esineoikeuden professori Eva Tammi-Salminen

VIRKAANASTUJAISESITELMÄ 12.3.2009

Vanha ja uusi esineoikeus

1. Voimassa olevaa oikeutta, oikeussäännöistä ja -periaatteista muodostuvaa oikeusjärjestystä, jäsennetään oikeuskulttuurissamme oikeudenalajaottelun avulla. Oikeustieteellinen tutkimus ja siihen perustuva oikeustieteen yliopistollinen opetus rakentuu tavalla tai toisella tämän jaottelun pohjalle. Oikeudenalajaotusta on luonnehdittu osaksi oikeuskulttuurista esiymmärrystä, jonka varassa juristit – yhtä lailla käytännössä toimivat tuomarit tai asianajajat kuin oikeustieteen tutkijat – lähestyvät oikeudellisia ongelmia ja jonka avulla he aloittavat ongelmien määrittelemisen ja paikannuksen. Tulevat lakimiehet, oikeustieteen opiskelijat, sisäistävät vallitsevan oikeudenalajaotuksen oikeustieteellisten tutkintojen oppiainejaotuksessa.

Edellä mainittu luonnehdinta tuo esiin oikeudenalajaotuksen kaksi tärkeää perustehtävää. Yhtäältä se mahdollistaa oikeusnormien pedagogisesti mielekkään esittämisen oikeustieteen opetuksessa.  Toisaalta sillä on myös tätä “esitysteknistä” ulottuvuutta sisällöllisempi merkitys, sillä vaikuttaessaan oikeudellisten ongelmien paikantamiseen ja ongelmanratkaisussa olennaisten normien löytämiseen oikeudenalajaotus vaikuttaa myös voimassa olevan oikeuden sisältöön. Tältä kannalta oikeudenalajaotus voidaan nähdä myös osana valtapeliä siitä, kuka saa määrittää oikeuden sisältöä. Oikeustieteen työstämänä oikeudenalajaotus on lainsäätäjän usein tarjoaman raakamateriaalin pohjalta jatkuvasti tarkentunut niin, että olemassa olevien oikeudenalojen sisälle ja niiden rinnalle on muodostunut uusia oikeudenaloja. Yhtenä etappina oikeudenalan tunnustamisessa pidetään omaa yliopistollista oppituolia ja sen myötä asemaa oikeustieteellisten tiedekuntien oppiainejaotuksissa, mikä luo mahdollisuuksia oikeudenalan edelleen kehittämiseen.

Esineoikeus on oikeudenalana vanha eikä se ole joutunut käymään uuden oikeudenalan syntymiseen johtavaa itsenäisyystaistelua. Se on siviilioikeuden kovaa ydintä, jonka juuret itsenäisenä oikeudenalana juontavat jo oikeudellisen ajattelumme alkulähteille antiikin Roomaan. Varsinaisesti historiallisen koulukunnan 1800-luvun alkupuolella Saksassa toteuttama varallisuusoikeuden jako esine- ja velvoiteoikeuteen, joka sittemmin kulkeutui meille viime vuosisadan alussa voimaan tulleen Saksan siviililakikirjan systematiikan kautta, tehtiin roomalaisen oikeuden prosessuaalisen kannetyyppijaottelun pohjalta. Esineoikeuden itsenäinen asema oikeudenalana on saanut ilmentymänsä myös yliopistollisissa oppituoleissa. Esineoikeuteen oikeudenalana keskittyvä professuuri on maamme kaikissa kolmessa oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

2. Esineoikeuden pitkä ikä on tuonut oikeudenalalle ajallista kerroksellisuutta. Tämä kerroksellisuus liittyy ennen kaikkea niihin vaikutteisiin, “metodisiin tuuliin”, jotka meillä oikeustieteessä ovat eri aikoina ja eri suunnista puhaltaneet. Nämä tuulet ovat saaneet aikaan kaksi nykypäivän esineoikeudelle merkityksellistä aaltoa. Ensimmäinen niistä on 1800-luvun loppupuolen saksalainen, roomalaisen oikeuden reseptioon pohjautuva käsitelainopillinen ajattelutapa ja toinen 1900-luvun puolivälin skandinaavinen realismi, jonka vaikutteiden pohjalta kehittyi kotimainen analyyttinen siviilioikeustiede.

