Valtiotrimmaus: kilpailukykyinen Suomi alueellisena ilmiönä

Työryhmä kokoontuu torstaina 27.3 14.30-18.00 F2066 Media harjoitussali (PC)

Kilpailukykyisyyden tuottaminen on tällä hetkellä yhteiskuntapolitiikkamme keskeinen sisältö. Kilpailukykyisyyden ympärille on muodostunut vahvoja tiedollisia kerrostumia, jotka omalta osaltaan sääntelevät kilpailukykyisyydestä käytävää poliittista keskustelua ja kamppailua. Keskustelu valtioiden kilpailukyisyydestä kertoo samalla jotakin oleellista niistä moninaisista tavoista, miten valtioiden väliset suhteet nykyään ymmärretään. Kilpailukykykilpailun seurauksena valtioiden väliset suhteet ja yksittäisen kansakunnan selviäminen yhdistyvät yhä useammin taloudelliseen kilpailuun ja siinä selviämiseen. Siksi meilläkin keskustellaan yhä enemmän tarpeesta muuttaa valtiota ikään kuin kilpailukykyisemmäksi ja kansainvälisesti entistä houkuttelevammaksi markkinayksiköksi.

Valtioiden kilpailukykyisyyden nimissä tehdyt toimet ovat läpeensä poliittisia valintoja, jotka perustuvat spesifeihin poliittisen ajattelun tapoihin. On nähtävissä, että Suomessa kilpailukykyisyyden tuottaminen pitää sisällään pykimyksen muuttaa valtiota ikään kuin alueellisesti tehokkaammaksi. Tällaisen tuotantotaloudelliseen järkeilyyn perustuvan valtioajattelun eli "valtiotrimmauksen" nousu keskeiseksi poliittiseksi ilmiöksi ansaitsee yhä enemmän tutkimuksellista huomiota.

Työryhmässä tarkastellaan eri aikoina kansallisen selviämisen nimissä tehtävää poliittista toimintaa, jossa Suomen valtion alueellinen rakenne on esillä. Työryhmään toivotaan papereita, jotka käsittelevät suomalaisen kilpailuvaltion keskeisiä aluepoliittisia piirteitä. Samalla ryhmään sopivat hyvin paperit, joissa Suomen valtion muutosta lähestytään historiallisesta näkökulmasta.

Koordinaattori: Sami Moisio
sami.moisio@utu.fi

Abstraktit

Aluepolitiikka hyvinvointivaltion ja kilpailuvaltion murroksessa
FM Tea Remahl
Maantieteen laitos, Oulun yliopisto

Aluepolitiikan harjoittamisen motiivit kansallisella tasolla voidaan analyyttisesti jakaa taloudellisiin, sosiaalisiin, kulttuurisiin, ekologisiin ja poliittisiin motiiveihin. Eri motiivien painoarvo on vaihdellut aluepolitiikassa siten, että hyvinvointivaltion rakentamisen aikakaudella sosiaaliset, kulttuuriset ja poliittiset motiivit olivat ensisijaisia. Aluepolitiikka yhdistettiin koko maan asuttuna pitämiseen sekä asukkaiden elinolojen turvaamiseen asuinpaikasta riippumatta. Nämä tavoitteet muokkasivat käsitystä suomalaisuudesta ja olivat olennainen osa kansallista identiteettiä. Valtion yhtenäisyydestä, hallittavuudesta ja puolustuksesta huolehtiminen, puolue- ja valtapoliittiset intressit sekä ennen kaikkea inhimilliset ja moraaliset kysymykset muodostavat aluepolitiikan poliittiset motiivit. Hyvinvointivaltion alkaessa saada kilpailuvaltion piirteitä uusliberalismin paineessa ja 1990-luvun alkuun ajoittuvassa siirtymässä niin sanottuun uuden aluepolitiikan aikakauteen taloudelliset perusteet jättivät kaikki muut tavoitteet varjoonsa. Uuden aluepolitiikan keskiössä ovat keskukset, tietotalous, osaaminen ja teknologiset innovaatiot, joiden avulla katsotaan parhaiten edistettävän taloudellista kasvua. Myös ekologisten perusteiden painoarvo on kaikella todennäköisyydellä kasvamassa. Suuri kysymys onkin, mitä alueellisen kehityksen tasaamisen sosiaalisista, kulttuurisista ja poliittisista tavoitteista luopuminen merkitsee valtiolle ja sen tulevaisuudelle? Aluepolitiikka on toimintaa, jossa huolehditaan valtion alueellisesta järjestäytymisestä ja sitä kautta valtion toimintakyvystä. Voiko Suomi menestyä jatkossa, jos valtion toimintakykyä määrittävät ainoastaan taloudelliset, kilpailukykyyn liittyvät kriteerit?

