Kulutuksen politiikka

Työryhmä kokoontuu torstaina 27.3  14.30-18.00 ja perjantaina 28.3 9.00-11.00 SS23

Kulutusyhteiskunnan vaurastumisen myötä kuluttajat ja kulutus ovat nousseet yhä tärkeämmäksi osaksi poliittista päätöksentekoa. Yhtäältä kuluttajilla perustellaan päätösten oikeutusta ja toisaalta kulutukseen vaikuttava päätöksenteko on tullut yhä yksityiskohtaisemmaksi. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvät kysymykset ovat jälleen kerran tehneet kuluttajasta kiinnostavan toimijan.

Kuluttajien merkitys näkyy myös kuluttajakysymysten esille nostamisessa poliittisten toimenpiteiden muodossa. Suomessa on toteutettu kuluttajapoliittisia ohjelmia vuodesta 1983 lähtien. Kansainvälisesti katsoen kuluttajapolitiikka on vakiinnuttanut merkityksensä ja sisältönsä. Samalla kuluttajapolitiikan kasvuvaihe näyttää olevan ohi ja kuluttajapolitiikka saattaa olla menettämässä asemaansa suhteessa kilpaileviin politiikka-aloihin.

Kutsumme kulutuksesta kiinnostuneita tutkijoita esittämään paperinsa työryhmässä.

Petteri Repo(Kuluttajatutkimuskeskus)  Minna Lammi (Kuluttajatutkimuskeskus)
petteri.repo@ncrc.fi                             minna.lammi@ncrc.fi 

Kuluttajuuden representaatiot Suomen kuluttajapoliittisissa ohjelmissa 1983-2007
Minna Autio ja Visa Heinonen, Helsingin yliopisto

Viimeisen sadan vuoden aikana Suomi on muuttunut takapajuisesta pohjoisesta periferiasta pohjoismaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi ja yhdeksi kommunikaatioteknologian johtavista kehittäjistä. Muutosprosessissa julkisen sektorin rooli on ollut tärkeä. Se on huolehtinut koulutusjärjestelmästä, infrastruktuurista ja elinkeinoelämän suotuisan kehityksen reunaehdoista harjoittamallaan politiikkaohjauksella. Vaikka kuluttajapolitiikkaa on harjoitettu 1900-luvun alusta lähtien, Suomeen perustettiin kuluttajaneuvosto vasta vuonna 1965. Ensimmäinen kuluttajapoliittinen ohjelma julkistettiin 1983. Tarkastelemme valtiollisen kuluttajapolitiikan roolia vuosina 1983-2007 kuluttajapoliittisten ohjelmien valossa.

Ensimmäinen kuluttajapoliittinen ohjelma vuodelta 1983 oli voimassa vuoteen 1991. Seuraava ohjelma muotoiltiin vuosille 1992-1995. Vuoteen 2007 mennessä oli julkistettu kolme muuta ohjelmaa (1997-1999, 2000-2003, 2004-2007), jotka ohjasivat niin julkisten kuluttajapolitiikan toimijoiden (esim. Kuluttajavirasto, kuluttaja-asiamies) kuin yksityistenkin toimintaa (esim. pankkisektori, kauppa). Siten ohjelmat heijastavat vallalla olevaa ideologiaa. Ideologia puolestaan määrittelee sen, miten yritykset, kuluttajat ja julkinen sektori nähdään kulutusyhteiskunnan toimijoina. Esimerkiksi vuoden 1983 ohjelmassa kuluttajat nähdään melko toimintakyvyttöminä ja tietämättöminä toimijoina, kun taas vuosien 2004-2007 ohjelmassa kuluttaja kuvataan aktiivisena ja vaikutusvaltaisena kansalaisena. Siten kuluttajapoliittisten ohjelmien retoriikka on muuttunut, kun yhteiskunnan valtaideologiassa on tapahtunut painotusten muutoksia. Yksi keskeinen muutos tapahtui 1980-luvulla, kun rahoitusmarkkinoiden sääntely purettiin asteittain ja Suomesta tuli avoin markkinatalous. Toinen merkittävä tapahtuma oli Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi 1995. Sen jälkeen Euroopan unionin kuluttajapoliittiset ohjelman ovat alkaneet vaikuttaa kansallisten ohjelmien retoriikkaan.