Näistä molemmista tulevat vaikutteet näkyvät selvästi jo siinä, miten esineoikeus oikeudenalana nykyään määritellään. Vaikka esineoikeus on itsenäisenä oikeudenalana sinänsä vanha, käsitys siitä, millaisia kysymyksiä esineoikeudessa tarkastellaan, on aikojen kuluessa muuttunut. Nykypäivän esineoikeus tavataan määritellä kahdella rinnakkaisella tavalla. Vanhempaan saksalaisperäiseen ajattelutapaan pohjaa esineoikeuden ymmärtäminen oikeudenalaksi, joka koskee subjektiivisia esineoikeuksia. Tällaisilla esineoikeuksilla tarkoitetaan varallisuusoikeuksia, joiden tyypillisenä sisältönä on oikeus tosiasiallisesti käyttää esineitä tai saada suoritus niiden taloudellisesta arvosta vaihdannassa. Uudempaan pohjoismaiseen analyyttiseen suuntaukseen kytkeytyy taas esineoikeuden ymmärtäminen sellaiseksi osaksi varallisuusoikeutta, joka koskee yleisesti kaikkien varallisuusoikeuksien haltijoiden sivullissuojaan liittyviä ongelmia vaihdannassa.

Esineoikeudessa tarkasteltavien kysymysten kannalta keskeinen muutossuunta onkin ollut vaihdantatilanteiden merkityksen kasvu. Sinänsä se on luonnollinen kehityspiirre, joka on seurannut jo vaihdannan tosiasiallisesta vilkastumisesta johtuneista vaatimuksista siihen liittyvien yhä lisääntyneiden ongelmien ratkaisemisesta. Tämän tosiasiallisen toimintaympäristön muutoksen ohella vaihdantatilanteiden merkityksen korostuminen liittyy kuitenkin suoraan myös analyyttisen ajattelutavan eroihin suhteessa aiempaan käsitelainoppiin pohjanneeseen ajattelutapaan. Käsitelainopilliseen ajattelutapaan kuului se, että varallisuusoikeuksien jakoa esineoikeuksiin ja velvoiteoikeuksiin käytettiin hyväksi oikeudellisessa päättelyssä, kun arvioitiin oikeuden nauttiman suojan laajuutta: Velvoiteoikeus sai suojaa vain sitä henkilöä vastaan, johon oikeus kohdistui. Esineoikeus puolestaan oli suojattu kaikkiin tahoihin nähden. Kun analyyttinen, käsitteiden erittelyyn perustuva ajattelutapa osoitti, että tällainen riippuvuussuhde ei ollut ehdoton, vaihdantatilanteissa tuli myös tämän vuoksi tärkeäksi ratkaista kaikkien varallisuusoikeuksien osalta lähtökohtaisesti aina erikseen eri henkilötahoihin nähden, nauttiiko oikeus sivullissuojaa vai ei.

3. Esineoikeus voidaan jakaa vanhaan ja uuteen edellä mainittujen aaltojen pohjalta. Tällöin vanhaa esineoikeutta edustaa saksalaisen käsitelainopin siviilioikeudelle tuottama perinne, uutta taas analyyttisen siviilioikeustieteen saavutusten varaan rakentunut, varallisuusoikeudellisten sivullissuojakysymysten ratkaisuun painottunut suuntaus. Käsitelainopillinen tausta ja siihen kriittisessä hengessä pesäeroa tehnyt analyyttinen suuntaus eivät luonnollisesti kuulu vain esineoikeuden kehityshistoriaan vaan laajemmin kotimaisen oikeudellisen ajattelun muutoksiin. Näiden vaiheiden merkitys, ennen kaikkea analyyttisen suuntauksen murroksen rooli, vaikuttaa kuitenkin olevan esineoikeuden kehityksessä ja asemassa suhteessa muihin oikeudenaloihin erityisen suuri.

