Yhteiskuntateoria

Työryhmä kokoontuu perjantaina 28.3. 15.00-18.00 ja lauantaina 29.3 9.00-11.00 112 Alkuopetus

Yhteiskuntateorian työryhmässä on katto korkealla ja seinät leveällä: kaikki käy niin kauan kun yleisö uskoo sen olevan yhteiskuntateoriaa. Mainittakoon kuitenkin esimerkin vuoksi, että esitelmät voivat olla käsittelytavaltaan mm. analyyttisia, synteettisiä, dekonstruktiivisia, rekonstruktiivisia, käsitehistoriallisia tai jotain muuta lajia. Vakioaiheita lienevät ainakin toiminta, rakenne, merkitys, valta, järjestys, konflikti ja kaaos, mutta muutkin aiheet käyvät hyvin päinsä. Yhteiskuntateorioiden ja niiden kritiikkien lisäksi tervetulleita ovat esitelmät, jotka käsittelevät yhteiskuntateorian ja empiirisen yhteiskuntatutkimuksen ja yhteiskuntateorian ja aikalaisdiagnoosin välistä rajapintaa. Työryhmän yhteydessä pidetään Social Theory/Finland tutkimusverkoston kokous, johon kaikki alan harrastajat ovat tervetulleita.

Aikataulu ja abstraktit

PE 28.3.
15:00-15:10
Avaus /Risto Heiskala

15:10-15:35
Émile Durkheim, Education and Civic Culture
Marcel Fournier, Univ. of Montreal
marcel.fournier(at)umontreal.ca
From the very beginning of his career, education and pedagogy were two of his more fundamental interests.  He was appointed at Bordeaux partially because of his republican idealism and his desire to establish a secular morality on science, and was supported by Louis Liard, the director of Higher Education, who had taught there and was active in that city’s municipal government.
Durkheim’s support for the Third Republic was an indicator of his "liberalism", but only in the sense that the theorists of philosophical liberalism influenced him.   As well, he stressed the dignity of the individual, of individual rights, free thought, free democratic institutions and the essential liberal values of tolerance and pluralism. The relation of Durkheim to liberalism is complex and so heavily influenced by his sociology that some can speak of corporatism (which is not incompatible with the republican and democratic traditions) while others can speak of a communautarian defense of liberalism.
The keyword of Durkheim’s work was solidarity and his theoretical perspective was based on the assumption that human societies were altruistic.  For him, the preeminent character or "nature" of (human) life was association (between individuals and groups) and, in his normative reflections, he focused on the associative dimension of macrosocial or political organizations and professional corporations, which were direct relationships between the state and the individual. Antagonism or consensus? Equality or inequality?  To be individualist or socialist, that is the true dilemma.  Is it possible to reconcile individualism and socialism? Durkheim was looking for a third way between liberalism and socialism, one that also gave a voice to economic groups (corporations).


15:35-16:00
Edistystä mihin? Adam Smith ja sopimusyhteiskunta.
Pekka Sulkunen, HY
psulkune(at)mappi.helsinki.fi
On tunnettua, että Adam Smithin näkemys kapitalistisen yhteiskunnan mahdollisuudesta perustui edistyksen ajatukseen. Yhtä tunnettua on, että hänen näkemyksensä valtion tehtävistä kapitalismissa rajoittui turvallisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja infrastruktuurista huolehtimiseen. Kun nämä kaksi näkemystä on yhdistetty, Smithistä on muodostunut kuva, jonka mukaan hän olisi nykyaikaisen neoliberalismin varhainen edustaja, jonka mukaan siis valtion ei tule häiritä markkinoiden toimintaa ja tästä syystä hyvinvointivaltio olisi kapitalismin kanssa ristiriitainen ilmiö. Tässä esitelmässä osoitan, että Smithin näkemys edistyksestä kyllä ennakoi kapitalismin nykytilaa, mutta eri syistä kuin neoliberalistinen tulkinta edellyttäisi. Perustan näkemykseni Smithin käsitykseen yhteiskunnan hallinnasta (policing) ja siihen sisältyvästä sivilisaatioteoriasta, jota hän kehitteli oikeusopin luennoillaan. Smithin edistysteorian lähtökohtana oli hänen moraaliteoriansa ja sen yhdeksi päätepisteeksi muodostui Kansakunnan varallisuus. Viimeksi mainitun teoksen keskeiset väärintulkinnat johtuvat Smithin edistysopin tulkintavirheestä.


