Lapin yliopiston vuosijuhla 28.1.2006

Henkilöstön puheenvuoro
Jarmo Kiuru
luottamusmies
Lapin tieteentekijät

Työelämän solmut aukeavat yhteistyöllä

Arvoisa rehtori, hyvät kutsuvieraat, parhaat kanssatyöntekijät

Suomalainen yhteiskunta on kehittynyt vauhdilla ja työelämä sen mukana. Kehitystä voi kuvata esimerkiksi muistelemalla sitä “kuin silloin ennen”, kuten laulussakin sanotaan (Vainio&Kärki). Voimme kertoa lukuisia tarinoita, kuinka silloin ennen tietokoneita laadittiin asiakirjoja tai täytettiin lomakkeita taikka viestittiin työkavereiden kanssa. En kuitenkaan ryhdy yksityiskohtaisesti muistelemaan  aikaa ennen tietokoneita – en koe olevani siihen vielä riittävän kypsä.

Moni alkaa kuitenkin kypsyä tähän vaiheeseen, sillä useat vanhemmat kollegat ja työkaverit miettivät jo, jäävätkö eläkkeelle 63-vuoden iässä vai vasta myöhemmin. Eläkkeellä on aikaa muistella vanhoja ja tarinoida menneistä. Lastenlasten – jos sellaisia on – huvittaminen vanhoja juttuja kertomalla on yksi asia, joka on jäänyt mieleen omista isovanhemmista. Sama perinne elää metsästysporukassamme, jossa eläkkeellä olevat harmaat pantterimme kertovat tarinoita vanhoista Lapin savotoista ja sen aikaisista työvehkeistä.

Teemaan liittyy merkittävä lähivuosien työelämää mullistava yhteiskunnallinen kehityskulku, jonka perustukset valettiin jo 1960-luvulla.  Olen nyt parina kesälomana elinikäisen oppimisen idean mukaisesti vahvistanut omia pedagogisia tietojani ja taitojani, ja yksi aiheista oli elinikäinen oppiminen. – Kyse oli siis eräänlaisesta metaoppimistapahtumasta, jossa elinikäinen oppija opiskeli elinikäistä oppimista.

Opiskeluun nivoutui omakohtainen tutustuminen väestötilastoihin. Havahduin huomaamaan, että 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla syntyneet ikäluokat – joihin itsekin kuulun – ovat viimeisiä ikäluokkia, jotka ovat ylittäneet kasvattajansa lukumäärässä. Kondomit ja e-pillerit – nuo sinänsä mainiot tieteelliset keksinnöt – lienevät yksi keskeinen syy kehitykseen. – Nyt olemme ihmisen kehityksessä siinä vaiheessa, että keskustelemme jo keinotekoisen lisääntymisen rajoista sekä seksin osittaisesta illegalisoinnista.

Palatakseni kuitenkin virittämääni muutosteemaan – meille työyhteisönä asetetut uusimmat haasteet liittyvät nimenomaan väestön vanhenemiseen ja eläköitymiseen. Suuri kysymys on, miten me tähän haasteeseen vastaamme. Vastauksia on melkein yhtä monta kuin vastaajia. Omasta harrastuneisuudesta tiedän, että tässä talossa ei esimerkiksi tietotekniikkaa ole vielä täysin valjastettu työnteon palvelukseen. Tekniikka ei kuitenkaan yksin riitä vastaukseksi kaikkeen. Lisäksi tarvitaan sosiaalisia keksintöjä: uusia tapoja organisoida ja tehdä työtä.

Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että oman yliopistomme johdolle on ministeriöstä annettu tätä varten käyttöön varsin vanhanaikaiset välineet – keppi ja porkkana. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen tämä “uusi porkkanajärjestelmä” eli UPJ. Keppilinjaa puhtaimmillaan edustaa valtiovarainministeriön kehyspäätöksessä 11.3.2005 ilmaistu tavoite, jonka mukaan vain puolet valtion vapautuvista työpaikoista täytetään. Molemmat suuret uudistukset ovat toteuttamisvaiheessa.