Esityksemme pääpaino on viiden kuluttajapoliittisen ohjelman analyysissä. Tarkastelemme ohjelmia selvittääksemme, minkälaisia asioita on nostettu keskeisiksi kansallisissa kuluttajapoliittisissa ohjelmissa ja millaisia ratkaisuja mahdollisiin ongelmiin on esitetty. Olemme myös kiinnostuneet siitä, millaisina kuluttajat esitetään teksteissä. Lisäksi tarkastelemme eri toimijoiden ja organisaatioiden kuten julkisen sektorin, yritysten ja kansalaisjärjestöjen roolia kuluttajapolitiikan subjekteina tai objekteina.

Alustavien tutkimustulostemme mukaan vuoden 1983 kuluttajapoliittisesta ohjelmasta vuosien 2004-2007 ohjelmaan kuluttajan representaatio on muuttunut yltäkylläisyydessä elävästä melko tietämättömästä toimijasta aktiiviseksi toimijaksi, joka kohtaa lukuisia sosiaalisia ja ekologisia kysymyksiä ja ongelmia. Tämä tosiasia näkyy siinä, että kuluttajien pääongelmaksi 1980-luvulla nostettiin pikemminkin tiedon puute kuin rahataloudellinen vakaus ja turvallisuus. 2000-luvulla politiikan päätavoitteeksi nousi rahataloudellinen turvallisuus, joka näkyi jo laman aikoihin laaditussa vuosien 1992-1995 ohjelmassa. Ohjelmat kuvastavat myös eri vuosikymmenien yleisiä tavoitteita kuten asumisen kustannusten kohtuullistamista tai julkisten palveluiden laadun ja saatavuuden turvaamista. Kaikki kuluttajapoliittiset ohjelmat sisältävät näkemyksiä lapsista aluksi kuluttajina ja myöhemmin kuluttajakasvatuksen kohteina.


Kestävän kulutuksen ja tuotannon ohjelmat Suomessa ja Iso-Britanniassa - Miten vastataan muotoutuvan politiikkakentän haasteisiin?
Annukka Berg, Helsingin yliopisto

Kestävä kulutus ja tuotanto (SCP) on laaja-alainen politiikkasektori, jossa sekä ympäristö- että kulutuskysymykset ovat keskeisellä sijalla. Kentän muotoutumisen yhtenä virstanpylväänä voi pitää Johannesburgin huippukokousta (2002), jossa sovittiin kymmenvuotisen ohjelmakehikon laatimisesta kestävän kulutuksen ja tuotannon saralla. Teollisuusmaille annettiin työssä vetovastuu.

Yli parikymmentä maata eri puolilta maailmaa on jo laatinut oman kestävän kulutuksen ja tuotannon ohjelmansa. Väitöskirjatyössäni olen kiinnostunut siitä, miten näitä laaja-alaisia ohjelmia voidaan käyttää kestävän kulutuksen ja tuotannon poliittisten haasteiden ratkaisemisessa. Ideana on ollut perehtyä kysymykseen muutaman edelläkävijämaan, Suomen ja Iso-Britannian, kautta. Näistä Iso-Britannian tapaus käsittelee asiantuntija-arvioita maan SCP-ohjelman kohtaamista haasteista. Suomen tapaus puolestaan ruotii ohjelman laadintaprosessia laajapohjaisessa toimikunnassa.  Tapaustutkimuksista saatuja alustavia tuloksia vertaillaan erityisesti YK:n ympäristöohjelman UNEPin (2007) kehittelemiin ohjeisiin kansallisten SCP-ohjelmien laadinnasta. Ohjeissa korostetaan muun muassa mahdollisimman osallistavan sidosryhmäprosessin aloittamista, tavoitteiden ja indikaattoreiden määrittelyä sekä ohjelman integrointia kansallisiin strategioihin.  

Iso-Britannian kestävän kulutuksen ja tuotannon ohjelman toteutukseen liittyvät alustavat tulokset on saatu haastattelemalla alan seitsemää keskeistä asiantuntijaa. Haastatteluissa asiantuntijat korostivat johtajuuden, resurssien ja vision tarvetta kestävän kulutuksen ja tuotannon politiikan saralla. Yritykset ja hallitus nähtiin kentällä selvästi tärkeämpinä toimijoina kuin kuluttajat. Kulutukseen puuttumiseen suhtauduttiin varauksellisesti myös kuluttajien itsemääräämisoikeuden takia, ja koska kulutuskysyntä ei ole osoittautunut tehokkaaksi tavaksi vihertää markkinoita. UNEPin ohjeisiin verrattuna Iso-Britannian haastattelulausunnoissa nostettiin esiin epävirallisen johtajuuden merkitys laaja-alaisissa politiikkaprosesseissa.