16:00-16:25
Post-sekulaari yhteiskunta
Risto Eräsaari, HY
Risto.erasaari(at)helsinki.fi
Yhteiskuntapolitiikan laitos,  Helsinki
Esittelen lyhyessä puheenvuorossani Jürgen Habermasin ja Joseph Ratzingerin "filosofis-sosiologisesta dialogista" kimmonnutta keskustelua (ks. Common Knowledge 2-3/2007) painottaen erityisesti seuraavia aspekteja: i) post-sekulaari yhteiskunta ja post-normatiivinen omatunto, ii) rationaalisuus ja uskonnollinen sosiologia (mm. Milbank vs. Joas), iii) dekadenssi ja profaani kokemus (mm. Bohrer) sekä iv) formaali konsensus vs. representaatio.


16:25-16:35
Tauko


16:35-17:00
Mitä on analyyttinen sosiologia?
Petri Ylikoski, TaY
petri.ylikoski(at)uta.fi
Viimeisten kymmenen vuoden aikana on syntynyt sosiologisen teorian suuntaus, joka kutsuu itseään analyyttiseksi sosiologiaksi. Suuntaus itsessään on varsin hajanainen, mutta sen luonnehdinnassa sosiaalisen mekanismin käsite on keskeinen ja suuntauksen lähtölaukauksena pidetäänkin Peter Hedströmin ja Richard Swedbergin vuonna 1998 
toimittamaa kirjaa Social Mechanisms. Hedströmin ja Swedbergin lisäksi analyyttisen sosiologian kärkihahmoiksi mainitaan usein sellaisia nimiä kuin Raymond Boudon, Jon Elster, Diego Gambetta, John Goldthorpe ja Arthur Stinchcombe. Analyyttistä sosiologiaa ei kannata lähteä jäsentämään sosiaalisen mekanismin käsitteen määritelmän kautta - olennaisempaa on se, millaisia näkemyksiä yhteiskuntatieteellisestä selittämisestä, 
sosiologisen tutkimuksen päämääristä sekä teorian ja empiirisen tutkimuksen suhteesta puhe sosiaalisista mekanismeista heijastaa. Usein analyyttinen sosiologia kytketään myös metodologiseen individualismiin, rationaalisen valinnan teoriaan ja jopa taloustieteelliseen imperialismiin. Nähdäkseni myös tällainen jäsennys hämärtää analyyttisen sosiologian varsinaisen luonteen. Saattaa olla, että jotkin analyyttiset sosiologit ovat vannoutuneita metodologisia individualisteja, mutta tämä luonnehdinta ei tavoita liikkeen perusmotivaatiota ja erityispiirteitä. Esitykseni tarkoituksena onkin 
artikuloida miksi metodologinen individualismi ja rationaalisen valinnan teoria eivät kuulu analyyttisen sosiologian ytimeen ja osoittaa kuinka viimeaikaisen tieteenfilosofia tarjoaa välineitä sekä analyyttisen sosiologien päämäärien tavoitteluun että analyyttisen 
sosiologian kritiikkiin.


