Suohpahtjavri, Kautokeino, Norja, 2.4. 2009: Olin ohjannut päivän talvitaiteen työpajaa Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan ja Saamen korkeakoulun opiskelijoille Kautokeinossa. Lähtiessäni iltakävelylle järven rannalla sijainneesta majapaikastamme mainitsin kollegalleni Timo Jokelalle tekeväni ehkä jonkinlaista ympäristötaidetta vastarannan metsään. ”Otappa tuo saha matkaan”, Timo kehotti. Minä otin sahan, kävelin yli järven ja sahasin tuulen kasaamasta palteesta muutaman kaarevan lumikappaleen. Asettelin paloja maisemaan monin eri tavoin ja kuvasin. Siitä alkoi joka kevät kasvava sarja Lumileikit. 

Saukko-Oja, Rovaniemi, 21.4.2010: Kevät toisensa jälkeen hiihdin metson soitimelle vanhan metsän sydämeen. Sitten tuli se viimeinen kerta. Metsätien aukon ilmestyessä eteeni luulin ensin hiihtäneeni oudosti harhaan. Vähitellen musertava totuus tunkeutui tietoisuuteeni: aika tarkkaan juuri tässä oli ollut soitimen keskus, sen tärkein kohta. Ei nostanut enää ukkometso mustaa pyrstöään komeaksi viuhkaksi. Seuraavina talvina tulivat metsäkoneet kaatamaan myös tien varren metsät. Myöhemmin olen syyttänyt itseäni siitä, että pidin tämän valtion maalla sijainneen soidinpaikan omana salaisuutenani. 

Pissikorpi, Rovaniemi, 14.4.2011: Hankihiihtäjän ja -sahaajan kevättalven rutiineihin kuuluu sääennusteiden seuraaminen. Kotipihallaan ja missä ikinä hankihiihtäjä kulkeekin, hän tökkii kengällään polunvierien lunta ja kinosten pintaa tutkien lumen koostumuksen muutoksia. Lumen pintakerroksen tiheys kasvaa kevättä kohti pääosin toistuvan sulamisen ja jäätymisen myötä. Tiheyden kasvu ottaa aikansa. Lopulta jonakin pakkasaamuna hanki kantaa. Hangen pinnalla on kuin pieniä jäisiä ”kuuralaakereita”, joiden yllä hiihtäjä kiitää, kuin kitkaa ei olisikaan.  

Kierivaara, Rovaniemi, 21.4.2013: Keväthankien aika on kanalintujen aikaa: riekko päräyttää alkukantaisen naurunsa ilmoille läpi yön, metson kirauttelu ja hionta kantautuu onnekkaan korviin yön hämärissäkin ja teeret innostuvat pulisemaan soidinsuollaan auringon noustessa. Jos hangelle on satanut vähän uutta lunta, saa hiihtäjä seurata soidinpaikkojen jäljistä, kuinka kiihkeästi taisto ja lempi on paikalla leiskunut.  

Pikku Mellalampi, Rovaniemi, 1.4.2014: Useimmiten kantohanki pehmenee upottavaksi päivän lämmetessä. Jos lämpötila jääkin päiväksi pakkaselle, pääsee hangelle illallakin. Aamun ja sen valon lumous haihtuu auringon noustessa korkealle, illalla taas tunnelma tihenee valon vähetessä. Sahasin huhtikuista hankea illan hämärtyessä muistellen, kuinka viime toukokuun lopulla täällä kukki hilla, liro lauloi ja minä ripustin lähteellä tekemäni tuohilipin koivun oksaan.  

Pikku Mellalampi, Rovaniemi, 11.4.2015: Olin ensi kertaa keväthangella liikkeellä koiran kanssa. Hangen pinta voi olla niin karkea, että koiran tassut joutuvat koville. Pablon tassujen anturoiden reunassa näkyikin vähän verta. Koira ei ollut kuitenkaan moksiskaan. Useampaan otteeseen jouduin tiukasti kieltämään koskemasta isännän sahaamiin lumikolmioihin; tämä oli isännän leikki, jota koira sai vain katsoa. Kolmiot kiipesivät ylös kohti taivaan sineä mäntyjen välissä. Rakentaa, kurkotella korkeammalle, kiivetä luonnon kanssa vai sitä hyväksikäyttäen, riistäen?  

Vennivaara, Rovaniemi, 1.4.2016: ”Kun muistamme aikoja ja paikkoja, muistamme itsemme”, sanoo kirjailija Leena Krohn (1993, s.82). Kulttuurimaantieteilijä Pauli Tapani Karjalainen (2006) on kehitellyt kiehtovaa topobiografian käsitettä. Millainen merkitys paikoilla on elämämme kertomuksessa? Olen ajatellut ryhtyä topobiokartografiksi, joka kulkee piiloutuvien, näkyvien, muistuvien, muotoutuvien ja odotettavien paikkojen maastoissa. Arjessa paikka piiloutuu, muutoksessa se tulee näkyväksi. Näkyvänä se aktivoi muistot ja muotoutuu nykyhetkessä uudelleen. Millainen on paikan tulevaisuus? Miten jatkuu paikkoihin kiinnittyvä elämäni kertomus?  