Tutkimuksen toisessa tapauksessa analyysin kohteeksi otettiin Suomen kestävän kulutuksen ja tuotannon toimikunta (KULTU) ja sen työskentelyprosessi. Prosessin selvittämiseksi haastateltiin 20 toimikunnan jäsenistä. Haastattelulausunnoissa prosessia pidettiin avoimena, ja myös oppimista tapahtui työskentelyn aikana. Samalla kuitenkin toimikunnan sisäisessä dialogissa nähtiin parantamisen varaa, ja ohjelmaan sitoutuminen hahmottui sangen passiivisena. Suomen tapaus kyseenalaistaakin osaltaan UNEPin ohjeiden periaatteen laaja-alaisten sidosryhmäprosessien itseisarvosta. Tapaus osoittaa, että kun laaja-alaisella joukolla pyritään kaikille hyväksyttävissä olevaan tulokseen, joudutaan helposti pienimmän yhteisen nimittäjän politiikkaan. Esimerkiksi prosessin tulevaisuudelle tarpeelliset heikot signaalit sekä keskustelun herättämiseksi hyödylliset radikaalit ehdotukset ovat tällöin vaarassa jäädä kirjoittamatta ohjelmaan.

Kaikkiaan tutkimuksessa saadut alustavat tulokset kannustavat pohtimaan kestävien kulutus- ja tuotantotapojen ohjelmia strategisesti: Miksi ohjelmia tehdään? Kenelle niitä tehdään? Mitkä ovat niiden tavoitteet ja suhteet toisiin ohjelmiin? (Koskinen 1995) Moniin näistä kysymyksistä UNEPin ohjeet vastaavat, mutta kenelle-kysymyksen osalta ne vaikenevat. Aktiivisten toimijoiden merkitys laaja-alaisilla, muotoutumisvaiheessa olevilla politiikkakentillä näyttäisi kuitenkin olevan keskeinen. SCP-ohjelmaprosessien ilmeisten käyttöjen lisäksi pitäisikin miettiä niiden epäsuoria sosiaalisia ja myös vastakkaisia käyttömahdollisuuksia parhaan mahdollisen strategian löytämiseksi.


Tietoyhteiskunnan valittajat kuluttajaviranomaisten huomion kohteena
Kaarina Hyvönen ja Petteri Repo, Kuluttajatutkimuskeskus

Tietoyhteiskuntakehityksen myötä syntyneet viestintämarkkinat haastavat kuluttajapolitiikan. Tämä näkyy muun muassa kuluttajaviranomaisille kohdistuneina valituksina ja yhteydenottoina. Nämä muodostavat kuluttajaviranomaisille tärkeän tiedonlähteen, koska niiden kautta saadaan tietoa markkinoiden toimivuudesta. Valitusten ja yhteydenottojen kautta voidaan paitsi ratkaista yksittäisten kuluttajien kohtaamia epäkohtia myös parantaa markkinoiden toimintatapoja.

Tietoyhteiskuntapalveluja sääntelevät kuluttajaviranomaisten ohella monet muut viranomaiset. Silloinkin, kun eri viranomaisilla on periaatteessa samankaltaiset toiveet, käytännön toimenpiteiden myötä syntyneet muutokset voivat näyttäytyä hyvinkin erilaisina eri osapuolille. Tätä ristiriitaa tarkastellaan tässä esityksessä viestintäpalvelujen sääntelyn kehityksen näkökulmasta. Sääntelyn uudistus 2000-luvun alussa toi nimittäin yleisesti ottaen toivotun markkinakehityksen ohella odottamattomia ongelmia osalle kuluttajista.

Heinäkuun lopussa vuonna 2003 voimaan tullut viestintämarkkinalaki kiristi kilpailua markkinoilla. Mahdollisuus vaihtaa matkapuhelinoperaattoria ilman puhelinnumeron vaihtoa (number portability) toi markkinoille uusia palveluntarjoajia, minkä myötä tarjonta kasvoi ja hinnat laskivat. Samoihin aikoihin kilpailu laajakaistamarkkinoilla kiristyi myös.