17:00-17:25
Mentaalisista representaatioista kulttuurisiin representaatioihin: Dan Sperberin yritys yhteiskuntatieteiden naturalisoimiseksi
Antti Gronow, HY
antti.gronow@helsinki.fi
Aina silloin tällöin esitetään vaatimuksia, joiden mukaan yhteiskuntatieteiden tulisi noudattaa naturalistista mallia. Joskus kuulee jopa väitettävän provokatiivisesti, että kulttuuri ja muut yhteiskunnalliset ilmiöt tulisi selittää puhtaasti biologisten seikkojen avulla. Esityksessä käsitellään Dan Sperberin "representaatioiden epidemiologiaksi" kutsuttua maltillista kantaa. Sen mukaan kulttuurin redusoiminen biologiaan ei ole mahdollista tai ainakaan järkevää, mutta yhteiskuntatieteiden tulisi kuitenkin olla naturalistisia. Tähän tavoitteeseen pääsemme Sperberin mielestä nojaamalla sekä materialistiseen tulkintaan representaatioista että populaatioajattelun tarjoamaan malliin. Sperberin ehdotus perustuu mentaalisten, sosiaalisten ja kulttuuristen representaatioiden jaotteluun. Tämä jaottelu on järkevä, koska se muistuttaa meitä siitä, että kulttuuri ei elä täysin omaa elämäänsä toimijoista riippumatta. Toimijoilla harvemmin myöskään on kulttuurisista representaatioista tismalleen samanlaisia mentaalisia representaatioita, koska tulkinta on välttämätön psykologinen elementti kulttuurin välittymisessä. Sperber kuitenkin luottaa liikaa ongelmallisiin evoluutiopsykologisiin oletuksiin mentaalisista "moduuleista". Lisäksi vaarana on, että mentaalisten representaatioiden mentaalisuutta liioitellaan niiden sosiaalisuuden ja toimintaperspektiivin kustannuksella.


17:25-17:50
Vammaisuuden ontologia: realismin ja konstruktionismin väistämätön liitto
Simo Vehmas, JY
simo.vehmas@edu.jyu.fi
Valotan tässä esityksessä vammaisuuden ontologiaa filosofisen analyysin avulla, joka huomioi ilmiön fyysiset ja sosiaaliset ominaispiirteet. Analyysini perustuu ontologisen hierarkian ajatukselle, jossa vammaisuuden ilmiö koostuu eritasoisista luonnollisista ja institutionaalisista faktoista. Tarkastelen esityksessäni myös kriittisesti sosiaalis-konstruktionistisen tutkimussuuntauksen taipumusta sekoittaa ilmiöiden onttiset ja episteemiset ulottuvuudet toisiinsa. Tämän sekaannuksen seurauksena on usein lingvistinen idealismi, jonka mukaan ilmiöiden olemassaolo on riippuvainen kielestä. Vammaisuus on hyvin monitahoinen ilmiö ja sen piiriin voidaan katsoa kuuluvaksi laaja joukko erilaisia ominaispiirteitä ja käyttäytymisen muotoja. Vammaisuuden ontologiaa hahmotettaessa näiden ominaispiirteiden rakentumisen fyysiset ja sosiaaliset reunaehdot on tunnistettava, jotta vammaisuuden ilmiö voidaan kuvata mahdollisimman rikkaasti ja tarkoituksenmukaisesti.


17:50-18:00
Social Theory/Finland tutkimusverkoston kokous


LA 29.3.

