Väitöskirjassani “Mobiilivideokommunikaatio 2005–2010” (2020) esittelin kehittämäni primäärisen ja sekundäärisen kontekstin mallin mobiilivideokommunikaatiossa. Mallin mukaan primäärinen konteksti on tilanne, jossa voimme kommunikoida keskenämme ilman teknisiä apuvälineitä, kuten kameroita, ja sekundäärinen konteksti on ajallisesti ja sijainnillisesti laajempi tilanne, jossa olijat pääsevät mukaan primäärisen kontekstin tapahtumiin teknologian, kuten kännykän livevideoyhteyksien avulla mutta myös vaikkapa valokuvia postin kautta vastaanottaen. Tallennuslaite kuten kamera mahdollistaa sekundäärisen kontekstin synnyn, ja tilanteen tallettaminen ja jakaminen toimii näiden kontekstien välisenä rajana. Haluan nyt hieman haastaa tätä malliani.
Emmekö olekin aina yhteydessä toisiimme ja ympäristöömme tavalla tai toisella, sijainnista ja ajasta riippumatta? Ajatusten ja tunteiden tasolla nyt ainakin, sen varmasti jokainen voi allekirjoittaa. Mitä jos on mahdollista, että voit edes satunnaisesti nähdä toisen henkilön ajatukset tai tuntea hänen tuntemuksensa vaikkapa unessasi tai kun hän kävele ohitsesi kadulla. Provosoidusti voisikin sanoa, että siinä tapauksessa heippa videopuhelimille, internetille ja kontekstirajoille.
Primäärisen ja sekundäärisen kontekstin raja, jonka olen mallissani ehdottanut muodostuvan tallentamisesta ja jakamisesta, on tällä tavoin ajateltuna täysin kuvitteellinen, keinotekoinen ja tarpeeton. Käytännössä kuitenkin on niin, että tuskin edes haluamme eroon rakkaista laitteistamme, vaikka se olisikin mahdollista. Ehkä siis voisimmekin jo alkaa suunnitella vaikkapa laitteita, jotka vahvistavat omaa luonnollista sähkömagneettista kenttäämme tai jotka helpottavat meitä virittäytymään ystäviemme kanssa samalle taajuudelle, luomaan omia “radiokanaviamme”.
Jos tällainen telepaattinen yhteys on mahdollinen, tulemme epäilemättä haluamaan todistusaineistoja telepaattisesti nähdyistä tapahtumista ja esimerkiksi ajatusten tallettaminen tulee tarvitsemaan uutta teknologiaa – ja toki tällaista aivotutkimusta jo tehdäänkin. Ehkäpä pian keksimme pyörän uudelleen, taas kerran, ensin valokuvan, sitten videon ja sen jälkeen lisätyn todellisuuden muodossa; tällä kertaa näille aivosähköisille kuville ja sydämen magneettikentän luomuksille. Media-arkeologiassa tätä toistuvaa ilmiötä kutsutaan nimellä topos. Ai niin, ja entäs ”deepfake”, onhan se telepaattisessa yhteydessä mahdollinen, onhan? Apua! Millaisesta näkökulmasta telepaattisia representaatioita tulkitaan?
Todistamme parhaillaan korostunutta kehon toimintojen mittausintoa, halua vahvistaa aisteja ja todistaa tuntemuksia teknologian avustuksella, biohakkerismibuumia. Lisätty todellisuus (ja VR), joka auttaa meitä näkemään, luomaan ja kokemaan “näkymätöntä” maailmaa ympärillämme, on nyt kovassa nosteessa. Hajujen, makujen ja tuntoaistimustenkin siirtämistä teknologian kuljetettavaksi tutkitaan. Matkapuhelinten videoyhteydet auttavat meitä kommunikoimaan reaaliaikaisesti ympäri maapallon ja ne osaltaan pelastivat meidän korona-aikana. Teknologian ylistys oman itsen sijaan voi viedä meitä yhä kauemman itsestämme, mutta väitän, että korostunut laitteiden käyttö esimerkiksi tällaisissa asioissa voi myös olla vain välivaihe, joka herättää meissä omia luonnollisia piileviä kykyjämme ja ymmärryksen siitä, että tämäntyyppiset asiat voinevat olla saatavillamme ilman laitteitakin. Auttaisikohan telepaattinen kommunikaatio meitä olemaan paremmin läsnä ja katsomaan itseämme sisältä ulos, vai olisimmekohan silti tai entistä vahvemminkin ”unembodied”.
Voisimmeko ajatella, että jos laite pystyy tähän, täytyyhän minun itsenikin pystyä? Sinäkin varmasti olet kokenut niin sanottua synkronisiteettia, esimerkiksi sen, että kun puhelin soi, tiedät jo ennalta, kuka soittaa, tai että kun näet unta ystävästäsi, hän soittaa sinulle heti aamulla. Laitteet ja palvelut toki silti voivat olla ja epäilemättä ovatkin tarpeellisia – syystä tai toisesta – mutta mielestäni tutkijoiden ja suunnittelijoiden olisi nyt syytä ajatella myös sitä, että me itsekin olemme sähkömagneettia olentoja ja suoraan yhteydessä maailmankaikkeuteen ja itseemme. Mittaaminen on kiinnostavaa, mutta ehkä meidän pitäisi ilman mittaamistakin pystyä tuntemaan, kuinka voimme ja mitä ympäristössämme tapahtuu. Eikö niin?