Laki toi siis toivottua kilpailua, joka hyödytti kuluttajia halvempien hintojen muodossa. Palveluntarjoajilla oli kuitenkin huomattavia ongelmia tarjota riittävän laadukkaita palveluja. Kun palveluntarjoajat eivät pystyneet ratkomaan asiakkaidensa havaitsemia epäkohtia, asiakkaiden yhteydenotot ja valitukset ohjautuivat yhä useammin kuluttajaviranomaisille. Nämä kuluttajaviranomaisten saamat yhteydenotot ja valitukset olivat osaltaan vaikuttamassa siihen, että viestintämarkkinalakia uudistettiin jälleen kerran vuonna 2006.

Esityksessämme tarkastelemme Kuluttajaviraston, Kuluttajavalituslautakunnan (nyk. Kuluttajariitalautakunta) ja kunnallisten kuluttajaneuvojien viestintäpalveluista saamia yhteydenottoja ja valituksia vuosilta 2003-2005. Kiinnitämme erityisesti huomion siihen, miltä osin kuluttajaviranomaisten vastaanottamat yhteydenotot ja valitukset olivat vaikuttamassa viestintämarkkinalain uudistamiseen vuonna 2006. Pohdimme lisäksi yhteydenottojen ja valitusten merkitystä kuluttajapolitiikan ja -lainsäädännön kehittämistyössä.

Oman maan mansikoita - kuluttajakansalainen tunnistamattomana asumisen politiikan toimijana
Minna Lammi ja Päivi Timonen, Kuluttajatutkimuskeskus

Kuluttajuus on koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan sisältänyt suomalaisessa kulttuurissa myös poliittisen ulottuvuuden. Eri aikakausien kuluttajaihanteisiin liittyy elementtejä, joissa korostetaan yhteiskuntaan osallistumista ja siihen vaikuttamista kuluttajuuden kautta. Kuluttajuuteen on liitetty muun muassa kansallisen edun edesauttaminen säästämällä, kotimaista ostamalla ja näin tuotantoa tukemalla. Ympäristökeskustelun myötä kansallisen edun edistäminen on saanut rinnalleen myös modernin globaalin näkökulman.

Entistä yksilöllistyneemmässä kulutusyhteiskunnassa myös yksilöllisistä asumisratkaisuista on tullut entistä poliittisempia ja globaalimpia kysymyksiä. Yksilölliset asumisen unelmat asettavat asumisen politiikalle vaativia haasteita, koska yksilöillä on mahdollisuus liittyä yhteiskuntaan valitsemillaan tavoilla. Vaurastuneessa yhteiskunnassa hallinnan keinot ovat rajalliset, ja kuluttajakansalaisilla on entistä enemmän valinnan valtaa. Lähtökohtanamme on olettamus, että kansalaisen valtaan ei tyydytä, vaan ratkaisut tehdään kuluttajakansalaisena asumisen politiikkaan sopeutuen.

Mielestämme unelma omasta puutarhasta, oman maan mansikoista, sekä puutarhaharrastuksen käytännöt voivat osaltaan selittää sitä, miksi muuttoliike Suomessa suuntautuu yhä kasvavassa määrin kaupunkiseutujen kehyskuntiin. Luonnon arvostus ja sen arkinen ilmentyminen haluna harrastaa puutarhanhoitoa ovat osaltaan johtaneet yhdyskuntarakenteen hajaantumiseen muuttoliikkeen suuntautuessa tiiviin kaupunkirakentamisen ulkopuolelle kaupunkeja ympäröiville alueille ja maaseudulle. Jos asuntokannan kasvu nykyisenkaltaisesti tapahtuu maan suurimpia kaupunkeja ympäröiville alueille, se lisää arvioiden mukaan merkittävästi sekä asuinpinta-alaa että henkilöautoilla liikkumista. Tämän perusuran toteutuminen saattaa aiheuttaa ympäristöhaittoja energiankulutuksen kasvuna sekä lisääntyvänä liikkumisena henkilöautoilla.

