Lapin yliopisto, Kuvataidekasvatuksen professorin virkaanastujaisesitelmä 28.2.2008

Päivi Granö, TaT

KUVATAIDEKASVATUKSEN TEHTÄVÄ? 
Eräänä aamuna opettajat ja oppilaat astelevat vanhasta tottumuksesta kouluun, asettuvat kukin omille paikoilleen. Opettajien juodessa kiireessä aamukahviaan tapahtuukin jotakin outoa, kukaan ei pysty palauttamaan mieleensä, mitä heidän pitikään opettaa. Sama kammottava unohdus on tapahtunut koko opetushallinnossa. Muuta mahdollisuutta ei ole, kuin lähettää riemuitsevat oppilaat takaisin koteihinsa ja perustaa valtakunnallinen koulutusta pohtiva työryhmä.

Ehkä tämä kuvitelma on jopa todennäköinen, sillä Suomen Akatemian ja Tekesin tulevaisuutta ennakoiva Finnsight - raportti (2006 - 2015) luonnehtii nykyhetkeä ja tulevaa seuraavasti: "Olemme siirtyneet tiedon sähköisen kadottamisen aikaan". Raportti jatkaa: " Tietämisen sijaan viestintäympäristö muuttuu yhä emotionaalisemmaksi ja aggressiivisemmaksi hyödyntäen pelkojamme, häpeäämme, seksuaalisuuttamme ja yhteisöllisyyden tarvettamme."

Historiattoman hetken ajattelu herättää monia kysymyksiä koulutuksen mielekkyydestä, erityisesti sellaisen mielessä, joka on joutunut ja tottunut alituisesti perustelemaan opetettavan aineensa merkitystä. Jopa oma tyttäreni kyseenalaisti ammattini erään työpäivän aamuna: "Mitä sä niitä opetat, osaahan ne jo piirtää!" Jos koulu todellakin pitäisi aloittaa tyhjästä, missä olisi taiteen paikka uudessa koulutusjärjestelmässä? Mitkä olisivat ne menneestä nousevat traditiot, jotka arvioitaisiin välittämisen arvoisiksi? Mitkä ovat ne lapsuuteen, nuoruuteen ja koko ihmisen elämään liittyvät kysymykset, jotka edellyttävät taiteen läsnäoloa? Millainen on se koettavissa oleva ympäröivä maailmamme, jota pitäisi ymmärtää entä mitkä ovat ne tulevaisuuteen liittyvät haasteet, joihin pitäisi vastata?

Kuvataidekasvatus yliopistollisena oppiaineena on ja on ollut olemassa vain siksi, että sillä on kytkös suomalaiseen peruskoulutukseen ja yleissivistävään koulutukseen, vaikkakin todellisuudessa toimintakenttä on paljon laajempi. Taiteen paikka koulussa on jatkuvaa neuvottelua. Varuillaan oleminen ja vakuuttelu ovat toisaalta pitäneet meidät valppaina. Mutta samasta syystä on horjuttu ilmaisullisessa epämääräisyydessä, joka ei ole aina kyennyt avaamaan alamme olemusta tai merkityksiä. Luonnollisesti perustelut on haettu aina kulloisestakin historiallisesta tilanteesta. Tarttuminen vallanpitäjiksi koettujen tahojen käyttämiin mantroihin on sekä ymmärrettävää että joskus vaarallista. Sillä se mikä oli toissapäivänä tärkeää isänmaallisten symbolien rakentamista ja eilen kaikenmuuttavaa joukkotiedotuskasvatusta, on tänään muuttunut luoviksi innovaatioiksi. Kysymykset näyttävät kiteytyvän arvoihin.

Arvoista kirjoittaa myös ensimmäisen vuoden kuvataidekasvatuksen opiskelijamme Juli Westerlund. Hän kysyy opintojensa ensimmäisessä esseessä: "Onko kaikkien pyrittävä tuottavaan tehokkaaseen yhteiskuntaan ja taloudellisen hyödyn tavoitteluun? Mitä iloa on tiedoista ja teknisistä taidoista, jos tunne-elämä on jäänyt viljelemättä, jollei osaa elää ja nauttia elämästä?" Juli osuu ytimeen kysyessään ihmiskäsitystä kaiken koulutuksen takana. Hän nostaa myös esille taidekasvatuksen olemuksen: ilon ja elämisen taidon. Mitäpä hyötyä yliopistokoulutuksestakaan olisi, ellei tietoja ja taitoja osaa soveltaa niin, että ne tuottavat yhteistä hyvää tai hyvää yhdelle.