Hanhi-Rumajärvi, Ylitornio, 7.5.2017: Iltayöstä hiihdin harmaalle kelokämpälle monien muistorikkaiden paikkojen kautta, kuin varmistellen, että ne ovat tallessa. Muutaman tunnin unen jälkeen heräsin kuuntelemaan, joko teeri pulisee. Oli oudon hiljaista. Silloin se alkoi. Tajuntaani iski ääni, jollaista en ollut kuullut aiemmin. Aamun rauha särkyi suuren poran pureutuessa peruskallion uumeniin. Kansainvälisen kaivosyhtiön tutkimukset ovat jatkuneet seudulla jo vuosia. Kämpältä pois hiihtäessäni pysähdyin avaralle suolle, sahasin ja sommittelin lumipalikoita vinon suomännyn alle. Minuuden tuntomme on riippuvainen meille tärkeiden paikkojen pysyvyydestä, sanoo maantieteilijä Yi-fu Tuan (2006). Tämän laajan erämaisen seudun rauha on poissa ja epävarmaa on, palaako se enää koskaan. 

Porokotajänkkä, Muonio, 1.5.2018: Viikonlopun mökkiloma perheen kanssa kului lauhoissa merkeissä. Lumisaha odotteli, josko se hankikeli sieltä vielä tulisi. Vappuaamun varhainen herätys kannatti, sillä mittari näytti viittä pakkasastetta. Pitkän odotuksen jälkeen on aina jännittävä hetki keveille luistelusuksille noustessa – joko hanki kantaa? Kantoi se! Samassa olin hiihtäjän taivaassa, suksi liukui rahisevalla hangella jättäen vain kevyen piirron jälkeensä. Ensin nautin vauhdista, uusista näkymistä, metsän labyrintista, suon avaruudesta ja Pallastunturin kaarevia lakia hyväilevästä valosta. Sitten katsoin maisemaa lumisahurin silmin.  

Hattuaapa, Rovaniemi, 18.4.2019: Jos haluaa kokea kevättalven aamun upeimmat valon hetket, on oltava liikkeellä hyvissä ajoin. Minä olin. Hiihdin kohti punertavaa aamuruskoa vastavaloon, kohti punertavia männyn runkoja myötävaloon, kohti teeren pulinaa sivuvaloon. Joskus olen hiihtänyt illasta aamuun asti. Hämärässä hiljainenkin vauhti on tuntunut reilulta, kuin olisi ollut alamäki kaiken aikaa. Muistan elävästi nuoruusvuosien tunnelmia öisiltä hangilta ja joka kevät toivon vielä kokevani edes häivähdyksen jotain samaa. Samalla ymmärrän olevani jo tukevasti keski-ikäinen, eikä hiihtokuntokaan ole sama kuin ennen. Nuoruuden huolettomuus on vaihtunut ruuhkavuosien velvollisuuksiin ja vastuuseen. Mutta kyllä minä niiltä vielä karkuun hiihdän! Ainakin muutamaksi tunniksi. 

Pohjasenojanaapa, Ylitornio, 10.1.2020: Muistan vanhemmasta eräkirjallisuudesta lukeneeni kuvauksen viime vuosisadan alkupuolelta, kuinka kosteaan lumeen kieppiin kaivauneet metsot kuolivat jäätyään hangen alle vangiksi pakkasen kiristyttyä rajusti. Jotakin niin poikkeuksellista tapahtui, että vuosituhansia talveen sopeutuneet linnut tekivät kohtalokkaan virheen. Tänä talvena sahasin hankilunta ensikerran sydäntalvella. Se on myös jotakin aivan poikkeuksellista. Vaikka nautinkin noista hetkistä kuun valossa, mielessäni pyöri ajatus, että näin ei pitäisi olla. Kantohangen aika on huhtikuussa.  

Iisakkipää, Inari, 7.3.2020: Nousin kuudelta. Auringon noustessa kiipesin ylös tunturiin aamukahvia nauttimaan. Välkehtivät lumikiteet kierivät tuulessa hangen pintaa kaivaessani kahvia repusta. Kahvia ei ollut. Paha tilanne. Hetken siinä synkistelin, vaikka samalla sydän olikin pakahtua tunturin, lumen ja valon kauneudesta. Ideatkin tuntuivat nyt kadonneen. Samalla vilkuilin kelloa ehtiäkseni takaisin yhdeksään mennessä pakkaamaan, jotta loma-asunto tulisi luovutettua ajoissa. Minuutit kuluivat ja alkoi näyttää siltä, että tästä tulisi lähinnä reipas aamulenkki juomaan kahvia tunturin päälle – ilman kahvia. Pyöräytin sitten sahallani muutamia kaaria ja näppäilin kuvat puhelimella. Sitten hyppäsin pulkkaan ja hurautin alas tunturista. Minuutilleen kello yhdeksän olin takaisin, kuten sovittu. En kuitenkaan alkanut pakkaamaan heti, sillä ensin minä join aamukahvin.