Kaupunkiasumisen konseptit siinä kuin asumisen ihanteet ja unelmatkin ovat johdattaneet suomalaisia tietyntyyppisiin asumisratkaisuihin. Vertaamme esityksessämme Kotipuutarha-lehdessä tapahtunutta puutarhaihanteiden muutosta kaupunkiasumisen konsepteihin toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Tarkastelemme Puutarhaviljelijäin liiton, nykyisen Puutarhaliiton, julkaisemaa harrastepuutarhureille tarkoitettua Kotipuutarha-lehteä vuosilta 1941-2006 sekä vastaavan ajan kaupunkiasumisen konsepteja. Käsittelemme näiden kahden tekijän välistä vuorovaikutusta, sekä pohdimme sitä, millaisia asumisen konsepteja tarvittaisiin, jotta ristiriitaiset toiveet ja ihanteet voitaisiin sovittaa.


Kuluttajakansalaisen tosiasiallinen ja potentiaalinen rooli tulevaisuuden asiantuntijana
Mikko Rask, Kuluttajatutkimuskeskus

Kuluttajien ja kansalaisten valtaistumiseen liittyvä trendi on nostanut esille ajatuksen kuluttajakansalaisen vahvasta roolista yhteiskunnallisen toiminnan eri alueilla. Monilla tulevaisuustiedon areenoilla, kuten julkisessa päätöksenteossa ja suunnittelussa, vahvaa roolia ei ole kuitenkaan syntynyt. Tätä perustelevat seuraavat kaksi näkökohtaa. Ensinnä, kuluttajakansalaiset eivät itsestään selvästi ole mukana tulevaisuustiedon tuottamiseen liittyvissä prosesseissa. Päätettäessä vaikkapa julkisesti rahoitettavista tutkimusohjelmista toiminnallisessa keskiössä ovat ammatillisesti pätevöityneet tutkijat, asiantuntijat ja tuotekehittelijät sekä valtiovaltaa edustavat rahoittajatahot; kuluttajakansalainen asemoituu toiminnalliseen marginaaliin, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Toiseksi ja edellistä kohtaa selittäen kuluttajakansalaisen rooli tulevaisuustiedon tuottajana on vaikeasti hahmottavissa siihen liittyvän heterogeenisen intressinäkökulman takia. Verrattuna tiede- ja teknologiapäätöksenteon tyypillisiin esiintyvät toimijaryhmiin, kuten "intressinomistajat" (stakeholders), "arvonpuolustajat" (value advocates), "asioiden tulkitsijat" (issue amplifiers) tai "julkiset päätöksentekijät" (policy integrators), kuluttajakansalaisen intressiasema on moninaisempi; se on sekoitus intressin omistajaa, arvon puolustajaa, asioiden tulkitsijaa ja julkista päätöksentekijää. Vaikeus hahmottaa sekalainen ja osin ristiriitainenkin intressiasetelma lienee keskeisimpiä syitä, miksi kuluttajakansalainen marginalisoituu tulevaisuustiedon areenoilla päinvastaisista odotuksista ja tavoitteista huolimatta.

Asiat voisivat olla myös toisin. Tulevaisuustiedon käsite liitetään yleensä käytännöllisiin tavoitteisiin, kuten tulevaisuutta koskevien vaihtoehtojen rakentaminen, arviointi ja tulevaisuuteen vaikuttaminen. Intressit kytkeytyvät tähän siten, että ei ole vaikutusta ilman toimintaa ohjaavia intressejä. Toisaalta tutkimukselliselta kannalta on usein haitallista sitoutua johonkin tiettyyn intressinäkökulmaan. Väitänkin että tulevaisuustiedon käytännöllisyyttä korostava laatu yhdistyneenä kuluttajakansalaisen heterogeeniseen intressirakenteeseen luovat periaatteellisesti vahvan roolin hänen toiminnalleen tulevaisuustiedon asiantuntijana. Arvioin esityksessäni näitä mahdollisuuksia Masinin (1994) esittämän neljän tulevaisuustiedon-toivottavuus, uskottavuus, todennäköisyys ja (loogis-aineellinen) mahdollisuus-kategorioiden näkökulmista. Päätelmäni on, että Masinin (1994) luokittelu tulevaisuuden tutkimuksen tehtäväkentistä auttaa jäsentämään kuluttajakansalaisen erilaisia rooleja tulevaisuuden asiantuntijana. Esimerkiksi tulevaisuuden toivottavuuden asiantuntijana kuluttajakansalaisella voisi olla vahva rooli unelmien rakentajana ja toivetiedon tuottajana. Todennäköisyyksien suhteen kuluttajakansalaisten relevanssi saattaisi liittyä tarkasteltavien kysymysten rajausten ja relevanssin määrittelyyn. Uskottavuuden arvioinnissa kuluttajakansalaisella voisi olla tärkeä tehtävä uusien tuotekonseptien ja ajatusmallien kriitikkona ja testaajana. Mahdollisuuksien suhteen kuluttajakansalainen voisi toimia tuotekehittelijänä ja uutuuksien ideoitsijana. Jotta nämä kuluttajakansalaisen mahdollisuudet vahvoihin roolisuorituksiin tulevaisuuden asiantuntijana voisivat toteutua, tarvitaan käytännön kokeilujen ohelle myös evaluointia. Evaluointi  voisi tarkastella, tuottavatko kuluttajakansalaisen osallistumiselle perustuvat prosessit laadukkaita tuotoksia tulevaisuustiedon eri tehtäväkentillä.

