2.6.2012

Jumalanpalvelus: Saarna, Satu Saarinen


Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." Matt. 28: 16-20

Tämän jumalanpalveluksen tekstit ovat tutut ja ne sisältävät lähes muuttumattomat uskonlauseet; Aaronin siunauksen ja Jeesuksen kaste ja lähetyskäskyn. Nämä ovat kaksi seurakuntatyössäkin jatkuvasti käytössä olevaa sanaa, kastetoimituksissa ja toimituksessa toistuvat, jokaisella kirkossakäyvällä lähes ulkomuistista osatut.

Kun ne ääneen lausutaan tai vastaanotetaan ja sisään hengitetään, liitytään samalla vuosituhansia pitkään traditioon. Liitytään itse ja liitetään toinen toisemme sen siunauksen ja valtuutuksen suojaan, jonka suojaan juutalaiskristillisessä maailmassa on alusta lähtien siunattu ja suojattu, lähetetty ja lähdetty.

Meitä lähellä oleva pyhä on Pyhän Kolminaisuuden päivä. Se on myös uskontunnustuksen päivä. Kun tämän saarnan jälkeen nousemme tunnustamaan kristillisen uskomme, teemme sen kastetunnustuksen sanoilla, jotka ovat saaneet muotonsa 200-luvulta lähtien.

Pyhän raamatuntekstit puhuvat Jumalan salatusta olemuksesta, joka ylittää kaiken ihmisymmärryksen.

Jumala on yksi, mutta hän on ilmoittanut meille itsensä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Hän vaikuttaa Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Kolminaisuuden päivänä meitä aiheellisesti muistutetaan, että usko ei käsittele Jumalan olemusta tiedollisesti eritellen vaan ihmetellen, ylistäen ja hänen armotekojaan julistaen.

Olemme koolla yliopistollisen maailman suurimmassa juhlassa, on nimenomaan tiedollisen erittelyn ja tulosten saamisen jälkeinen suuren juhla aika. Yliopistoa ei ole uskonnollisen uskon yhteisö – mutta minkä yhteisö se on? Tiedon? Varmasti. Tieteen? Varmasti, se on tiedeyhteisö. Mikä erottaa uskon ja tiedon, tai voisimme kysyä, mikä niitä yhdistää?

Uskon, ja tiedän, myös omasta kokemuksesta, että nämä kaksi eivät ole aivan vastakkaisia. Perinteisesti on toki ajateltu, että usko mystiikan ja spiritualiteetin merkityksessä ei erittele tiedollisesti, se lähtee kokemuksesta, vakuuttumisesta, intohimosta ja palosta.

Tutkimus ja tiede lähtee kysymyksestä, tiedon halusta ja ymmärtämisen tarpeesta. Mutta myös tutkimus, opetus ja kaikki tieteellinen toiminta tarvitsee paloa ja sytykettä, intohimoa. Se vaatii myös vahvan kokemuksellisen, jopa ruumiillisen tuntemuksen; olen oikealla tiellä, tähän minut on kutsuttu ja lähetetty, tämä mitä minä teen, ei ole samantekevää, vaan tässä piilee siunaus – yhteisölle, tutkimukselle, tieteelle.

Jokainen, joka on tutkimusta tehnyt, tietää, että välillä tuo tekeminen tuntuu, vaikkei näy. Tiede ja tutkimus vaatii aikaa ja pohdintaa, pysähtymistä ja sisään hengitystä, sisäistämistä. Niinä hetkinä, kun tieteentekeminen tuntuu hyvin raskaana ruumiissa pitkän kirjoittamisrupeaman, työstämisjakson tai arkistoistumisen jälkeen, se vaatii myös ja ennen kaikkea uskoa, luottamuksen merkityksessä. Toivo ei ole pahitteeksi sekään, eikä lähellämme olevien ja tieteentekijää tukevien rakkaus ja ymmärrys.

Jos ja kun kristillisen jumalakäsityksemme keskiössä on muuttumaton opetus jumalan kolminaisuudesta, mikä voisi olla tiedeyhteisön pyhä kolminaisuus, tärkeimmät traditiot ja muuttumattomat arvot, pysyvä kolmijalka? Mikä on se totuuden henki, jonka ohjausta rukoilemme Lapin yliopiston nykyisille ja tuleville opiskelijoille, tutkijoille, opettajille, hallintohenkilökunnalle?

