Lapin yliopiston lukuvuoden 2016-2017 avajaiset
Henkilökunnan puheenvuoro
Petri Koikkalainen
yliopistonlehtori
Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja
Hyvät yliopistoyhteisön jäsenet, arvoisat tieteen ja yliopiston suosijat ja tukijat sen ulkopuolella,
Suomalainen yliopistokenttä on käynyt tällä vuosikymmenellä läpi ison muutoksen. Yliopistojen määrä on vähentynyt noin kolmanneksella. Jos Tampere3-fuusio toteutuu, Suomessa on 13 julkisoikeudellista tai säätiöyliopistoa, samalla kun yliopistojen lukumäärästä on poistunut kaikkiaan seitsemän. Yliopistojen sisällä on tapahtunut ainakin yhtä paljon. Monissa tiedekunnissa koulutusohjelmien määrä on vähentynyt alle puoleen entisestä, monien yliopistojen organisaatio on laitettu kokonaan uusiksi.
Nyt puhutaan vain vuosien 2010–16 kehityksestä. Silti ainakin tiedepolitiikan ylätasoilta muutokset voidaan leimata riittämättömiksi ilman, että täsmällisesti sanottaisiin, mikä on tavoitetila. Ottamatta enempää kantaa siihen, kuinka järkevää on ollut politiikka, joka välillä on näyttänyt enemmänkin tieteenalojen alasajolta kuin niiden järkiperäiseltä kehittämiseltä, voi ainakin todeta, että muutosten kokonaisvaikutus jää helposti näkemättä. Ehkä siksikin keskusteluun säännöllisin väliajoin lanseerataan melko radikaalilta kuulostavia muutosehdotuksia, joiden toivotaan kerralla laittavan koko yliopistosektorin kuntoon.
Tuoreena esimerkkinä on taloustieteilijöiden Bengt Holmströmin, Sixten Korkmanin ja Vesa Vihriälän valtionvarainministeri Petteri Orpolle luovuttama muistio, jossa ehdotetaan, että suppea joukko laaja-alaisia tutkimusyliopistoja huolehtisi tohtorikoulutuksesta ja perustutkimuksesta muiden keskittyessä kandidaatti- ja maisterikoulutukseen ja tutkimukseen vain hyvin rajatuilla alueilla.
Huomaamatta on ehkä jäänyt, että Suomessa ei tälläkään hetkellä ole kovin monta yliopistoa, joissa jatkokoulutetaan ja tehdään perustutkimusta kaikilla tai lähes kaikilla aloilla. Edes meitä henkilöstömäärältään viitisen kertaa suurempi Oulun yliopisto, vaikka isohko onkin, ei ole kaikkien alojen yliopisto. Sitä pienemmät yliopistot ovat jo nyt tiedepohjaltaan varsin voimakkaasti profiloituneita esimerkiksi teknilliseen, kauppatieteelliseen, taiteelliseen tai taideteolliseen koulutukseen ja tutkimukseen, usein parin alan kullekin yliopistolle ominaiseen yhdistelmään.
Lapin yliopistoa leimaa ihmistieteiden ja taiteen yhteys, sekin ainoa laatuaan Suomessa. Hyvä opetus tarvitsee perustakseen täällä tehtyä tutkimusta, samoin kuin suuremmissakin yliopistoissa. Joskus itseltämmekin voi hämärtyä se tosiseikka, että teoreettiselta ja menetelmälliseltä pohjaltaan alojamme yhdistää paljon useampi tekijä kuin niitä erottaa. Yhteiskuntatieteitä puhumaan oppinut pärjää yleensä melko hyvin kasvatustieteellisillä ja oikeustieteellisillä murrealueilla ja toisin päin, taideteollinen osaaminen kytkeytyy kaupallisten tai yhteiskunnallisten palvelujen suunnitteluun, esteettinen eettiseen, oikeudenmukaisuuden yleiset ideat empiiriseen tietoon paikallisolojen erityisyydestä.
Se, että Lapin yliopistossa voi opiskella useampaa eri oppiainetta jopa tohtoriksi asti, ei näin ollen tarkoita sitä, että täällä voisi opiskella kaikkea mahdollista, tai että täällä haluttaisiin ylläpitää kaikilla aloilla samaa palvelutasoa kuin esimerkiksi Helsingissä – ei likimainkaan.
Jos tutkimuksen alasajoa ruvettaisiin taloustieteilijöiden ehdotuksen mukaisesti toteuttamaan suurimmassa osassa nykyisistä 14 yliopistostamme, niin suurimmalta petokselta se kuitenkin tuntuisi vuosittain valmistuvia noin 1800 tohtoria kohtaan. Meillä on liian vähän töitä tutkijaksi koulutetuille. Jo tehtyjen leikkausten päälle olisi vastuutonta, jos valtio alkaisi omilla ratkaisuillaan vähentää työn kysyntää samalla, kun tutkintotavoitteet säilytetään. Useimmat korkeaan osaamiseen luottavat maat kyllä pyrkivät edelleen vahvistamaan väestönsä koulutustasoa, joka Suomen osalta ei nykyään ole mitenkään poikkeuksellisen korkea; OECD-tilastojen valossa olemme pikemminkin menettämässä asemiamme.
Tohtoreita palkataan liian vähän julkishallintoon ja yrityksiin – jopa niiden tutkimus- ja tuotekehitysosastoilla on selvää vajetta tutkijakoulutetuista – mutta järjestelmässä ei ole juuri mieltä, elleivät myös yliopistot pysty tulevaisuudessakin työllistämään huomattavaa osaa tutkijakoulutuksen saaneista. Tällä hetkellä työttömiä tohtoreita on yli 1200, heistä kasvava osa pitkäaikaistyöttömiä.