Kilpailuvaltio ja aluelähtöisesti toimivat poliittiset maakuntaliitot
Ismo Pohjantammi HY, Yleisen valtio-opin laitos

Vuoden 1993 aluekehittämislailla säädettiin maakuntaliittojen perustamisesta. Valtion aluepolitiikan ajateltiin korvautuvan aluelähtöisellä aluekehittämisellä. Alueellisten toimijoiden vastuuta alueen kehittämisestä on korostettu kautta Euroopan. Julkisen sektorin kehittäjät ovat nähneet alueellisten toimijoiden kykenevän parhaiten hyödyntämään paikalliset resurssit. Lisäksi on korostettu kehittämistoimia. Yksi valtion keino vastata globaalitalouden haasteisiin oli luoda uudenlaisia alueellisia kehittymisympäristöjä. Siten tuli kehittää julkista sektoria alueella (oli se kunta, seutu tai laajempi alue) ja sen tapaa tukea yksityisen sektorin menestysmahdollisuuksia.  Sopeuttamisohjeet globaalitalouteen luettiin OECD:n suosituksista, kaupunkialueiden talousmaantieteestä ja julkisen sektorin tutkimuksesta. EU välitti samankaltaiset alueiden taloudellista roolia korostavat tavoitteet 1980-luvun rakennerahastoratkaisuissa. Suomessakin niihin alettiin sopeutua EU:hun liittymistä valmisteltaessa. Suomessa päädyttiin korostamaan aluetaloutta ja toisaalta myös alueellista toimeliaisuutta ja itseohjautumista muinkin perustein kuten hallinnon hajauttamisperiaate ja pohjoismainen aluetason demokratisoinnin vaade sekä väliportaan tason selkiyttäminen.

Aluetason muutokset nähtiin siten Suomessa 1990-luvun alussa keinoksi sopeutua sekä taloudellisen että poliittisen ympäristön muutoksiin ja erityisesti valtion keinoksi sopeutua muutoksiin. Valtiolliset toimijat näkivät 1990-luvulla alueiden toimintakyvyn tukemisen keinoksi tukea valtiollisten toimijoiden ohjauskykyä (Pierre & Peters 2000). Alueet tuottaisivat resursseja valtion suuntaamiin operaatioihin.
Kilpailukykyisen alueen tuottaminen ei ole siten vain markkinoiden ja markkinaideologian läpimenoon tuoma operaatio vaan julkisen sektorin toimi. Täten on kyse yleisesti kilpailutilanteeseen vastaavasta valtiosta eli kilpailuvaltiosta ja valtion tai sen toimintaympäristön organisoinnista kilpailutilanteen mukaan. Mutta oli kyse myös uudesta poliittisesta toimijasta.