Perustelut ja oppiaineen asema koululaitoksessa ovat lyhyesti lueteltuna olleet sidoksissa ensinnäkin kuvataiteen opetuksen yhteydestä käsityöhön, taitamiseen ja sitä kautta tuotantoon ja talouteen. Toiseksi perustelut ovat löytyneet lapsuuden, nuoruuden ja ihmisen kasvun käsityksistä johtaen aina kulloiseenkin koulutuspolitiikkaan ja kuvastaen yhteiskunnan näkemyksiä tulevaisuuden ihmisestä. Kolmanneksi muuttuvat käsitykset taiteesta ja taiteen aseman muutokset yhteisön ja yksilön itseymmärryksessä ovat muuttaneet kuvataiteen opetusta toisinaan nopeastikin. Neljäs laaja oppiaineen perusta löytyy visuaalisesta kulttuurista, jolloin on puhuttu esimerkiksi kuvalukutaidosta kansalaistaitona.

VISUAALISESTA AJATTELUSTA
Olemme tottuneet perustelemaan, että ihmisen ajattelu on olemukseltaan visuaalista. Muisti, käsitteenmuodostus ja tulevaisuuden ajattelu ovat pääosin visuaalista toimintaa. Uudempi havaitsemista tarkasteleva tutkimus väittää, että näköhavainto ulkomaailmasta muodostuu itse asiassa hämmästyttävän vähäisistä silmän kautta välittyvästä tiedosta ja ehdottomasti suurin osa kuvasta syntyy prosessissa, joka tapahtuu jo olemassa olevan tiedon varassa. Tutkijat kysyvät, miten voimme tietää ja tulkita niin paljon niin vähäisestä informaatiosta? Eli arvomme, kasvatuksemme koko kulttuurihistoriamme on se konteksti, jossa ei synny ainoastaan tulkinta, vaan jossa jo havainto on suurimmalta osalta lukkoon lyöty. Mikään visuaalinen esitys ei ole sama kaikille. Tämän ajatuksen pohdinta on tarpeen esimerkiksi monikulttuurisessa taidekasvatuksessa.

Kuvallista ajattelua ei voi estää, ei voi esimerkiksi kieltää ajattelemasta pilviä, sillä heti kun kuulee sanan pilvi, ajattelee pilviä. Ei-sanan ja kuvan yhdistäminen on mahdottomuus. Kuva on kuin varjo, jolla on aina maailma mukanaan. Ja toisaalta, se joka on ja toivoo olevansa, tarvitsee kuvan. Kun alussa mainittu emotionaalinen, aggressiivinen ja epäempaattinen informaatiosisältö tarjoillaan yhä voimakkaammin kuvina, on kuvataidekasvatuksella vaativa tehtävä purkaa vyyhteä. Koska kuva kuljettaa mukanaan sitä joka on, ja kun se joka toivoo olevansa, tarvitsee kuvan, kuvataidekasvattajalta edellytetään paljon. Ei vain kuvakielen tuntemista eikä vain lähettäjä - vastaanottajayhteyden purkua, vaan myös tietoa talouden ja vallan rakenteista. Mielikuvilla ja kuvittelulla on suuri merkitys tulevaisuuden rakentamisessa. Olisi tarpeen nähdä millaista tulevaisuutta median kuvilla rakennetaan ja onko näillä kuvilla taipumus myös muuttua todellisuudeksi.

NUORTEN KUVAKULTTUURISTA
Monet tutkijat pohtivat varhaisnuoruuden ratkaisevaa vaihetta, jolloin lasten luonteva omaehtoinen kuvan tekeminen vähenee tai päättyy kokonaan. Syynä pidetään sekä käsitteellisen ajattelun kehitysvaihetta että kuvan tekemisen todellista vaativuutta ja nuorten omien vaatimusten kasvua, samalla kun kuvataiteen arvostukseen ei löydy tukea lähiympäristöstä. Kuvataiteen oppimisen ja harrastamisen kannalta tässä murroksessa joko jokin loppuu tai tärkeä kehitysprosessi ei edes pääse alkuun, koska osaaminen ja kiinnostus eivät ole syntyneet ajoissa. Näyttää siltä, että tämä on myös vaihe, jossa nuoret siirtyvät tekemään kuvia nettiyhteisöön ja digitaalisen kuvan maailmaan. Havaintojeni mukaan suomalaisnuori kuvaa "kännykkäkamerallaan" päivittäin kymmeniä kertoja. Kuvat ja ns.videoklipit toimivat osana nopeatempoista kaveripiirin kommunikointia. Kuvilla tehostetaan ja vakuutetaan puhetta ja muuta elekieltä. Suurin osa kuvista poistetaan kamerasta, mutta tärkeimmät viestit siirretään tietokoneelle muokattaviksi ja lähetettäviksi erilaisille nettipalstoille. Tällainen puheen, tekstin, eleiden, muun habituksen ja loputtomasti vaihtuvien reaaliaikaisten kuvien yhdistelmä tuottaa uudenlaista visuaalispainotteista kommunikointia ja samalla se kertoo arjen estetisoitumisesta. Lapset ja nuoret elävät todellisuudessa, joka rakentuu - ja jota he itsekin rakentavat -maailmanlaajuisesti leviävistä visuaalisesta viestinnästä. Kasvattajan haasteena on tunnistaa lapsen ja nuoren omat kysymykset, ne joita hän työstää visuaalisen viestinnän tarjoamalla kuvamaailmalla. Mikäli kuvataideopettaja menettää yhteyden lasten ja nuorten omaehtoiseen koulun ulkopuoliseen kulttuuriin, hän saattaa tuottaa opetuksessaan toimintaa, jolla ei ehkä olekaan merkitystä oppilaille.

