulmaa. Näiden teemojen nostaminen tutkimuksen kohteeksi näyttää jääneen pitkälti feministisen tieteen tehtäväksi.

Keskeinen tiedon sisällöllinen muutos koskee itse sukupuolen käsitettä. Arkiajattelussa sukupuolella viitataan lähinnä naisiin ja miehiin, jolloin painopiste on sukupuolten välisissä eroissa. Naistutkimus ylittää tämän dikotomisen jaon; nais- ja miesolemukseen kiinnittymisen sijasta kyseenalaistetaan perustaan palautuva olemuksellinen määrittely ja avaudutaan kohti sukupuolen monimuotoisuutta. Erojen hierarkkisuuden purkautuminen on johtanut lukuisten eron tekijöiden samanaikaiseen tarkasteluun. Tutkimuksessa tämä näkyy toiseuttavien vallan mekanismien analyysina sekä pyrkimyksenä erilaisuuden tunnistamiseen ja kohtaamiseen.

Tutkijalta edellytetään herkkyyttä sille, miten tiede ja tutkimus tuottavat sekä normaaliutta ja samuutta että rakentavat erotteluja ihmisryhmien välille. Universaalin historiattoman ihmisyyden purkaminen on edelleen tarpeen monissa tieteissä, mutta ennen kaikkea on oltava tietoinen siitä, miten tiede osallistuu erilaisuuden rajojen piirtämiseen.

Intersektionaalisuus soveltuu hyvin lähtökohdaksi Lapin yliopiston naistutkimukselle. Kun sukupuolen nähdään rakentuvan lukuisten eron tekijöiden leikkauspisteissä, sitä voidaan tarkastella myös alueellisen eron kontekstissa. Samalla on huomattava, ettei mitään yhteiskunnallista toiseutta ja marginaalia voi tarkastella ottamatta huomioon sukupuolta. Esimerkiksi etnisyys ei ole sukupuoleton kategoria, vaan kaikkien yhtenäisiksi luultujen ryhmien sisällä on omat marginaalinsa ja sukupuolittuneet käytäntönsä.

Mahdottomuus palata luonnolliseksi oletettuun alkuperään ei estä sukupuolen tarkastelua poliittisena kategoriana: sukupuoli rakentuu suhteissa ja järjestyksissä, joita erilaiset vallan käytännöt tuottavat. Nuo käytännöt – kuten sukupuoletkaan – eivät vain ”ole” vaan ne tehdään. Niinpä ne jäsentyvät jatkuvasti uudelleen yhteiskunnallisissa merkityskamppailuissa. Yksi luonnolliseksi oletettu järjestys on heteroseksuaalisuus. Liisa Rantalaiho totesi jo vuonna 1994, miten ”Suomalaisen sukupuolijärjestelmän pohjavirtana on ehdoton heteroseksuaalisuuden valta-asema. Jo suomenkielinen sanamme ”sukupuoli” kertoo tästä heteroseksuaalisesta kumppanuudesta: puolikkaat jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden.” (Rantalaiho 1994, 18) Käytännöt ovat ajaneet tämän järjestyksen ohi ja heteronormatiivisuuden purkautumisesta on tullut merkittävä yhteiskunnallisen keskustelun kohde.

Uusia tietämisen tiloja

Naistutkimus siis pakottaa ajatteluun ja kriittisyyteen, mutta ei vain tiedon sisältöjä ja tuloksia vaan myös tiedettä ja tutkimusta kohtaan.

Naistutkimus avaa opiskelijoille oivalluksen tiloja, koska se osoittaa, miten tietäminen ei ole jotakin joka on itseni ulkopuolella, vaan se on prosessi, jonka rakentamisessa olen kaiken aikaa mukana. Tällainen tietäminen ei päästä helpolla vaan vaatii itsereflektiota, joka yleensä johtaa maailmankuvan muuttumiseen. Näin feministinen opiskelu merkitsee yliopistollista opiskelua parhaimmillaan: tietäminen ei merkitse tietojen lisääntymistä vaan tietorakenteen muutosta, ilmiöiden uudelleen jäsentämistä ja uusien käsitteellisten työkalujen hankkimista. Tämä ei tapahdu irrallaan kokemuksista mutta ei myöskään jää kiinni niihin. Tarvitaan kriittistä feminististä yhteisöä ja teoreettisia käsitteitä, jotka mahdollistavat opiskelun filosofiana eli käsitteiden luomisena.