9:00-9:30
Kansalaisuuden suhde inkluusion ja ekskluusion kysymyksiin
Jan Johansson, HY
jan.johansson(at)helsinki.fi
Esitän, että kansalaisuudesta puhuttaessa on puhuttava sekä inklusoivista että eksklusoivista jännitteistä ja mekanismeista osana kansalaisuutta. Tämä antaa mahdollisuuden tarkastella, kuinka ne toimivat eri tasoilla luoden ei-kansalaisia tai osittaisia kansalaisia. Ensinnäkin kansallisvaltiollisella tasolla on kyse siitä, ketkä saavat kansalaisuuden eli inklusoidaan poliittisen yhteisön jäsenyyteen (jäsenyyttä valtioon) ja ketkä eksklusoidaan jäsenyydestä. Toinen taso on se, että pelkkä poliittisen yhteisön jäsenyys (muodollinen lakiin perustuva kansalaisuus, jonka symbolina on passi) ei riitä vaan täysivaltaisen kansalaisuuden edellytyksenä voidaan myös pitää osallisuutta yhteisössä. Osallisuuteen vaikuttavat kansallisen keskustelun sosiaaliset, poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset käytännöt, jotka koko ajan muuttuvina kehitysprosesseina sekä inklusoivat että eksklusoivat kansalaisia suhteessa osallisuuteen. Tässä mielessä kansalaisuus voidaan ymmärtää yhteisössä esiintyvien valtasuhteiden sekä erilaisten sosiaalisten, poliittisten, taloudellisten ja kulttuuristen muutosten kontekstissa. Esimerkiksi vähemmistössä olevat etniset, kulttuuriset ja uskonnolliset identiteetit voivat joutua konfliktiin etnisen enemmistön kulttuurisen ja uskonnollisen identiteetin kanssa ja tätä kautta eksklusoitua osallisuudesta.
Kolmannen tason lähtöoletus on se, että moderni yhteiskunta on funktionaalisesti eriytynyt, joka ei tarjoa yksilöille kokonaisvaltaista yhteiskunnallista inkluusiota vaan osittaisen inkluusion ja vuorovaikutuksen organisaatioissa tai funktionaalisissa järjestelmissä. Tällä tasolla yksilöiden inkluusio tarkoittaa Niklas Luhmannia soveltaen sitä, että otetaan huomioon, kuinka relevantteja yksilöiden alajärjestelmälliset kommunikaation kontekstit ovat. Yksilöiden ekskluusio tarkoittaa sitä, että otetaan huomioon kuinka irrelevantteja yksilöt ovat toimiessaan alajärjestelmissä. Yksilöiden inklusoituminen kansalaisuuteen tai eksklusoituminen kansalaisuudesta riippuu siitä, kuinka relevanttia tai irrelevanttia yksilöiden kommunikaatio on suhteessa oikeusjärjestelmään. Kansalaisuuden status on siinä mielessä tärkeä, että se vaikuttaa siihen, kuinka relevanttia (inkluusio) tai irrelevanttia (ekskluusio) on yksilöiden kommunikaatio monissa muissa järjestelmissä. Esimerkiksi ainoastaan kansalaisuus tuo yksilöille pääsyn poliittiseen järjestelmään, joka tarjoaa kansalaisille kahta roolia: äänestäjän roolin ja ehdolle asettuvan poliitikon professionaalisen roolin. Kansalaisuus on sekä status että rooli.


9:30-10:00
Metodologisen nationalismin ylittävän luokkakäsitteen mielekkyys?
Ilkka Kauppinen, JY
kailju(at)yfi.jyu.fi
Käsitykset luokkateorioiden asemasta ja merkityksestä yhteiskuntateorioissa ovat olleet tunnetusti monin tavoin liikkeessä viime vuosikymmenten aikana. Yhtäältä on väitetty esimerkiksi sitä, että luokkakäsite on menettänyt analyyttisen mielekkyytensä yhteiskuntatieteissä ja/tai, että sosiaalisen maailman jaot eivät jäsenny esimerkiksi yksilöllistymisen tai statusryhmien keskeisyyden takia enää luokkien mukaan. Toisaalta on alettu rakentamaan esimerkiksi luokkateorioita perinteisesti kuvastaneen metodologisen nationalismin vastaisesti kansallisvaltiollisesta kehyksestä irrotettuja luokkateorioita globalisaatiotutkimuksen tarpeisiin.
Myös muunlaista liikehdintää on toki esiintynyt mutta tässä esitelmässä keskitytään ainoastaan luokkateorioiden ja taloudellisen globalisaation väliseen suhteeseen. Erityisesti tulen esittelemään ja arvioimaan taloudellista globalisaatiota koskevissa tutkimuksissa käytettyä poikkikansallinen kapitalistiluokka käsitteen (transnational capitalist class, TCC) erilaisia määrittelytapoja sekä niihin sisältyviä ongelmia ja avoimia kysymyksiä. Tässä arvioinnissa keskityn vertailemaan ensisijaisesti Leslie Sklairin ja William Robinsonin tuotantoa. Ongelmien esiin nostamisen ohessa kysyn sitä, millaisia implikaatioita poikkikansallisen kapitalistiluokan käsitteellä on taloudellisen globalisaation teoretisoinnille? Lopuksi pohdin lyhyesti poikkikansallinen kapitalistiluokka käsitteen potentiaalisia empiirisiä käyttöyhteyksiä (globaalin) tietopohjaisen kapitalismin kontekstissa.


