Maria: No niin, moikka vaan taas kaikille ja tervetuloa seuraamaan Lapin yliopiston Opiskelijaelämää-podcastia. Tääl on taas kommuuni kasassa, ja nii, minä, eli siis minä, Maria aka Mansu.

Kristiina K: Ja minä, Kristiina aka Koutsi.

Kristiina T: Ja minä, toinen Kristiina, aka Taipsu. 

Helmi: Ja minä, Helmi... Aka Helmi. Tai niinku lappilaisittain, porukka on nyt ruvennu täällä sanomaan että Helemi.

Maria: No ni, eli Helemi.

Helmi: Siin tuli mulle lempinimi nyt. 

Maria: Helemi studiossa. Joo. Ja tässä jaksossa me ajateltiin taas puhua kommuunielämästä. Ja ehkä vähän siitä, että mitä te odotitte ku te tähän kommuunielämään lähitte?

Kristiina K: Mitäs sitä nyt ootti... No siis villeimmissä unelmissahan mä aattelin, et tää menee hyvin ja kaikki on kivasti ja... No ei, kyl mä tiesin et...

Maria: Ja sit reality iski. 

Kristiina K: Avasin oven ja – en mä haluukaan. Eeei. Kyl mä, no itteni tuntien tiesin, että mä nyt voin joustaa viimeiseen asti, ja ehkä oli kans semmonen mielikuvaki, et ainaki tää vuos… et ei silleen alkanu liikaa maalaileen ja haaveileen, et voi vitsi, jee ihanaa, kaikkee kukkasia ja näin. Et tiesi et totta kai tulee haaveita, niinku... Mikä, haaveita? Ku siis vaikeuksia, ei vaikeuksia, mut haasteita, anteeks, tää sana! Niin, uusien ihmisten kanssa ja muutenki ihmisten kanssa asuu, niin en mä oikeen tiiä, en mä uskaltanu kuvitella mitään, koska oli ihan uus juttu mihin oli menossa. Niin sit mä vaan...

Helmi: Ihan takki auki. 

Kristiina K: Nii, hyppäsin, takki auki hyppäsin syvään päähän ja opin uimaan. 

Maria: Toi oli aika hyvin sanottu. 

Helmi: Hieno vertauskuva. 

Maria: Meillähän oli siis tosiaan siellä meiän kommuunissa myös semmonen liitutaulu, et nyt ehottomasti jos oltais edelleen siellä kommuunissa, niin täähän quote ois sitte sinne päätyny. 

Kristiina K: No se ois kyl todellaki. Jos mä jotain sielt opin niin...

Maria: Et syvään päätyyn ja opetellaan uimaan. 

Helmi: Voidaan tatskaa toi sit.

Maria: Hei joo, otetaan kaveritatskat, kommuunitatskat. Oisko mitään?

Helmi: Joo, kyl.

Kristiina T: Must kans tuntuu et oli tosi silleen positiiviset fiilikset. Ja jotenki aatteli kans, et on samanhenkisii ihmisii tulossa, niin oli siis oikeesti tosi odottavaiset ja hyvät fiilikset. Ja ylipäätään ajatteli, et ku täst vaan alkaa uus elämänvaihe, niin... Niin odotti sitä kovasti.

Helmi: Niin, ei siinä ehkä ihan hirveesti ees... Kaikki tapahtu mun mielestä ainaki aika nopeesti, se että yhtäkkiä on päätyny kirjottaan vuokrasopparin kommuuniin kolmen muun tytsyn kanssa ja... Ja sitten muuttaaki jo sinne, ja uus kaupunki ja sinänsä kaikki muutenki uutta, niin sitte oli niinku valmistautunu ehkä siihen jo, et okei, että nyt otetaan vaan kaikki vastaan. Ja toivotaan parasta ja pelätään pahinta, kauhee klisee mutta semmonen fiilis varmasti oli meillä kaikilla. Ja kuitenki just se, et sitte ennen kun nähtiin livenä, niin oltiin juteltu Whatsapissa, niin kyllä oli aika rauhallinen fiilis. Et okei, et noi vaikuttaa kivoilt tyypeiltä, että ei silleen pelottanu, ainakaan. 