Yksi analyyttisen ajattelun menestystarinoista esineoikeudessa koskee oikeudenalan keskeisen käsitteen omistusoikeuden purkamista käsitelainopillisesta, oikeusjärjestyksen normatiivista sisältöä tiivistämään pyrkineestä substanssikäsitteestä esitystekniseksi apuvälineeksi ja omistajanvaihdostilanteissa ilmenevän henkilösuhde-erottelun käyttöön ottoa. Analyyttisen ajattelun vaikutuksesta omistusoikeuden eri elementtien nähtiin siirtyvän luovuttajalta luovutuksensaajalle vaiheittaisena tapahtumasarjana eikä enää yhdellä hetkellä jaottomana kokonaisuutena. Tähän liittyen yhtä sivullistahoa vastaan saatavaa suojaa ei myöskään voitu päätellä suojasta toista sivullistahoa kohtaan. Tällaisen ajattelun voimasta kysymisen tapa esineoikeudessa muuttui. Keskeistä ei ollut enää pohtia, mitä omistusoikeus on – tai kenellä se on. Sen sijaan tarkastelun kohteeksi tuli se, miten omistusoikeus siirtyy – tai ketä missäkin vaiheessa suojataan eri sivullistahoihin nähden.
 
Analyyttisen suuntauksen murrosvaihe vei juuri esineoikeuden tietyllä tavalla kotimaisen oikeustieteen suunnannäyttäjäksi. Omistusoikeuden käsitteen purkamiseen kulminoitunut lähestymistapa laajentui sittemmin myös muiden oikeusasemien eriteltyyn tarkasteluun niin yksityisoikeudessa kuin myös julkisoikeuden piirissä. Analyyttisen suuntauksen esineoikeudesta saaman voimakkaan otteen kääntöpuolena toisaalta on pidetty sitä, että oikeudenalan on toisinaan saatettu katsoa jähmettyneen sen puristukseen muita varallisuusoikeudellisia oikeudenaloja vankemmin ja menettäneen samalla sen edelläkävijän asemansa, mikä sillä oli analyyttisen suuntauksen kultakautena.

Tässä yhteydessä tarkoitukseni ei kuitenkaan ole lähemmin puuttua sen paremmin tähän keskusteluun kuin oikeustieteessä vilkkaana käytyihin keskusteluihin analyyttisen suuntauksen ansioista ja heikkouksistakaan. Sen sijaan tarkoitukseni on tuoda esiin eräitä esineoikeutta oikeudenalana koskettavia kehityspiirteitä ja tulevaisuudennäkymiä, jotka ovat kiinteässä yhteydessä edellä lyhyesti kuvattuun oikeudenalan ja koko suomalaisen oikeustieteen menneisyyteen.

4. Yksi nykyajan oikeustieteen keskeisistä tehtävistä on tarjota oikeudellisen ratkaisun tekemiselle välineitä, jotka mahdollistavat oikeudenmukaisuuden toteutumisen sekä muodollisesti että sisällöllisesti. Muodollisella oikeudenmukaisuudella tarkoitetaan tällöin oikeusvarmuutta ja ennakoitavuutta, sisällöllisellä taas kohtuutta. Yksi tapa pyrkiä tämän tehtävän täyttämiseen on kehittää oikeusperiaatteita osana oikeudenalojen yleisiä oppeja.

Kotimaisen oikeuden perinteessä periaatteille annettava merkitys on uutta siinä mielessä, että sekä saksalaisvaikutteinen käsitelainopillinen ajattelutapa että skandinaavisen realismin perillinen analyyttinen suuntaus painottivat tarkastelussaan periaatteiden sijaan toista yleisten oppien osatekijää, käsitteitä. Käsitelainopillinen ajattelutapa pyrki oikeusvarmuuden ja ennakoitavuuden turvaamiseen oikeuden normatiivista sisältöä kuvaavilla yleiskäsitteillä, joista voitiin tarvittaessa johtaa uusia oikeusnormeja. Esimerkiksi oikeuksien luokittelu esine- tai velvoiteoikeudeksi ja siihen liitetty normi esineoikeudellisesta tyyppipakosta, jonka mukaan vain laissa mainitut oikeudet voivat olla esineoikeuksia, ratkaisi kysymyksen oikeuden sivullissitovuudesta. Analyyttisen suuntauksen päähuomio puolestaan oli käsitteissä päinvastaisessa merkityksessä, kun suuntauksen tärkeimpänä missiona oli purkaa käsitteet vain oikeudellisten ratkaisutilanteiden jäsentämisen apuvälineiksi.