10:00-10:30
Reduktionismi ja anti-reduktionismi sosiaalisessa ontologiassa
Panu Raatikainen, HY
praatika(at)mappi.helsinki.fi
Yksilön suhde yhteiskuntaan on keskeinen kysymys yhteiskuntatieteiden filosofiassa. Perinteisesti kiistaa reduktionismista on käyty yhteiskuntatieteiden piirissä metodologisen individualismin ja holismin nimikkeiden alla. Metodologisen individualismin mukaan sosiaaliset ilmiöt selitetään osoittamalla, kuinka ne kumpuavat yksittäisten toimijoiden teoista, mitkä puolestaan selitetään yksilöitä ohjaavien mielentilojen avulla (Weber, Hajek, Popper, Watkins). Metodologisen holismin klassisena edustajana on usein esitetty Durkheim, jonka mukaan on olemassa itsenäisiä "esineen" kaltaisia sosiaalisia faktoja, joilla on pakottavaa voima yksilöihin.
Itse asiassa näissä kiistoissa kuitenkin tyypillisesti sekoitetaan toisiinsa asioita, jotka tulisi käsitellä erikseen. Philip Pettitiä seuraten on hyödyllistä erottaa toisaalta kysymys kollektivismista ja individualismista ja toisaalta kysymys atomismista ja holismista (Pettit 1993). Edellisessä erottelussa on kysymys siitä, onko yhteiskunnalla sellaista voimaa, että se saattaa uhatuksi koko kuvan yksilöstä intentionaalisena, uskomuksia ja toiveita omaavana sekä jokseenkin vapaana ja rationaalisena toimijana. Kollektivismi väittää, että kun todella ymmärrämme sosiaalisen vaikutuksen, joudumme toteamaan tällaisen käsityksen yksilöstä paljolti illuusioksi. Vastakkainen kanta, joka haluaa säilyttää yksilötason intentionaaliset selitykset, on (Pettitin terminologiassa) individualismi. Todellinen täysimittainen kollektivismi on lisäksi erotettava monista siihen liittyvistä mutta maltillisemmista kannoista, vaikka usein näiden välillä liutaan tiedostamattomasti yhdestä kannasta toiseen.
Toinen kysymys on, toisin kuin edellinen "vertikaalinen" kysymys, "horisontaalinen" kysymys siitä, kuinka suuressa määrin yksilötoimijat vaikuttavat toinen toisiinsa, eikä siitä kuinka paljon kokonaisuus, esim. yhteiskunnalliset rakenteet, vaikuttaa yksilöön "ylhäältä päin". Kysymys on siitä, missä määrin yksilöiden sosiaaliset suhteet toisiinsa ovat merkityksellisiä näiden konstituoitumiselle subjekteina ja toimijoina. Atomismin mukaan ihmiselle olisi periaatteessa mahdollista kehittää kaikki meille luoteenomaiset kyvyt täydellisessä eristyksessä muista. Holismi kieltää tämän, ja esittää että esim. kyky ajatella edellyttää olemuksellisesti sosiaalisia suhteita. Arvioin esityksessäni Pettitin näkemystä, jonka mukaan holismi on perusteltu kanta mutta täysimittainen kollektivismi tulisi hylätä ("individualistinen holismi").   
Viime aikoina Pettit on erottanut vielä kolmannen edellisistä riippumattoman kysymyksen sosiaalisessa ontologiassa, kysymyksen singularismista ja ei-singularismista, ts. voiko yhteisöllä olla intentioita, uskomuksia tms. jotka eivät suoraan palaudu sen yksittäisten jäsenten intentioihin, uskomuksiin tms. (esim. suoraan yksilöjäsenten enemmistön näkemykseen). Pettit asettuu individualismistaan huolimatta vastustamaan singularismia. Tarkastelen lopuksi hänen esittämiään perusteita ei-singularismille.
Kirjallisuus:
List, Christian & Philip Pettit (2002). "Aggregating Sets of Judgments: An Impossibility Result", Economics and Philosophy, Vol. 18, pp. 89-110.
Pettit, Philip (1993). The Common Mind. An Essay on Psychology, Society, and Politics.  Oxford: Oxford University Press.
Pettit, Philip  (2004a). "Aggregating Sets of Judgments: Two Impossibility Results Compared", Synthese, Vol. 140, pp. 207-35.
Pettit, Philip  (2004a). "Groups with Minds of their Own", in Frederick Schmitt, ed., Socializing Metaphysics, New York, Rowman and Littlefield, pp. 167-93.  