Kristiina K: Ja mulle itse asias, kun mä kävin kirjottaan sitä vuokrasopimusta, niin se oikein sano että kaikki on vaikuttanu tosi kivoilta. Niin sit itelleki tuli semmonen, et eiköhän tää mee ihan hyvin. 

Kristiina T: Sama juttu. 

Maria: Joo, kyllä ihan samoilla fiiliksillä, toki tietysti sitten jännitti esimerkiks se että mähän olin asunu jo kuitenki useemman vuoden omillani, ennen kun muutin sitte tohon kommuuniin. Ja sitte oli tietty omat tavat hoitaa kaikki asumiseen liittyvät asiat. Ja sit yhtäkkiä muuttiki silleen... Ja mä oon myös ainoo lapsi ollu, et mä oon asunu aina äitin kaa. Niin sitte tietysti jännitti, et ekaa kertaa elämässä muutti silleen oikeesti tollaseen isomman porukan kaa. Ja sit ehkä se, että miten sit kohtaa ne tämmöset...

Kristiina K: Erilaiset persoonat.

Maria: Nii, erilaiset persoonat ja erilaiset tavat toimia. 

Kristiina K: Jep, totta. Tai iteki huomasin et alko kattoo teistäki vähän silleen et hei, et sä muistutat vähän mun siskoa ja hei, sust tulee vaik mun äitipuoli mieleen, tai hei et sä teet vaik samal tavalla ku minä, niinku joissaki tietyis tavois tai käyttäytymis-... Niinku miten vaikka joku kodinhoito toimii jollaki, niin sit se oli helppo huomata. 

Maria: Ja kyllähän siinä ehkä skannas erillä lailla sitä toisten toimintaa, ku yritti vähän niinku lukee sitä, et miten tässä nyt pitäs ite silleen toimia. Vaikka just johonki siivoomiseen liittyvät asiat, et must tuntuu et minä ja Koutsi esimerkiks oltiin tosi paljon enemmän sellasii vähän, et no vähän huone- jotain vaatteit lattioilla ja.. Ja sitte taas niinku et, ne ei ehkä kohdannu sit samalla tavalla niinku vaikka sun ja Helmin, eli siis Helmin ja Taipsun kaa.

Helmi: Joo, siis tossa alotusjaksossaki vähän jo sivuttiin tota siivousjuttua, tosi lyhyesti mainittiin siitä. Mutta se just että ehkä se, siinäki alko löytyy semmonen balanssi, että minä ja Taipsu oltiin semmosia siisteysintoilijoita, ja rakastettiin sitä ku leivänmurut on pyyhitty pöydältä jne. Mut sitte, vaikka siellä oli sit sellasia huolettomia, että mennään ja tehään ja ei haittaa, jos vähän jää sikin sokin tavaroita ja näin, niin kyllä siihen alko löytyy sit semmonen balanssi kuitenki. Että en muista ite ainakaan missään vaiheessa olleeni silleen, että ei saakeli, että mä haluun pois täältä, ku tääl on niin likasta ja sotkusta, et kyllä siihen tottu ja löysi yhteisymmärryksen.

Kristiina K: Ehkä varsinki niis yhteistiloissa yritti iteki päästä siinä siisteydessä silleen normitasolle, mut sitten oma huone oli taas sit vähän mitä oli välillä.

Maria: Asia erikseen.

Kristiina K: Niin, mä panostin sinne yhteisiin tiloihin, et no niin, täällä nyt, ei yritä olla mieliks, mut silleen et kaikilla ois mukava olla siel kuitenki. Sitä yritti, ja mä ehkä pyysinki välillä, et "hei sit saa sanoo et pyyhikkö murut", jos mä en ite huomaa, koska...

Helmi: Joo, se oli ihanaa, ku sä olit ihan silleen, et "antakaa mulle työ, niin mä teen sen". "Anna mulle rätti käteen tai imuri, mä teen sen."

Kristiina T: Et kaikki oli keskusteltavissa ja...

Helmi: Nii oli. 