Oikeudellisten periaatteiden roolin kehittämiseen on oikeudessamme kiinnitetty huomiota vasta analyyttisen suuntauksen kultakauden jälkeen. Periaatteiden merkityksen kasvu liittyy oikeuden materiaalistumiseksi luonnehdittuun kehityskulkuun, jossa oikeus kytkeytyy edellistä kehitysvaihetta kiinteämmin yhteiskunnallisin arvoihin ja tavoitteisiin, moraaliin ja politiikkaan. Tässä kehityskulussa myös oikeudenmukaisuuden sisällöllinen ulottuvuus on aiempaa enemmän painottunut suhteessa muodolliseen oikeudenmukaisuuteen. Yksittäistapauksellisen kohtuuden huomioon ottamiseksi oikeudellisten periaatteiden rooli on merkityksellinen niihin liittyvän kontekstiriippuvuuden vuoksi.

Yksi periaateargumentoinnin taustalla olevien näkökohtien esiin tuoma haaste juuri esineoikeudelle, jossa on analyyttisen perinteen mukaisesti tukeuduttu ennen kaikkea erilaisiin vaihdannan intressin edistämiseen liittyviin reaalisiin (oikeuspoliittisiin) argumentteihin, on nähdäkseni keinojen etsiminen ennakoitavuuden ja kohtuuden tasapainon saavuttamiseen sivullissuojakysymysten ratkaisussa. Yksi ulottuvuus tähän haasteeseen vastaamisessa on huomion kiinnittäminen aiempaa enemmän siihen, millainen subjektiivinen merkitys oikeudella oikeudenhaltijalle on. Tällöin joudutaan tavallaan palaamaan myös esineoikeuksien sisällön pohdintaan eli ajatustapaan, josta analyyttinen tutkimussuuntaus aikanaan viitoitti tietä pois.

5. Esityksen alussa totesin, että esineoikeus ei ole joutunut koskaan itsenäistymistaisteluun uutena oikeudenalana siinä mielessä, että se on ollut olemassa aina kun oikeudenaloista on niiden nykymerkityksessä puhuttu. Oikeudenalajaottelu voi kuitenkin muuttua paitsi niin, että syntyy uusia oikeudenaloja, myös niin, että vanhoja oikeudenaloja katoaa tai sulautuu toiseen. Tältä kannalta myös esineoikeutta voi luonnollisesti koskettaa kysymys eloonjäämisestä.

Oikeudenalajaottelun muutokset pohjautuvat yleensä näkemyksiin siitä, että tietyt ongelmatilanteet ylittävät vallitsevan jaottelun niin, että se pikemminkin asettaa esteitä ongelman tarkoituksenmukaiselle käsittelemiselle kuin tarjoaa apua oikeudellisten ongelmien tunnistamisessa. Toisinaan muutosta voidaan tukea myös astetta jo kehittyneemmin näkemyksin siitä, että tällaisia ongelmatilanteita koskevia eri oikeudenaloille kuuluvia normeja näyttäisivät yhdistävän sellaiset oikeudelliset käsitteet tai periaatteet, joiden perusteella niitä vaikuttaisi olevan perusteltua tarkastella yhdessä. Tällaisia oikeudenalajaottelun muutoksiin liittyviä näkemyksiä on meillä esitetty myös esineoikeutta koskettaen. Jätän niistä tässä vain maininnan varaan esineoikeuden ja täytäntöönpano-oikeuden integroimista koskevat puheenvuorot. Jostain syystä vaatimuksia ei ole ulotettu samaan tapaan  varallisuusoikeuden toiseen pääoikeudenalaan velvoiteoikeuteen, vaikka esimerkiksi aineellisen insolvenssioikeuden normeilla on olennainen kytkös myös velkasuhteeseen.

Muutama sana enemmän onkin lopuksi lausuttava juuri varallisuusoikeutemme aikojen alusta tunnetusta ja keskeisestä jaosta velvoiteoikeuteen ja esineoikeuteen ja tähän jakoon kohdistuneista muutospaineista. Näiden oikeudenalojen jaon tarkoituksenmukaisuus voidaan nimittäin kyseenalaistaa esimerkiksi tarkasteltaessa ongelmakokonaisuutta, joka koskee sopimuksen vaikutuksia kolmanteen. Nykyinen jako luo ensinnäkin esteitä ongelmakokonaisuuden tarkoituksenmukaiselle käsittelemiselle, joka edellyttää sekä sopimussuhteen että sivullissuhteen tarkastelua. Toiseksi jo nyt voidaan tuoda esiin perusteita tätä ongelmakokonaisuutta yhdistäville  yleisille opeille.