Keppiä ja porkkanaa voi käyttää monella tavalla. Yksi tapa on sitoa porkkana kepin nokkaan ja keppi aasin selkään. En neuvoisi kokeilemaan tätä tapaa meihin työntekijöihin. – Lopputuloksena talo voisi olla täynnä aaseja. Viisainta olisi pysähtyä yhdessä miettimään, miten väistämme edessä olevat karikot. Toinen tie on yhteistoiminnan kehittäminen.

Uuden porkkanajärjestelmän osalta yhteistyö on yleisesti ottaen sujunut hyvin. Yhteistyö on joutunut testiin paitsi työntekijä-työnantaja -suhteessa myös meidän työntekijöiden kesken. Yhteistyön arvo on ollut suorassa suhteessa asian merkittävyyteen. Puhutaanhan nyt yhdestä palvelussuhteen keskeisimmästä ehdosta: palkkauksesta.

Uudistuksessa oli vaarana, että keskustelu juuttuu imaginäärisiin kysymyksiin tehtävien vaativuustasojen ja henkilökohtaisen suoriutumisen tasojen numeroista. Tämän ministeriökin oli ennakoinut pidättäytymällä aikaisemmassa vaiheessa vaati- ja henkitasojen euromäärien julkistamisesta. Nyt kun euromäärät on julkaistu, meidän on helpompi katsoa, mitä oman vaati- tai henkitason muutokset suuntaan tai toiseen merkitsevät. Todellinen vääntö käydään kuitenkin tulevaisuudessa, kun näemme, miten UPJ:ää ryhdytään käyttämään henkilöstöpolitiikan välineenä.

Henkilöstöpolitiikan yksi keskeinen ikuisuusteema on muutostilanteiden hallinta. Muutostilanne luo aina epävarmuutta – pahimmillaan puhutaan ns. hallitsemattomasta muutoksesta. On luontevaa pyrkiä tilanteeseen, jossa muutos on paitsi johdon myös työntekijöiden hallinnassa. Siksi muutostilanteita ei tulisi käyttää tarpeettomasti epävarmuuden lisäämiseen. Joillakin työpaikoilla on päädytty isoissa muutostilanteissa ratkaisuihin, joissa työntekijät laitetaan hakemaan talon sisäisesti omaa työpaikkaansa uudestaan. Lakimiesvinkkelistä kyse on lähinnä tosi-tv -tyyppisestä retoriikasta, jolla pyritään luomaan katsojassa – tässä tapauksessa työntekijässä – tuntemuksia. Pelon tunteiden luominen työntekijässä ei liene kenenkään etu.

Hallitsemattomalle taikka epätasapainossa olevalle ja yksipuoliselle muutoksenhallinnalle on olemassa vaihtoehtoja. Yhteiskuntatieteilijät ja kasvatustieteilijät ovat kirjoittaneet monia viisaita kirjoja organisaatiokäyttäytymisestä, organisaatiokulttuurista ja työssä oppimisesta. Kirjoissa kerrotaan esimerkkejä menestysresepteistä, joilla tuottavuutta on nostettu luopumalla vanhasta liukuhihna-, valvonta- ja sanelukulttuurista. Vastuuta muutoksen toteuttamisessa ja itse tuotannon suunnittelussa ja valvonnassa on delegoitu lattiatasolle. Tässä talossa jos missä pitäisi olla kykeneviä henkilöitä näitä oppeja soveltamaan ja toinen toisilleen opettamaan. Siinä olisi tulevaisuuden haastetta meille kaikille.