Maria: Nii ja se oli ehkä, oli tosi hyvä kyl, tai et mitä oli oottanu, että pystyyks, uskaltaaks vaikka sanoa tai uskaltaaks muut sanoo sit niistä asioista, niin sitte kuitenki loppujen lopuks se balanssi sille keskustelullekin löyty. Et uskallettiin pikkuhiljaa ottaa asioita esille, ehkä se että ku oli ihan uudet ihmiset, niin totta kai sitte aluks sitäkin vähän skannaili, et mitä täs nyt, uskallanks mä sanoo tai tehä jotain ja tälleen. Vaikka oli silleen aika semmonen, niin ku just viime jaksossa puhuttiin, et ryhmäydyttiin kyl silleen aika nopeesti. 

Helmi: Ei ollu ihan hirveesti sellasta alkukankeutta tai en tiiä, voiko puhua ees kankeudesta. Mut semmost, että ei ihan hirveesti ehkä tarvinnu silleen miettii, et no miten mä tän asian muotoilen ja tälleen. Vaan aika luontevasti pysty sanoon, et hei, että miten sä tykkäät tehä nää asiat ja sitte sovittiin että miten kaikilla ois hyvä olla. 

Kristiina T: Jep, ja sit must tuntu, että noiden kaikkien muiden asioiden ohella, niin oli tosi ihanaa jotenki huomata, et sit ku oli päässy kiinni siihen arkeen, niin ku tuli vaikka koulusta kotiin ja näin, niin oli aina joku jolle puhuu miten sun päivä meni, ja päivittää kuulumiset ja puhuu yhes kaikkii asioita ja... Mut sit must samal tuntu, et ku meil oli aika iso koti, ja kaikilla oli se oma tila, niin kyl sai sitä omaa aikaa ja sitä rauhaa. Et se oli mun mielestä aika sopivas suhteessa. 

Maria: Ja toi oli ehkä just sitä, mitä iteki oli jännittäny, et saako sitä omaa rauhaa. Ja tietysti sitte ehkä maalaillu sellasta kuvaa, mikä sitte toteutukin, että tavallaan siellä aina esimerkiks… kun mullaki oli sitte kakkoskoti Jyväskylässä ja tuli ravattua tota väliä tosi paljon. Niin vaikkei aina ois ollu kotona, niin vähän niinku aina se fiilis, että sä tuut joidenki luokse. Niin sitte tavallaan se, että se kyl toteutu, ja just ihanat noi, että vaikka aamupalalla vähän jotain jutskailtiin. Ja et jos oli ollu vaikka vähän bersuuksista koko päivä, niin sitte saatto sanoo siellä jolleki. On se jotenki ehkä välittömämpää ku se, että jolleki kaverille ragee jossain Whatsapissa, et hitsit mikä päivä -tyylillä. 

Helmi: Nii et ne oli semmosii oikeita kohtaamisii, että... No välillä halus mennä vaan suoraan omaan huoneeseen silleen, vitsi ku ärsyttää tai on väsyny tai tälleen. Mut sitte välillä oikeesti jos vaikka oli tosi paha mieli, niin saatto ihan vaan purskahtaa itkuun ja sitte kyl aina joku kuunteli. 

Kristiina T: Niinpä, siinä tuli tiiviiks porukka kyl nopeesti, ja sitte... Nii, just mitä te sanoitte. 

Helmi: Joo, samaa mieltä, aina iltapalalla yhteiset banaaniletut ja kaikki maailman murheet siinä, niin...

Kristiina T: Niin, just semmoset tosi arkiset hetket on jääny kyl hyvin mieleen, et ne oli melkein parhaimpii hetkiä, että ku tehtiin yhessä iltapalaa tai juotiin yhessä aamukahvia tai katottiin La La Landia porukalla tai jotain tällasta, niin ne oli tosi ihanii hetkii. 

Kristiina K: Ei välillä ees malttanu mennä nukkumaan ku on silleen, tässä on nyt kivaa, ja no joo, huomenna tää jatkuu, mut kuitenki on jo ihan silleen et...