10:30-11:00
Intentionaalinen fundamentalismi ja selittämisen teoria
Jaakko Kuorikoski, HY
jaakko.kuorikoski(at)helsinki.fi
On varsin tavanomaista ajatella, että halu-uskomus psykologiaan nojaava tulkinta on lähtökohtaisesti ensisijaista tai etuoikeutettua pyrittäessä selittämään yksilön käyttäytymistä. Tällaista yleistä kantaa voidaan kutsua intentionaaliseksi fundamentalismiksi. Monet rationaalisen valinnan teorian kannattajat, ja nyttemmin muutamat nk. analyyttiset sosiologit, puolustavatkin metodologista individualismiaan väitteellä, jonka mukaan yksilön päämäärähakuinen eli intentionaalinen toiminta on itsensä selittävää. Tämän ajatuksen mukaan oman edun tavoittelu, ymmärrettynä hyvin laajassa mielessä tavallisen halu-uskomus psykologian muotoiluna, ei itsessään enää kaipaa selittämistä ja voi tästä syystä toimia kaikkia yhteiskuntatieteitä yhdistävänä peruskalliona: kaikki yhteiskuntatieteet tutkivat jossain mielessä ihmisten toiminnan seurauksia ja kaikki ihmisen toiminta selittyy viime kädessä haluilla ja uskomuksilla. Edellinen argumentintynkä nojaa kuitenkin useisiin selittämisen luonnetta koskeviin oletuksiin, jotka ovat yksinkertaisesti virheellisiä. Eräs tällainen oletus on, että selitys ei voi tuottaa todellista ymmärrystä selitettävästä, jos selittävät tekijät eivät itse vuorostaan ole selitettyjä. Toinen oletus liittää yksittäisen selityksen osuvuuden siihen, kuinka suureen ilmiöjoukkoon selityksessä käytetty teoria näyttää soveltuvan. Tällaisten väärinkäsitysten korjaaminen auttaa dogmaattisen individualismin vastustamisen lisäksi myös ymmärtämään niitä selityksellisiä etuja, joita yksilöihin nojaavalla teoretisoinnilla eittämättä on.


Osanottajien sähköpostit listana
risto.heiskala(at)jyu.fi
risto.heiskala(at)uta.fi
marcel.fournier(at)umontreal.ca
psulkune(at)mappi.helsinki.fi
Risto.erasaari(at)helsinki.fi
petri.ylikoski(at)uta.fi
antti.gronow(at)helsinki.fi
simo.vehmas(at)edu.jyu.fi
jan.johansson(at)helsinki.fi
kailju(at)yfi.jyu.fi
praatika(at)mappi.helsinki.fi
jaakko.kuorikoski(at)helsinki.fi


 

Verkkopalvelumme käyttää evästeitä, lue lisää. Jatkamalla sivuston selailua hyväksyt evästeiden käytön. [Hyväksyn ehdot]
OK