Kysymys ei ole vain työvoiman kenties tilapäisestä ylitarjonnasta, vaan pitkävaikutteisista politiikkavalinnoista. Tämänkin vuoden talousarvioesityksessään opetus- ja kulttuuriministeriö arvioi, että tutkimus- ja kehitysmenojen osuus bruttokansantuotteesta laskee vuodesta 2011 (3,64 %) vuoteen 2017 (3,10 %) merkittävästi – laskua on lähes 15 prosenttia – ja että myös tutkimushenkilöstön osuus työllisistä laskee. Millaiselle polulle Suomi on lähtemässä? Mitä roolia kansainvälisessä työnjaossa ja millaista tulevaisuutta se ennakoi?
Kielitieteilijä Janne Saarikivi Helsingin yliopistosta on sanonut, että hänen yliopistonsa tärkein tuote ei ole Artturi Ilmari Virtasen Nobel-palkittu artikkeli AIV-rehun säilömisestä tai mikään muukaan tutkielma, vaan Suomi, sen kieli, kulttuurituotteet ja poliittinen idea. Annettakoon kunnia tästä vanhalle Turun Akatemialle, joka Kiven, Lönnrotin ja Snellmanin aikaan toimi 20 000 asukkaan Helsingissä nimellä Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto Suomessa. Kun Suomen ideaa toteutettiin sellaisissa käytännöissä kuin raha, rautatie tai yksikamarinen eduskunta, yliopisto todella tarkoitti vain nykyistä Helsingin yliopistoa.
Otetaan siis vaatimattomampi esimerkki. En ole siinä asiantuntija, mutta riittävän isot muutokset näkee sivustaseuraaja ja harrastelijakin. Esimerkkini on matkailu, mutta en tarkoita vain oppiainetta tai instituuttia. Tai sanotaan sen verran oppiaineesta, että kun kuulin sen nimen ensimmäisen kerran ehkä 20 vuotta sitten, niin ajattelin, että alan maisterit varmaankin osaavat varata sujuvasti lentolippuja ja tietävät parhaat hiekkarannat. Luulen, etten ollut ainoa, joka ajatteli näin.
Nyt asia on koko lailla toisin. Lapissakaan ei ollut itsestään selvää, että edes matkailun taloudellinen merkitys tunnustettaisiin suhteessa muihin elinkeinoihin. Keskusteluissa ovat nykyään lisäksi mukana myös matkailun ympäristölliset ja sosiaaliset paikallisvaikutukset, alkuperäiskulttuurin huomioiminen ja koko toimialan ekologinen ja eettinen kestävyys, vaikkapa eläinten hyvinvointi. Uskon ja toivon, että myös kasvava joukko matkailijoita huomaa Lapissa vieraillessaan joitain asioita tehdyn fiksusti, kun hän vertaa kokemuksiaan joihinkin muihin kohteisiin. Muutoksessa ei ole kysymys vain tieteenalasta tai tiedekunnasta, ei edes yliopistosta, vaan tiedon ja kulttuurin muutoksesta, jossa yliopistolaiset ovat mukana tärkeinä toimijoina, kuten aikanaan Suomeakin synnytettäessä.
Tieteen ja yliopistojen rooliin kuuluu rehellisyys ja johdonmukaisuus sen tunnustamisessa, että teknologian, talouden tai politiikan muutoksilla voi olla myös tarkoittamattomia seurauksia ja että yhteiskunnassa yhä esiintyy epäkohtia. On lopulta vain harvoja instituutioita, tieteen ohella lähinnä vapaa journalismi ja taide, joiden tehtävänä on myös nostaa esiin ongelmia ja epäoikeudenmukaisuuden lähteitä. Joskus niitä koskevaa kritiikkiä pidetään pahana, mutta vaihtoehtona on ”virtahepo olohuoneessa” -yhteiskunta, jossa ongelmista vaietaan luultavasti paljon tuhoisammin seurauksin. Joskus tutkijoita moititaan siitä, että he esittävät kritiikkiä milloin mistäkin: ennen valitettiin siitä, nyt tästä. Juuri tämä on erittäin hyvä merkki. Se kertoo siitä, että asioissa on päästy eteenpäin.
Mutta millaiset mahdollisuudet meillä on päästä eteenpäin? Nostan esiin pari positiivista havaintoa, ellei jopa vahvuusaluetta, joita innokkaasti esittelin, kun olin tullut taloon muualta kohta 15 vuotta sitten. Ensiksi, yliopiston uutuus ja alkuperäinen pienuus oli selvästikin synnyttänyt kulttuurin, jossa oli pakko tehdä yhteistyötä yli tieteenala- ja muiden rajojen, jos halusi ylipäänsä tehdä jotain järkevää. Toiseksi, tästä samasta syystä meillä ei ollut juurikaan varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin sitkeät koulukunta- ja klikkiriidat, jotka muualla tehokkaasti lamauttivat isompiakin kriittisiä massoja. Kolmanneksi, kun melkein koko yliopisto oli samalla käytävällä ja työmaaruokala ja kuppila sen varrella, oli pakko nähdä toisten naamoja, vaikkei aina niin haluaisikaan. Näistä vahvuuksista on vieläkin paljon jäljellä. Näillä ajatuksilla toivotan kaikille hyvää ja onnistumisten täyttämää lukuvuotta!