Lähteet
Bell W (1997) Foundations of futures studies. Human Science for a New Era. Volume 1. History, Purpose, and Knowledge. Transaction Publishers. New Jersey.
Masini E B (1994) Why Futures Studies? Grey Seal Books. London.
Niiniluoto I (2001) Futures Studies: Science or Art? Futures 33 371-377.
 
Kuluttaja- ja innovaatiopolitiikan yhteensovittamisen yritys
Petteri Repo, Kuluttajatutkimuskeskus

Kuluttajapolitiikan tavoite on edistää kuluttajien hyvinvointia siinä missä innovaatiopolitiikan tavoite on edistää kansakunnan hyvinvointia. Kuluttaja nähdään molemmissa tärkeänä hyötyjänä, mutta eroavaisuuksia suhteessa kuluttajiin toki on. Pääero liittyy siihen, että kuluttajapolitiikassa pyritään parantamaan kuluttajan asemaa markkinoilla, kun taas innovaatiopolitiikassa pyritään tukemaan tuotannon kaupallista menestystä kuluttajien parissa, eikä välttämättä aina suomalaisten kuluttajien. Tässä esityksessä yritän rakentaa siltoja kuluttaja- ja innovaatiopolitiikan välille. Esityksen aineistona käytän kuluttaja- ja innovaatiopolitiikan keskeisiä julkisia dokumentteja.

Innovaatio- ja kuluttajapolitiikka eivät perinteisesti ole olleet läheisessä yhteydessä toisiinsa, vaikka molempien voi laskea kuuluvan elinkeinopolitiikan piiriin (KTM, 2006; vrt. Lemola & Honkanen, 2004). Osittain tämä johtuu ajallisesti eroavasta kiinnostuksen synnystä kuluttajiin ja arkeen. Kulutus ja ihmisten arki nousivat poliittisesti kiinnostavaksi kysymykseksi 1900-luvun alussa. Eräänlainen kuluttajapolittiinen merkkipaalu oli Yhdysvaltain presidentti Kennedyn puhe kuluttajien oikeuksista vuonna 1962, minkä jälkeen alettiin rakentaa nykymuotoista kuluttajapolitiikkaa myös Euroopassa (Mayer, 1998; Heinonen, 1998). Euroopassa kuluttajapolitiikka pyrkii lujittamaan yhtäältä kuluttajien turvallisuutta ja oikeussuojaa sekä toisaalta oikeutta tiedonsaantiin ja koulutukseen (EK 2001). Sittemmin kuluttaja-ajattelu on levinnyt kaikkeen yhteiskuntapolitiikkaan mukaan lukien innovaatiopolitiikkaan.

Kuluttajiin ja arkeen liittyvien kysymyksiin suhtautuminen kääntyi politiikan alalla entistä markkinaorientoituneemmaksi 1990-luvun lopulla. Markkinoistumisen trendi näkyy kuluttaja- ja innovaatiopolitiikan lähentymisenä. Kuluttajan ilmaantuminen innovaatiopolitiikan keskiöön ilmenee kuvaavasti äskettäin toimintansa uudelleenorganisoineen kauppa- ja teollisuusministeriön elinkeinopolitiikan suuntaviivoissa. Innovaatiopolitiikan keinoin tuetaan tarjonnan uudistumista samaan aikaan, kun kuluttajapolitiikka tarjoaa keinoja varmistaa tarjonnan minimilaatutason. Muita yhteisiä esille nousevia kysymyksiä ovat aktiivisen kuluttajuuden tukeminen, teknologian näkeminen uusiutumisen keinona ja kehityksen monitahtisuus.