Maria: Ja ehkä just semmonen spontaanius siinä, et mitä ei ehkä semmosissa kaverisuhteista samalla tavalla saa, et jos asuu tälleen erikseen. Et ku siinä oltiin yhessä, niin saatto olla vaan yhtäkkiä vaik silleen "hei, että voinks mä tulla sun huoneeseen vähäks aikaa hengaileen" tai että lähetäänkö vaikka yhessä vähäks aikaa kävelylle tai näin. Ja noi oli ehkä sellasia, mitä ite oli sellasissa hyvissä puolissa siinä ajatelluki, et mitkä vois toteutua. Ja sit ne toteutu. 

Helmi: Kyllä. 

Maria: No mites sitte meiän henkilökohtaisten ihmissuhteiden sovittaminen tohon kommuunielämään? Et must tuntuu, et tää voi olla sellanen kysymys, mikä mietityttää monia, ainaki itteeni, silleen et miten sitte, ketä kaikkia sinne kehtaa tuoda ja miten usein vaikka kavereita voi siellä olla ja näin. Niin mitäs sanottavaa meillä tästä nyt sitten löytyy?

Helmi: No mitähän siinä, syksyn alussa varmaan, oisko ollu niin että just ne uudet koulukaverit, tai "koulukaverit", opiskelukaverit, niin nehän ehkä ensimmäisenä alko sit pyöriin meillä kaikilla siellä. Että ite ainakin muistaakseni järjestin syksyn aikana pariki kertaa etkot, johon sitte tuli näitä mun vuosikurssilaisia jonkin verran. Ja näistä aina mun mielestä ihan hyvin saatiin sovittua, että etukäteen kysyttiin tietenki toisiltamme, et saako tuoda ja onko ok ja millon kukin on kotona ja näin. Että jokainen sai sen oman rauhan tarvittaessa. Et ei järjestetty mitään bileitä sillon ku jonku piti lukee tenttiin siellä tai jotain tämmöstä. Et hyvin saatiin mun mielest aina sumplittua ne. 

Kristiina T: Kyllä. Ja must seki oli kivaa, että esimerkiks mulla, Koutsilla ja Mansulla, meil on paljon yhteisiä kavereita. Niin sit jos tuli meiän kavereita kylään, niin pystyttiin oleen kaikki silleen isol porukalla. Ja sit myös Helmin kavereiden kohalla, niin tuli tutustuttuu sit niihin. 

Helmi: Niin, vähän semmosta poikkitieteellisyyttä tuli siinäki jo. Et sit ei ollu pelkästään silleen, että mun kaverit ja sit Mansun ja Kristiinoiden kaverit siellä. Sori, oli pakko käyttää tota... Niin se, et sitte tutustuttiin ristiin rastiin siel uusiin ihmisiin. Mut sit ehkä, no sit ehkä välillä saatto olla jotain yksittäisii kavereita tai sit perheenjäseniiki alko käymään jossain vaiheessa, ja se oli mun mielest ainaki ihana tavata just silleen kämppisten äitejä ja siskoja ja tälleen. Et olihan siinäki sitte taas sopimisensa, ja välillä oli sellasia hetkiä myös, että no, nyt tääl on hirveä härdelli ja pitäs ehkä yrittää keskittyy ite johonkin, niin sitte työns kuulokkeet korvaan ja koitti vaan rentoutuu. Mut et totta kai siel tuli sellasii hetkii, ku oli et nyt niinku, oispa vähän hiljasempaa. Mutta sitä se oli, ja siihen piti asennoituu.

Kristiina K: Jep, ja sit jos tuli semmosii pitkäaikasempii vieraita vaik jostain etelästä, tai muualta, niin sitte sattumoisin saatto olla joku meistä poissa, ja sit aina tarjottiin nukkumispaikkaa sielt sängystä, niin se oli kyl aina tosi kivaa, et...

Kristiina T: Niinpä, ja tuntuu et meiän kämppä oli kans aika semmonen tukikohta. Et ku se sijaitsi kuitenki keskustassa tosi hyväl paikalla, niin siel oli mahollist pitää sit just jotain etkoiluja ja kutsua vaikka perheenjäseniä yöks, ja näin. Niin se oli mun mielest kans tosi kiva juttu, et pystyttiin tavallaan tarjooki semmonen. 