Tarkastelen maakuntaliittoja aluelähtöisen kehittämistoimijan valtuuttamisen kannalta. Niiden päättäjät valitaan poliittisen ja funktionalisen edustuksen periaatteiden yhdistävin käytännöin. Tarkastelen edustusperiaatteita toimijan kokoamisen periaatteina. Erittelen myös maakuntaliittojen toimintavälineitä. Ne kertovat edustuksellisen alueellisen toimijan asemasta valtion ja kuntien välissä.  Maakuntien yhteistyöpolitiikan (governance) ohjausvälineet eroavat government-periaatteen mukaisista (budjetti ja normivalta). Jälkimmäiset ovat kuntien ja valtion välineitä. Täten kilpailuvaltion luoma alueellinen toimija näyttää heikolta, ei kuitenkaan kilpailuperiaatteen vaan aluetason kaksitasomallille luoman otaksutun haasteen nojalla. On kyse julkisen päätöksenteko- ja toimintatavan perusteista ja rakenteista, joita ei haluta muuttaa. Aluekeskusohjelmat ovat valtion ja kuntien toimielimiä. Kilpailukykyisyys ei ole automaattisesti itseään ja muita muutoksia toteuttava mantra. On julkisen toiminnan periaatteita ja välineitä, jotka eivät katoa managerismin ja markkinallistamisen ajassa. Perinteisten toimintaperiaatteiden puolustus on toisaalta este kehittää uusia poliittisia alueellisia toimintatapoja.  

(Aineistona ovat maakuntia koskevat HE:t ja eduskuntakeskustelut sekä asiantuntijahaastattelut 3 maakunnassa, yhteensä 85 v. 2004)


Resurssit, radikalismi ja romantiikka. Suomen Lapin poliittiset merkitykset toisen maailmansodan jälkeen, esimerkkinä Urho Kekkonen
Petri Koikkalainen, Lapin ylipisto, yhteiskuntatutkimuksen laitos

Saksalaisarmeijan poistuttua Lapista vuonna 1945 maakunta oli lähes tyhjä rakennuksista ja ihmisistä. Myös poliittisesti alue oli "kirjoittamaton taulu": sille sodan jälkeen annetut merkitykset ja siihen kohdistuneet intressit poikkesivat merkittävästi sotaa edeltäneistä. Suomen teollistaminen ja sotakorvausten maksaminen käänsivät päätöksentekijöiden ja asiantuntijoiden katseet kohti pohjoisia raaka-aine- ja energiavaroja. Samaan aikaan lappilaisten ihmisten "poliittinen käyttäytyminen", etenkin kommunismin odottamattoman voimakas kannatus, kuitenkin herätti huomiota ja jopa huolestuneisuutta poliittisessa julkisuudessa ja akateemisten tutkijoiden keskuudessa. Erityisesti Maalaisliitossa koettiin voimakasta tarvetta saada maakunta poliittisesti haltuun. Lapista tulikin sekä kansallisesti merkittävien kehittämishankkeiden että ideologisen kamppailun keskeinen, joskin maantieteellisesti syrjäinen näyttämö. Puolueen merkittävin sodanjälkeinen poliitikko Urho Kekkonen uudisti Maalaisliiton perinteistä tasavaltaiseen talonpoikaisuuteen nojaavaa ideologiaa siten, että aitosuomalaisuuden esimerkeiksi tulivat pohjalaisten tai varsinaissuomalaisten itsellisten talollisten sijasta Kainuun ja Lapin evakot, pientilalliset, sotaveteraanit, rajavartijat ja porosaamelaiset. Samalla Lapin usein romantisoidusti esitetyt maisemat ja ihmiset muodostivat taustan, jota vasten pääministeri ja myöhempi tasavallan presidentti Kekkonen pystyi muodostamaan kuuluisaksi tulleen välittömän suhteensa "tavalliseen kansaan". Tähän kansanomaisuuteen ja kansayhteyteen perustui myös Kekkosen presidenttivuosille ominainen vahvan poliittisen johtajuuden malli.