Feministinen tiedekritiikki ei ole hylännyt tieteellisyyden kriteerejä vaan analysoinut niiden toteutumisen ehtoja ja mahdollisuuksia. Se on myös edellyttänyt kriteerien soveltamista tieteeseen itseensä ulottuen myös naistutkimukseen. Keskeinen kritiikki kohdistuu dualistisiin ja perustaa hakeviin olettamuksiin sekä illuusioon maailman yläpuolelle asettuvasta tietävästä subjektista.
Tietoa koskevan ymmärryksen vastakkainasettelut purkautuvat radikaalilla tavalla: virhe voidaan nähdä oppimisen välttämättömänä ehtona, epäoleelliseksi luultu paljastaakin oleellisen, tietämättömyys ei ole tyhjä tila vaan tietämisen yksi muoto. Vallitseva kieli rajoittaa kykyämme ajatella toisin, joten sekä tutkimisessa että opettamisessa osa tiedosta rajautuu aina ajateltavissa olevan ulkopuolelle. Siksi itsestään selvä on kyseenalaistettava ja ajattelua pakeneva pyrittävä ottamaan ajattelun kohteeksi. Sukupuoli itsessään on usein näkökenttää hallitseva sokea piste, liian banaalisti läsnä tullakseen nähdyksi. Niinpä naistutkimus toimii tieteeseen piiloutuvan arkiajattelun purkajana: se minkä luullaan olevan niin kuin se on, osoittautuukin ajattelutapoja radikaalisti haastavaksi kysymykseksi.

Eettisen toimijuuden mahdollisuus

Uusien tietämisen tilojen avaaminen ei ole vain uuden tiedon tuottamista vaan uudenlaisen toimijuuden mahdollistamista; yliopiston tulisi olla tila jossa tietää toisin, jossa suuntautua tulevaisuuteen, jossa erilaiset maailmat ja todellisuudet törmäävät ja kohtaavat. Tämä merkitsee luopumista lopullisten totuuksien tavoittelusta sekä jännitteiden ja ristiriitaisuuksien sietämistä – myös feministisessä tutkimuksessa itsessään.

Naistutkimuksen opetuksen tehtävänä on rohkaista opiskelijoita murtamaan tiedon rakenteita, uhmaamaan auktorisoitua lakia, ylittämään rajoja, lukemaan vastakarvaan sekä kirjoittamaan toisin. Naistutkimus pyrkii valtaistamaan opiskelijat yhteiskunnalliseen tietoisuuteen ja toimintaan paremman tulevaisuuden puolesta. Poliittinen aspekti on samanlainen kuin yhteiskuntatutkimuksessa; se ilmenee maailmaa koskevien käsitteiden luomisena sekä osallistumisena yhteiskuntaa, oikeudenmukaisuutta ja totuutta koskevaan keskusteluun. Sukupuolittunutta marginaalia, toiseuttamista ja valtaa pohjoisessa tarkastellessaan se jakaa Lapin yliopiston poliittisen tehtävän pohjoisen kulttuurin näkyväksi tekemisessä.   

Tieteellisten sääntöjen purkaminen merkitsee rohkeutta kysyä tiedon viimekätisiä perusteluja ja vastuun ottamista tiedon totuudellisuudesta. Se merkitsee herkkyyttä tieteen rajoja luovalle ja eroja rakentavalle vallalle. Kritiikin ja itsekritiikin kautta naistutkimus pyrkii rakentamaan toimijuuden tiloja, joissa toiseuseettinen, eron etiikkaa korostava toiminta tulee mahdolliseksi. Yliopistollinen erinomaisuus ei tällöin ilmene sääntöjen seuraamisena vaan kykynä niiden ylittämiseen.

Tämän hetkinen keskeinen kysymys koskee yliopistollista vastuuta. Managerialistinen yliopisto asettaa entistä kovemman haasteen tieteellisen toiminnan autonomialle. Lyhytjänteinen talouselämän palvelu johtaa helposti jo aiemmin tiedetyn toistoon ja tiedon merkityksen inflaatioon, mikä ei elähdytä feminististä tutkijaa, jonka tavoitteena on teoreettisen ymmärtämisen syventäminen. Kuitenkin naistutkimuksenkin haasteeksi asettuu vastata kysymykseen, kenelle tai mille me olemme vastuussa ja keitä nuo ”me” ovat. Niinpä naistutkimuksen tehtävänä on vahvistaa monimuotoisuutta yksisilmäisyyden sijasta, saada aikaan epäjärjestystä lain noudattamisen sijasta ja tarjota käsitteellisiä välineitä eettisesti arvokkaaseen todellisuuden kohtaamiseen.

Lähteet:
Rantalaiho, Liisa 1994. Sukupuolisopimus ja Suomen malli. Teoksessa Anttonen, Anneli, Hensiksson, Lea ja Nätkin, Ritva (toim.) Naisten hyvinvointivaltio. Tampere, Vastapaino, 9–30.

Verkkopalvelumme käyttää evästeitä, lue lisää. Jatkamalla sivuston selailua hyväksyt evästeiden käytön. [Hyväksyn ehdot]
OK