Yksi keskeinen niin tieteeseen kuin jumalakäsitykseemme liittyvä luovuttamaton prinsiippi on dialogi, vuoropuhelu. Jumala itsessään, ollessaan kolminainen, on yksi, mutta on myös kolmesta persoonasta muodostuva ryhmä, keskusteleva sellainen.

Kaunis kuvaus kolmiyhteisen Jumalan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen jo ennen aikojen alkua alkaneesta dialogista, on Andrei Rublevin kuuluisa vanhan testamentin pyhä kolminaisuus ikoni vuodelta 1422, sitä kutsutaan myös vieraanvaraisuuden ikoniksi. Aabrahamilla on vieraana kolme hahmoa, kolme enkeliä, joita hän kestitsee. Ikonissa he istuvat pöydän ääressä, kuin valmiina alkamaan keskustelun.

Mutta Jumala ei käy vain yksinpuhelua, tai vain persooniensa välistä keskustelua, vaan alusta asti Jumala on keskustellut koko luomakunnan kanssa; ihmisen kanssa ja kaiken sen kanssa, jonka vartijaksi ja vaalijaksi ihminen on viisautensa ja tietonsa, myös tiedonhalunsa vuoksi asetettu. Ihmisellä Jumalan keskustelukumppanina on suuri vapaus, mutta myös suuri vastuu.

Myös tiede ja tutkimuskin keskustelee. Vuoropuhelua käydään paitsi sisäisesti, tiedeyhteisössä, oman tieteenalan rajojen yli, ja myös ulospäin, kohti ympäröivää yhteiskuntaa. Pelkkä persoonaton ’tiede’ ei kuitenkaan keskustele, vaan vuoropuhelua käyvät aina elävät ja tuntevat ihmiset, tieteen tekemistä harjoittavat henkilöt.

Perinteisesti tieteen vapautta on pidetty yhtenä keskeisenä ja luovuttamattomana periaatteena. Vapaus tuo myös vastuun ja velvollisuuksia.

Yliopistoilla on lain määrittelemää tehtävä edistää vapaata tutkimusta ja tieteellistä ja taiteellista sivistystä. Sama laki määrittelee myös yliopiston yhteiskunnallisen, tiedeyhteisön ulkopuolelle ulottuvan vastuun. Lapin yliopiston strategiassa korostuu omaleimaisuus, ennakkoluulottomuus ja monitieteisyys, tieteen ja taiteen välisten raja-aitojen ylittäminen.

Pohjoinen ja arktinen näkökulma tuo mahdollisuuksia ja vastuuta erityiskysymystensä matkailun, pohjoisen hyvinvoinnin, muuttuvan työ, kestävän kehityksen ja oikeudenmukaisuuden kautta.

Kaikki esiin nostetut alueet ovat keskeisiä myös paitsi kristityn vastuun näkökulmasta, myös globaalin ja uskontojen rajat ylittävän vastuun näkökulmasta.

Tiede voi olla ja sen tehtävä on löytöjen, innovaatioiden ja ymmärryksen lisäämisen kautta julistamassa sanallisia ja käytännöllisiä, lähelle ja kauas ulottuvia armotekoja kantamalla vastuuta yhteisestä maailmastamme.

Vuoropuhelu, vastuu, vapaus. Voisiko tässä olla yksi pyhä kolmijalka, jonka varaan tiedeyhteisö nojaa? Ainakin ne kaikki ovat tärkeitä ja luovuttamattomia, totuuteen ja totuudellisuuteen ohjaavia prinsiippejä. Jos yhden ottaa pois, jotain keskeistä jää puuttumaan.

Olemme promootiojumalanpalveluksessa. On suuri juhla, josta ei puutu mitään. Saamme kiittää ja siunata sitä työtä, jota yliopistoissa tehdään, alati muuttuvassa yhteiskunnassa, alati muuttuvien vaatimustenkin paineessa.

Kaiken keskellä - tieteentekemisen arjen ja tiedon juhlan keskellä - saamme luottaa siihen, että Jumala, joka keskustelee persooniensa kautta ihmiskunnan kanssa, keskustelee myös Totuuden henkensä kautta kaikkialla, missä totuutta etsitään ja kunnioitetaan. Tällaiset työt, toimet ja totuuden hengessä hankitut tiedot Herra on luvannut siunata ja varjella.

Tänään kiitämme ja iloitsemme siitä työstä, jota maamme pohjoisimmassa yliopistossa tehdään. Saamme iloiten onnitella juuri promovoituja maistereita, tohtoreita ja kunniatohtoreita. Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä!