• Weboodi
  • Owa
  • Outlook
  • Finna
  • Tenttis
  • Optima
  • Moodle

Lapin yliopiston lukuvuoden 2018-2019 avajaiset

Puhe
MUISTI ON VAPAUS
Mart Meri


Herra rehtori,
hyvä yliopistoväki

Minulla on suuri kunnia ja ilo saada puhua teille Lapin yliopiston lukuvuoden avajaisissa. Rehtorin kutsu oli minulle velvoittava ja arkirutiinia rikkova yllätys. Valmistautuessani kotona tätä päivää varten havahduin äkkiä siihen ajatukseen, että se onkin vapautta.

Se onkin vapautta, joka on tuonut meidät kaikki tänään tänne.

Vai onko kyse retorisesta liioittelusta? Vapauden käsite on monihaarainen, ja voi käydä niin, että toistuva ja ehkä muodollinenkin käyttö alkaa vesittää sen käyttöä, kunnes mitään ei jää jäljelle. ”Älä turhaan lausu Jumalasi nimeä!” kristityt varoittavat. Melkein jokaisessa neuvosto-Viron aikaisessa sanomalehdessä seisoi sana ”vapaus” mustaa valkoisella, mutta mitä tekemistä sillä painomusteen vapaudella oli meidän elämämme kanssa – lukuun ottamatta sitä muistutusta, että myös tuore sanomalehti on yhtä naurettava kuin eilinen…

Mutta annas olla! Vapaus onkin yllättävä, toisinaan jopa odottamaton, varmasti rutiinia rikkova ja – mikä tärkeintä – joka tapauksessa velvoittava. Vapauden hetki voi olla ylevä ja ihmeen kaunis, jännittävä ja innoittava, ja virolaisena minulla on ollut tosiaankin onni kokea vapauden yleviä hetkiä. Vapaus kuin luovuus! Mutta vapaus ei ole olemukseltaan hetkellistä, ei nautittavan runouden kuuntelua, vaan prosessi, jolla on oma alkuvaiheensa ja arkipäivänsä ja pyrkimys tulevaisuuteen. Kuten ihmiselläkin. Vapaus kuin ihmisen elämä, josta on kannettava huolta aivan käytännöllisesti punniten, päättäen ja toimien.

Tässä on sopivaa tehdä yksi tärkeä laajennus. Jos vapaus on luovuutta, on muistettava, että luovuus on mielekästä vain silloin, kun se paitsi luojalleen on tavalla tai toisella tajuttavaa myös jollekulle muulle. Luovuus pääsee esiin vain vuorovaikutuksessa aivan kuten vapaus vaatii purkautuakseen sopimista monien tahojen kesken.

Me kumpikin, sekä suomalaiset että virolaiset, vietämme parhaillaan Suomen itsenäisen valtion ja Viron itsenäisen valtion satavuotispäiviä.

Sata on tietenkin symboli.

Vapauden säie kummallakin maalla ulottuu paljon sataa vuotta kauemmaksi. Virolaisten ensimmäiset ulkomaiset sopimukset Pyhän tuolin ja naapurikansojen välillä ovat peräisin 1200-luvulta. Sopimukset käsittelivät kylläkin vapauden rajaviivan oikaisua milloin yhden ja milloin toisen hyväksi, mutta niinhän se on enimmäkseen tänäkin päivänä. Paikallishallinnon järjestämiseen virolaiset alkoivat osallistua järjestelmällisesti tsaarin-Venäjän oloissa kaksisataa vuotta sitten, ja 1800-luvulla pääsivät sitä kokeilemaan noin 25 000 virolaista talonpoikaa ja maaseudulla elävää käsityöläistä. Arkisia asioita: koululaitoksen ylläpitoa, paikallisen oikeusjärjestelmän vakautta, tieverkon kunnostusta, yleistä järjestyksenpitoa. Vapauden säikeitä – mitäpä muuta!

Meillä kummallakin on itsenäisen valtion satavuotinen vapauden linja, joka on hengeltään aivan suora, mutta käytännössä hyvin mutkitteleva vuodesta 1939 lähtien. On aiheellista tuntea noiden mutkien syyt ja pitää ne mielessä jopa paremminkin näistä linjan jaksoista, jotka lankeavat meillä yhteen. Sillä ensinnäkin mutkien vaikutus ulottuu tähän päivään asti, ja toiseksi – vaikka ajatuksellisena leikkinä – entä jos maidemme tuolloiset päätökset olisivat vaihtuneet: miten Viro olisi voinut olla toisen maailmansodan jälkeen kuin tuolloinen Suomi tai miten Suomi olisi voinut olla kuin tuolloinen Viro, joka menetti itsenäisyytensä mutta ei muistia.

Niin, muisti, nyt päädynkin siihen käsitteeseen, joka on kiehtonut minua varhaisesta lapsuudesta saakka. Ehkä se on suorastaan ”sukuvika”…

Isoisälläni oli absoluuttinen muisti, ja hän kertoi minulle tarinoita – ei satuja, vaan tosikertomuksia päivän ja joskus myös kellonajan tarkkuudella. Niiden sisällön hän laajensi ikääni vastaavaksi, aloittaen omasta lapsuudestaan (”Isoisä, kerro siitä kun sinä olit pieni”, oli kuulemma vakiokysymykseni hänelle.) ja jatkaen kouluajoista, 18-vuotiaana ryhmänjohtajana Viron vapaussodassa, virkamiehenä silloisessa ulkoministeriössä ja lopettaen neuvoihin, miten selvitä kidutuksesta kuulusteluissa Neuvostoliiton vankiloissa. Isoisä tuomittiin kuolemaan, mutta hän pelastui täytäntöönpanosta – olen siitä nyt aivan varma – muistinsa taitavan käytön ansiosta. Kuulustelijatkin lannistuivat hänen muistinsa edessä, hän selvisi hengissä ja pääsi takaisin Viroon (siis neuvosto-Viroon!), missä hänen elämäntyöksi – voi siis sanoa: takaisin voitetun elämän työksi sai Shakespearen teoksien kääntäminen viron kielelle. No ja – tositarinoiden kertominen minulle!

Voimme siis kenties sanoa, että muisti on elämä.

Mutta jos sallitte, tässä ei ole vielä kaikki.

Toukokuussa 1999 isäni vihittiin tässä Lapin yliopistossa kunniatohtoriksi. Kiitospuheessaan hän puhui oppimisen opettamisesta. Hänen ajatuskulkunsa kannattaa muistaa myös tänään, sillä jotkut hänen tuolloiset varoituksensa eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan tai ovat jopa ajankohtaisempia kuin parikymmentä vuotta sitten. Hän puhui ihmisten tarpeesta [siteeraan] ”paloitella aikaa ja tilaa, jotta niitä voisi kuljettaa muistissa ja käyttää tehokkaammin. Ne, jotka kykenivät siihen, puhuvat tänään meidän kauttamme. Ne, jotka eivät kyenneet, ovat hiljaa. Mutta meidän pitäisi oppia ymmärtämään heidän hiljaisuuttaan, sillä siihen sisältyy varoitus. Kuka opettaisi meille oppimista? Kuka opettaisi opettajaa? Siinä on meidän aikamme keskeinen kysymys.” [Sitaatin loppu.]

Voidakseni lopettaa loogisesti tämän perhepyrähdyksen minun on päädyttävä takaisin itseeni. Pari vuotta sitten käynnistimme hyvän ystäväni Kärt Summatavetin kanssa liikkeen Viro 200 (valitettavasti eräs poliittisesti kunnianhimoinen ryhmitys koettaa parhaillaan kaapata sen nimen). Liikkeemme ydintehtävä on hyvin yksinkertainen – asettaa Viron kehitykselle tavanmukaista kauempana olevia päämääriä, ottaen huomioon tähänastiset historialliset kokemukset niin hyvässä kuin pahassa. Niin hyvässä kuin pahassa – se on tärkeää, jotta ei kiirehdittäisi lopullisten arviointien antamisessa! Siinä tarkoituksessa loimme itsellemme työkalun – Viron kulttuurihenkilöiden muistipankin – jotta nykyisten kulttuuri-ihmisten luovat kokemukset ja niiden paikalliset tai globaalit innoituksen lähteet Viron kulttuurin kehittämisessä eivät unohtuisi. Olemme vakuuttuneita siitä, että kulttuurissa ihminen on kuolematon. Siksi haluamme siirtyä Viron tulevaisuuteen mahdollisimman rikkain eväin emmekä tietämättömyydestä tai taitamattomuudesta johtuvassa hiljaisuudessa, josta Lennart Meri varoitti edellä lainatussa kiitospuheessaan.

Voimme siis ehkä sanoa, että muisti on tulevaisuus.

Hyvä yliopistoväki!

Mikä hyvänsä tieteellinen ala muuttuu mitättömäksi ilman muistia. Kuten kulttuurikin. Kuten ihminenkin. Muisti on viestintää. Ehkä jossain onkin erakon muisti, kaikkitietävä kristallipallo keskellä korviavihlovaa hiljaisuutta, mutta me emme saa koskaan tietää, mitä se muisti sisältää. Ehkä tuo muisti siinä hiljaisuudessa nauttii jopa vapautta, mutta siitä vapaudesta me emme pääse koskaan osalliseksi.

Mahdollisuus ja kyky viestiä nykyhetken ja menneisyyden välillä, ihmisten välillä, on kulttuurin ja sen liikkumisen edellytys. Akateemista vapautta noudattavat yliopistot ovat aina olleet tuollaisia kommunikaatiokeskuksia ja impulssipesäkkeitä, jossa muisti on valjastettu tulevaisuuden – ja jos sallitte, sanon hieman epäröiden – moraalisen tulevaisuuden palvelukseen. Minusta tuntuu, että nykyään on yhä tärkeämpää puolustaa akateemista vapautta taloudellisen painostuksen edessä. Jos liike-elämä valtaa yliopiston, kenelle kuuluu sen jälkeen akateeminen vapaus? Mitä tapahtuu vapaudelle, jos käsky kuuluu: stop, tätä pitemmälle emme mieti, tätä enempää emme muista, koska se ei ole taloudellisesti järkevää?

Voimme siis ehkä sanoa, että muisti on vapaus.

Kuka opettaisi opettamista, kuului kysymys edellä mainitussa lainauksessa. Aikana, jolloin maailmanlaajuinen tietotila on totuuden kustannuksella kasvanut moninkertaiseksi verrattuna kahdenkymmenen vuoden takaiseen aikaan. Nykypäivän infotsunameista ja -maanvyöryistä selviytyminen vaatii kylmiä hermoja sekä opettajilta että opiskelijoilta. Ehkä onkin niin, että opiskelijan osa oman aineensa akateemisen vapauden määrittelyssä, kehittämisessä ja puolustamisessa onkin nykyään merkittävämpi kuin koskaan aikaisemmin, edellyttäen, että opettaja on auttanut oppilastaan löytämään keinot selviytyä infotsunameista.

Hyvät kuulijat,
lopetan tähän ja toivon että Lapin yliopiston rehtori löytää järkevän tasapainopisteen akateemisen vapauden ja taloudellisten paineiden välillä ja että yliopistoväellä on alkamassa hyvä uusi kommunikatiivisesti antoisa lukuvuosi, joka voisi tukeutua muistiin, vapauteen ja tulevaisuuden muovaamiseen, jotka minusta määrittävät parhaiten ihmisen olemuksen ja päämäärät.

Mart Meri

Verkkopalvelumme käyttää evästeitä, lue lisää. Jatkamalla sivuston selailua hyväksyt evästeiden käytön. [Hyväksyn ehdot]
OK