Kilpailukykyvaltion koululainsäädännön rakentuminen: Suomen eduskunta ja 1990-luvun koulutuspoliittinen käänne
Janne Varjo
Helsingin yliopisto
Kasvatustieteen laitos

Suomalainen koulutuspolitiikka, koulutuksen ohjausjärjestelmä sekä itse koululaitos ovat muuttuneet merkittävästi viimeisten 20 vuoden aikana osana yleistä yhteiskuntapoliittista kehitystä. Vanhasta erilaisiin lupamenettelyihin perustuvasta normatiivisesta sääntelykulttuurista on siirrytty pitkälti hajautettuun, yksilöllisten valintojen avulla ohjautuvaan ja arvioinnin kautta todennettavaan koulutuksen johtamisjärjestelmään.
 
Osana tätä ylikansallista kehitystä kilpailukyky, sen kehittäminen ja ylläpito, ovat haastaneet tasa-arvon koulutuspolitiikan keskeisenä, valtiollisesti julkilausuttuna tavoitteena. Nimenomaan Pohjoismaihin monessa yhteydessä liitetty kollektiivisen tasa-arvon ihanne on saanut rinnalleen uuden, kilpailua ja yksilöllisyyttä painottavan näkemyksen koululaitoksessa sekä sen sääntelyjärjestelmässä. Kilpailullisen puhetavan ytimeksi on muodostunut inhimillisen pääoman teorian hengessä usko koulutukseen taloudellisen tuottavuuden tekijänä sekä oppimiseen yksilöiden, organisaatioiden ja kansantalouden kilpailukyvyn kehittäjänä.

Vuonna 2007 tarkastetun väitöskirjani tehtävänä on kuvata eduskunnan koulutusta koskevia lainsäädäntöprosesseja 1990-luvulla sekä analysoida miten muuttuva kansainvälinen koulutuspoliittinen puhetapa uudelleenrakentui suomalaisen lainsäädännön ja sen valmistelun kontekstissa. Tutkimusaineistona ovat Suomen 1990-luvun koulutuspoliittiset valtiopäiväasiakirjat: käsittelyjen pohjana olleet hallituksen esitykset sekä vastaavat, istuntosalin keskustelupöytäkirjat ja koulutuspoliittisia asioita käsitelleiden valiokuntien arkistot (päätöspöytäkirjat liitteineen, mietinnöt ja lausunnot).

Politiikan tutkimuksen päivien esityksessäni tarkastelen muuttunutta koululainsäädäntöä sekä sen valmistelua valtiotrimmauksen näkökulmasta - toisin sanoen miten koulutuksen kaltainen politiikan osa-alue, joka ei perinteisesti ollut määritellyt toimintaansa kilpailukyvyn kautta, alkoi hakea painoarvoa kilpailukyvyn tekijänä ja vahvistajana (Kantola 2006, 168). Samalla nostan esille eräiden keskeisten 1990-luvun koulutuspoliittisten kysymysten alueellisia ulottuvuuksia.


Metropolin kutsu: Suomen selviämisen tilalliset muodot
Sami Moisio, Suomen Akatemia/Turun yliopiston maantieteen laitos

Sosiologian tutkijat ovat tehneet Suomessa kiinnostavaa tutkimusta prosessista, jossa Suomi-niminen valtio on asteittain muuttunut 1980-luvun puolivälistä lähtien. Tämä prosessi on käsitteellistetty asteittaiseksi siirtymäksi hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioon. Samaan aikaan on Suomessa alkanut esiintyä puheenvuoroja siitä, miten uusliberaali politiikka on Suomessakin vallannut alaa. Suomessa on kuitenkin vähän käsitelty valtiomuutoksen vaikutusta maan aluejärjestelmään eli valtion sisäiseen uudelleenmuotoutumiseen. Tarkastelen artikkelissani suomalaisen metropolipolitiikan muotoutumista ja metropolipolitiikan tilallista logiikkaa nimenomaan valtiomuutoksen tutkimuksen näkökulmasta.


 

Verkkopalvelumme käyttää evästeitä, lue lisää. Jatkamalla sivuston selailua hyväksyt evästeiden käytön. [Hyväksyn ehdot]
OK