Kun maanpinnan alla tapahtuu maanjäristys, maapallo ilmoittaa siitä sähkömagneettisilla aalloilla, jotka voimme vapaasti mitata atmosfääristä. Tällaisen mittauksen ja viestinnän toivotaan auttavan esimerkiksi tsunameihin varautumisessa. Ilmiö on eri kuin revontulet, mutta – taiteilijan vapaudella – ajattelen näitä maapallon lähettämiä aaltoja ikään kuin revontulina, jotka nousevat maapallon keskipisteestä ulospäin ja ovat havaittavissa maapallon pinnalla ja taivaalla. Eläimet tuntuvat osaavan varautua tsunameihin ilman laitteita, ja tunnetusti linnut suunnistavat magneettikenttien avulla ilman kompasseja. Ei pitäisi siis mystifioida sitä, että olemme kaikki sähkömagneettista aaltoliikettä ja pystymme tätä itse muodostamaamme kenttää myös aistimaan ja hyödyntämään. Voisimmeko siis ajatella, että jos lintu niin miksen minäkin, jos elefantti, niin miksen minäkin? Voiko välillämme olla luonnollinen “revontuliyhteys”, kunhan ensin opimme herkistymään tällaiselle ja luottamaan omaan sisäiseen tietoomme ja tuntemuksiimme? Missäpä olisikaan parempi tätä pohdiskella ja kehitellä kuin Lapissa revontulten loisteessa, auringon ja maapallon kommunikoidessa ympärillämme!
Tekstini on ehkä provokatiivinen ja hypoteettinen mutta toivottavasti inspiroiva! Itse koen vahvasti sykronisiteettia ja niin sanottu telepatia on maailmassani normaalia niin kuin teknologiakin. Jos olet kiinnostumaan juttelemaan lisää aiheesta, tervetuloa taajuudelleni (tai voit myös ottaa minuun yhteyttä vaikkapa sähköpostitse).
Erika Reponen on kirjoittanut ylioppilaaksi Laukaan lukiosta vuonna 1993. Hän valmistui Lapin yliopistosta taiteen kandidaatiksi vuonna 1999, taiteen maisteriksi vuonna 2003 ja taiteen tohtoriksi vuonna 2020. Reposen työhistoriaan kuuluu 18 vuotta Nokia OYJ:ssä, käyttöliittymiä ja konsepteja kehitellen, edeten Nokia Communicator 9210:n graafisesta suunnittelijasta vanhemmaksi tutkijaksi Nokian Tutkimuskeskukselle, monenlaisen telekommunikaation pariin. Nykyään hän työskentelee oman toiminimiyrityksensä – Erika Reponen Art – kautta. Tieteen ja taiteen tekeminen tukevat hänen mielestään toisiaan, kokonaisuuden muodostaen. Kommunikaation ulottuvuudet ovat Reposen suuri kiinnostuksen kohde.
Yhteystiedot:
erika.reponen(at)gmail.com
https://erikareponen.com
Kirjallisuutta:
Arina, Teemu, Halmetoja, Jaakko & Sovijärvi, Olli. (2019). Biohacker’s Handbook: Upgrade Yourself and Unleash Your Inner Potential. Biohacker Center BHC Oy
Blomqvist, Johanna (2020). Hypertodellisuus - Olet olemassa ja merkittävä. Basam Books.
Defense Advanced Research Projects Agency (2020). The Atmosphere as Global Sensor. Fundamental
science effort to explore if disturbances on earth can be sensed throughout the atmosphere. Haettu osoitteesta: https://www.darpa.mil/news-events/2020-02-13
Huhtamo, Erkki. (2004). Pockets of plenty: an archaeology of mobile media. Proceedings of ISEA 2004.
Laing, Ronald David. (1965). The Divided Self. An Exixtential Study in Sanity and Madness. London, UK: Pelican Books
Reponen, Erika. (2020). Mobiilivideokommunikaatio 2005–2010. Väitöskirja, Lapin yliopisto. Acta electronica Universitatis Lapponiensis 279. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-337-210-8
Reponen, Erika, Huuskonen, Pertti & Mihalic, Kristijan. (2008). Primary and secondary context in mobile video communication. Personal and Ubiquitous Computing volume12, 281–288.
Suoranta, Juha & Ylä-Kotola, Mauri. (2000). Mediakasvatus simulaatiokulttuurissa. Helsinki: WSOY.
Vanchurin, Vitaly. (Preprint, subimtited 2020). The world as a neural network. Department of Physics, University of Minnesota, Duluth, Minnesota, 55812 Duluth Institute for Advanced Study, Duluth, Minnesota, 55804 Haettu osoitteesta: arXiv:2008.01540v1
Velasco, Carlos & Obrist, Marianna. (2020). Multisensory Experiences: Where the senses meet technology Hardcover. Oxford University Press.
Verdoliva, Luisa (Preprint, subimitted 2020). Media Forensics and DeepFakes: an overview. Haettu osoitteesta: https://arxiv.org/abs/2001.06564