TAITEESTA JA KASVATUKSESTA
Nykytaide on muodostunut viimevuosina kuvataidekasvatuksen keskeiseksi kontekstiksi. Taiteen korostus sopii toisaalta aikaamme, jossa painotetaan prosessointia ja luovaa suunnittelua. Mikäli eläisimme nyt esimerkiksi renessanssia ja kouluttaisimme koko kansaa, saattaisi tavoitteiden saavuttaminen olla erittäin työlästä ja aikaa vievää. Ehkäpä Cenniniin viitaten ensin etsisimme ruokapöydän alta luita, jauhaisimme ne, jauhosta tekisimme kankaiden pohjustusliiman, kasvattaisimme kanoja emulsion saannin turvaamiseksi, liottaisimme hiiltä ja kasveja saadaksemme värejä ja harjoittelisimme vuosikausia maalataksemme mesenaattien tuella kirkkotiloja ja hovidaamien muotokuvia. Mutta ei, Firenzen taideakatemiassa korostettiinkin matematiikkaa, geometriaa ja anatomiaa. Pyrittiin irti sattumanvaraisesta empiriasta kohti teoriaa eli mentaalisia periaatteita. Taiteen opettamiseen on aina liittynyt ideamaailma, eivät pelkät traditioon pohjautuvat käytänteet. Nykytaiteeseen perustuva taidekasvatuskaan ei ole vain välineiden, keinojen ja materiaalien runsautta, vaan yhteyttä nykytaiteen esittämiin kysymyksiin. Taiteen merkityksellisyys on sen kyvyssä tarjota vaihtoehtoja; vaihtoehtoisia selityksiä, tapoja nähdä ja rakentaa todellisuutta.

LOPUKSI
Mihin siis päätyisivät äkillisen muistinmenetyksen kohdanneet koulutussuunnittelijamme?

Taidekasvatukseen sisältyvä taiteen ja kasvatuksen liitto on mielenkiintoinen, eikä ollenkaan yksiselitteinen. Jo käsitteiden määrittely on haastavaa. Sekä taiteessa että kasvatuksessa menetelmä ja päämäärä ovat kietoutuneita toisiinsa. Taidekasvattajan kasvatus-, taide- ja ihmisnäkemykset näyttäytyvät paljaina esimerkiksi vasaran tai kameran käytön ohjauksessa. Taidekasvatuksen idea paljastuu metodissa.

Kasvatuksen haaste on aina ollut aika. Kasvatamme lapsia, joilta toivotaan ja oletetaan jotakin tulevaisuudessa. Kuitenkin kasvatus tapahtuu nyt. Ensimmäinen kuvataiteen opettajani oli syntynyt tsaari Nikolain aikana. Tänä vuonna valmistuvat taidekasvattajat opettavat kolmenkymmenen vuoden kuluttua lapsia, joiden aikuisuus sijoittuu 2060 -luvulle. Taidekasvatuksen tehtävää pohtiva näkee kuitenkin vain lähelle. Nyt vaikuttaa siltä, että taidekasvatus pohtii samoja tärkeitä kysymyksiä kuin taide, kuten esimerkiksi ympäristöä, kulttuureja, identiteettiä ja arvoja. Lasten, nuorten ja aikuisten kanssa työskenneltäessä on vastattava myös yksilön kysymyksiin kauneudesta, totuudesta, taidosta sekä oikeudesta tulla hyväksytyksi. Tarvitsemme tulevaisuudessakin monipuolisia ja vaihtoehtoisia menetelmiä hankkia tietoa ja ajatella. Tarvitsemme tarinoita ja taitoa kertoa niitä muille. Tarvitsemme myös kulttuurin tulkintataitoja sekä välineitä ympäristöarvojen ja merkitysten tunnistamisessa.

Käsitykseni mukaan kuvataidekasvatuksen tärkein tapahtuu siinä kohtaamisessa, joka syntyy ihmisten uppoutuessa keskinäisen kunnioituksen hengessä johonkin heitä innostavaan kysymykseen. Kohtaaminen ajattelun, kuvien, materiaalien, ajan, tilan, aistien, kokemusten ja ihmisten välillä on kuvataidekasvatuksen ydintä toivottavasti myös tulevaisuudessa.

Ajatusten herättäjinä ovat toimineet edellä mainittujen lisäksi:
J.Elkins, H.- G.Gadamer, H.Lauerma, V.Lowenfeldt, G.Z.Nordström, S.Zeki
(lisäksi kiitos nuorille, jotka lainasivat kuviaan, mutta eivät halunneet nimiään esille)

Verkkopalvelumme käyttää evästeitä, lue lisää. Jatkamalla sivuston selailua hyväksyt evästeiden käytön. [Hyväksyn ehdot]
OK