Lähteet
EK (2001) Kuluttajapolitiikka Suomessa. Suomen kuluttajapolitiikka verrattuna muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden kuluttajapolitiiikkaan. Asiak. SANCO (01) FIN-3, Euroopan komissio, Bryssel.
Heinonen, Visa  (1998):  Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki. Kotitalousneuvonnasta kuluttajapolitiikkaan 1900-luvun Suomessa Bibliotheca Historica  33. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.
KTM (2006) Elinkeinopoliitikan suuntaviivat. KTM julkaisuja 35/2006. Kauppa- ja teollisuusministeriö: Helsinki.
Lemola, T. ja Honkanen, P. toim. (2004) Innovaatiopolitiikka - Kenen hyväksi, keiden ehdoilla?, Helsinki, Gaudeamus.
Mayer, R. N. (1989) The Consumer Movement: Guardians of the Marketplace. Twayne Publishers: New York.


Envisioning sustainable food consumption in practices of everyday life
Johanna Mäkelä, Mari Niva and Päivi Timonen, National Consumer Research Centre

The global consequences of environmental problems are widely recognised in both political agendas and in people’s everyday life. As food consumption forms a significant part of the environmental load of households, the sustainability of what we eat is becoming an increasingly topical question. In the era of plenty in Europe, the food choices are increasingly ethical choices, and accordingly the private enjoyment and consumption of food has become active and political. In developed societies, consumers are increasingly asked to take responsibility for ecological, social and ethical problems through their actions in the market. However, people are not only market actors but they also exercise their rights as citizens in other fields of social life. This puts new demands on consumers as well as offers opportunities for political participation and civic engagement within the sphere of food consumption. Surprisingly little research has been carried out about active consumers, even though citizen-consumers are crucial agents in engendering sustainable food consumption practices.
In this paper our starting point is the theory of practice understood as doings, sayings and materials. We see this as a potentially fruitful theoretical approach to ecologically and socially sustainable food consumption. Our aim is to address the everyday encounters between consumption practices and the different dimensions of sustainability. We analyse consumers’ ideas and notions on future food consumption from the perspective of practices, particularly in the sense of doings as changing in time.

The empirical data of the study have been collected as part of a collaboration between multidisciplinary BRIGADE (Bridging the value-action gap - combining producer, consumer and expert perspectives for sustainable food consumption) and MIRHAMI 2030 (The Future of the Finnish Food Consumption Structure and the Change Agents Guiding It) projects. The projects aim at bringing both producers’, consumers’ and experts’ viewpoints into the discourse on sustainable food consumption in the future. This sub-study focuses on consumers and investigates the social and cultural conditions and practices affecting sustainable food choices. We mapped consumers’ ideas about future food consumption by organising consumer focus group discussions. The 53 participants for the six discussions held in autumn 2007 were recruited from the Consumer Panel maintained by the NCRC and the discussions were organised in collaboration with Finland Futures Research Center.

We invited the participants to construct images of future food consumption with five everyday activities. These were cookbooks, kitchens, grocery shopping, food packaging and meals. The participants discussed these activities first pair wise and then presented their thoughts to the other discussants. After that, the group elaborated ideas together. This task was a fruitful one as the participants enthusiastically produced a rich set of images on each activity. The results show that in consumers’ ideas the changes of the future were strongly linked with the technological and material transformations envisioned for the future.

In conclusion, these exercises depict that consumers’ images of future food consumption are embedded in practices. Even though, they at the same time are changing and stable, they are linked to doings, sayings and materials in a way impossible to grasp by means of value questionnaires. Through practices consumers are able are to recognise their various roles as users, consumers and citizens in constructing future. In order to discuss sustainability we need to acknowledge these sometimes even contrasting roles of people. By taking into account this manifoldness we address the potential of sustainability to become entrenched in the practices of everyday life and develop into sustainable lifestyles.

Verkkopalvelumme käyttää evästeitä, lue lisää. Jatkamalla sivuston selailua hyväksyt evästeiden käytön. [Hyväksyn ehdot]
OK