Sopimussuhteen ja sivullissuhteen tarkastelun eriytymisessä ja tämän eriytymisen luonteessa on keskeinen merkitys analyyttisen suuntauksen murroksella. Analyyttisen ajattelun johdosta alettiin nimittäin ajatella, että kaikilla varallisuusoikeuksilla oli yhtäältä velvoiteoikeudellinen puoli ja toisaalta esineoikeudellinen puoli. Tämän johdosta oikeuksia taas alettiin tarkastella eri oikeudenalojen piirissä riippuen siitä, mistä henkilösuhteesta oli kyse. Verrattuna aiempaan ajattelutapaan analyyttinen esineoikeus erottikin varallisuusoikeutta koskevan sopimussuhteen tarkastelun tiukemmin velvoiteoikeuden puolelle.

Vaikka analyyttista suuntausta voidaan siten yhtäältä syyttää sopimusoikeudellisten kysymysten ohittamisesta esineoikeudessa, oikeudenalojen ero näyttäytyy toisaalta sen luoman perinteen pohjalta vain työnjakoon liittyvänä kysymyksenä. Esimerkiksi mannereurooppalaiset, käsitelainopin perinteestä ammentavat käsitykset esine- ja velvoiteoikeuden eroista varallisuusoikeuden systematiikan ja sen varaan rakentuvan varallisuusoikeuksien sisällön ja suojan perustana ovat lähtökohdiltaan sittenkin paljon kategorisempia. Tässä vertailussa analyyttisen ajattelun perinteen johdosta meillä tapahtunut esine- ja velvoiteoikeuden eriytyminen on verraten suhteellista ja tarjoaa tältä kannalta  mannereurooppalaista näkökulmaa hedelmällisemmät lähtökohdat erottelun ylittämiseen.

 6. Olen edellä pyrkinyt korostamaan menneisyyden ymmärtämisen merkitystä lähtökohtana niin esineoikeuden kuin muidenkin oikeudenalojen kehittämiselle tulevaisuudessa. Samanlaista omien juurien tietämistä ja tuntemista edellyttää nykyään myös esineoikeuden alalla ajankohtainen keskustelu eurooppalaisesta harmonisointikehityksestä, sen tarpeista, mahdollisuuksista ja siihen liittyvistä haasteista. Ottamatta tässä yhteydessä enää kantaa harmonisoinnin tarpeeseen tai toivottavuuteen sinänsä on huomattava, että siitä käytävässä keskustelussa suurinta aktiivisuutta ja vahvimpia äänenpainoja käyttävät edellä jo mainitun mannereurooppalaisen ajattelutavan edustajat, jotka pohjaavat ajattelunsa sille perustalle, josta pohjoismainen analyyttinen suuntaus erkaantui viime vuosisadan puolivälissä. Mannereurooppalainen esineoikeudellinen ajattelu pohjaa esimerkiksi meillä tuolloin hylätylle näkemykselle omistusoikeuden siirtymisestä yhdellä hetkellä. Samoin esimerkiksi oikeuksien sivullissitovuutta arvioidaan edelleen lähtien niin sanotusta esineoikeudellisesta tyyppipakosta, joka meillä torjuttiin – tosin jossain määrin virheellisesti – analyyttisen suuntauksen käsitekritiikin perusteella.

Aika näyttää, muodostuuko yhtenäistä eurooppalaista esineoikeutta ja jos muodostuu, missä määrin se rakentuu vanhan saksalaispohjaisen ajattelun varaan ja missä määrin pohjoismainen analyyttinen lähestymistapa saa siinä merkitystä. Joka tapauksessa oikeudellisten ajattelu- ja argumentointitapojen erot ovat suurin esineoikeuden eurooppalaistumiskehityksen haaste. Sen sijaan oikeuden arvo- ja tavoiteperusta on esineoikeudessa eurooppalaisittain verraten yhteinen. Tämän vuoksi näitä sisällöllisiä näkökohtia ilmentävien yhteisten kantavien periaatteiden kehittämisellä on tärkeä merkitys myös esineoikeuden eurooppalaistumisen kannalta.

Verkkopalvelumme käyttää evästeitä, lue lisää. Jatkamalla sivuston selailua hyväksyt evästeiden käytön. [Hyväksyn ehdot]
OK