Yliopistoon tuskin soveltuvat sellaiset isojen kansallisten tai ylikansallisten firmojen reseptit, joissa huonosti koulutettua ja halpaa työvoimaa ohjataan tarkkojen käsikirjoitusten mukaan palkkatyössä taikka franchising-yrittäjinä. Ministeriöiden suunnasta näyttäisi kuitenkin koko ajan lisättävän paineita tämän suuntaiseen etenemiseen. En lähde laajemmin luettelemaan esimerkkejä tästä. Opettajien työn lopputulokseen perustuvan työaikajärjestelmän murentamiskaavailut riittäkööt yhdeksi ajankohtaiseksi esimerkiksi. Toisena esimerkkinä voisi mainita budjettirahoituksen ulkopuolella työskentelevät henkilöt, jotka joutuvat haalimaan eri rahoituslähteistä omat palkkarahansa.

Yliopisto on moniin muihin työnantajiin nähden etuoikeutetussa asemassa. Nuorta koulutettua työvoimaa on tarjolla runsaasti. Pienellä houkuttelulla on helppo saada uusia lahjakkaita nuoria yliopiston palvelukseen. Tässä ei tulisi sortua kertakäyttökulttuuriin, vaan yliopiston tulisi kyetä vastaamaan päätöksistään. Kypsymistä tieteellisille johtopaikoille tai huomiota herättäviin tieteellisiin opinnäytteisiin voi verrata huippu-urheiluun. Vaaditaan lahjoja, mutta myös pitkäjänteistä työtä. Jos tätä työtä häiritään, saavutukset ovat yliopiston kannalta usein vaatimattomia tai jopa miinusmerkkisiä.

Työuran riskit ja karikot tulisi pitää hallinnassa. Uusille työntekijöille tulisi antaa paitsi työhön opastusta, myös ammatinvalinnanohjausta. Tässä ohjauksessa pitäisi uskaltaa tuoda esille myös ikävimmät tulevaisuuden vaihtoehdot. Rekryyteille ei tule maalata todellisuutta ruusuisempaa kuvaa yliopistossa työskentelystä. Silloin syyllistytään indoktrinaatioon tai manipulaatioon. Jos totuus valkenee vasta, kun henkilö putoaa apurahalta kaikkien sosiaalisten turvaverkkojen läpi alimpaan toimeentuloluokkaan vailla työtä ja tavoiteltua tutkintoa, silloin olemme saattaneet pilata yhden ihmisen elämän. Yleensä työuran riskit eivät ilmene näin dramaattisesti. Me olemme kuitenkin huolestuneita siitä, että ikävät tilanteet ovat olleet yleistymään päin.

Koulutuksella on kiistaton arvonsa yhteiskunnassamme. Koulutuksen arvostusta nakertaa kuitenkin tieto siitä, että koulutusta arvostavat ja siihen panostavat yksilöt joutuvat ottamaan elämässään suhteettoman suuren riskin. Tohtorin hatun voi syödä, mutta se tuskin maistuu hyvälle saati on ravitsevaa ravintoa. Koulutusjärjestelmä toimii vain siinä tapauksessa, että  koulutuksen hankkineilla henkilöillä on kysyntää, jos ei aina yliopistolaitoksessa niin ainakin muualla yhteiskunnassa. Nyt liian moni yliopistolta muualle työelämään siirtyvä jatko-opiskelija saa huomata, että valmistuttuaan he joutuvat kilpailemaan samoista työpaikoista vastavalmistuneiden perustutkinto-opiskelijoiden kanssa.

Selvisimme 1990-luvun alun lamasta, joten kyllä me selviämme uusistakin haasteista. Siksi en murehtisikaan tänään tulevaisuutta. Yliopiston vuosipäivänä on aika juhlia menneitä yhteisiä saavutuksia. Olen Lapin Kansan arkiston suostumuksella ja Olli Tiuraniemen avustuksella esitellyt taustalla kuvakertomuksen, joka varmasti herättää monissa nostalgisia tunteita. Joku voi jo yrittää tapailla vanhan iskelmän sanoja “oi niitä aikoja, oi niitä aikoja....” (Podrevskij kääntäjä Bäckman).

Verkkopalvelumme käyttää evästeitä, lue lisää. Jatkamalla sivuston selailua hyväksyt evästeiden käytön. [Hyväksyn ehdot]
OK