Kristiina K: Jep, ja se oli hauska että musta tuntu, et aika moni just oliki silleen, joka oli siis ihana juttu, joku vois kokee sen ehkä sellasena taakkana. Mut se oli hauskaa, et tosi monesti oltiin silleen jollain, et no, pitäskö mennä kommuuniin, tai kommuunin kautta jonneki ja näin. Et sit silleen, no just mitä puhuttiin tosta ennen ku nyt lähettiin äänittämään, et esimerkiks kun oli toi Poronkusema-opiskelijatapahtuma, must tuntu et kaikille aika silleen luonnollista, et siinä vaiheessa sinne tuli porukkaa. Ja et se oli ihan silleen fine. Et mullaki oli kaks kaveria tuolta etelästä, ja sitte teillä omia kavereita. 

Helmi: Kaikilla tais olla omat vieraat.

Kristiina T: Se oli kunnon hotelli sen viikonlopun ajan.

Helmi: Siellä nukuttiin sohvilla ja patjoilla, millon missäki, mihin kukin mahtukaan. Et kyllähän siellä tilaa siis riitti, et se oli siinä mukavaa, että useempikin ihminen sinne mahtu. Jokasen omat kaverit, kaikille tarjottiin yösijaa tarvittaessa. 

Kristiina K: Niin, jep.

Maria: No sit jos miettii tällasii kommuuniarjen käytännön asioita, niin mitä teille tulee mieleen? 

Kristiina K: No ite henkilökohtasesti, niin oli monta vara-avainta, ja pysty aina soittaa kolmelle henkilölle, et ootko kotona, et jos sattu jäämään. Tai sitte, no välillä mä oottelinki siinä käytävässä, mutta siis että oli aina mahollisuus päästä kyllä kotiin, ettei ollu siitä kii. 

Maria: Joo, mulla on vähän sama, että nyt varsinki ku on asunu yksin, niin on joutunu oikeesti, niinku oikeesti ihan sikana oleen silleen "avaimet, onhan", onhan kaikki mukana, et ei voi olla silleen, et "heeei, Taipsu, ku tuut ylpälle niin voitko tuua sen mun avaimen, että pääsen sitte kotiin". Vaan sit ollaanki ihan soittelemassa jonneki isännöintiin. 

Kristiina K: Älä! Maksaa vähän enemmän se oven avaus sillon. 

Helmi: Niin, se oli kyl silleen, että oli semmonen huolettomuus periaattees siinä arjessa, että jos unohtuu jotain tai jos puuttuu jotain, niin aina yleensä joku oli valmis auttaa. Tai silleen, joku lähti kauppaan, sitte yleensä aina ennen ku lähti kauppaan, niin laitto viestin tai kysy, et hei haluutteks et mä tuon jotain. Tai sitte jos vaikka halus koota Ikean huonekaluja, niin okei, multa löytyy noi työkalut siihen, ja näin. Et semmonen vastavuoroisuus, ihan tommosissa perusarjen hommissa, niin sekin...

Kristiina K: Ettei heti tarvinnu ekaan muuttoon, ainakaan itelle ekaan muuttoon, niin ei tarvinnu ostaa ihan kaikkee, just jotain ruuvimeisselii tai muuta.

Helmi: Joo, ja siis ehkä keittiössä varsinki, niin mä muistan et eihän mul ole ollu siellä tyyliin, omast takaa, haarukat ja veitset, pari lautasta ja mukia alkuun. Ja sit siellä muitten puolesta tuli kaikki nää ruuanlaittovälineet, se oli kyllä... Tosi kiitollinen oon teiän pannuista ja kattiloista! 

Kristiina T: Jep, nii, ja sitte jotenki se oli kans tosi helppoa just noiden hankintojenki kannalta, et no hei, et yks ostaa pyykinkuivaustelineen, ja yks leivänpaahtimen ja tälleen, et oltiin tosi rennosti niidenki kanssa. Ja sit tavallaan ku lähettiin sieltä, niin otettiin omat tavarat mukaan ja sit ostaa ite täydennystä sinne omaan kämppään, mutta tossa se oli just helppoa, että ku kuitenki muutti kaukaa ja ei voinu tuoda kauhean suurta omaisuutta mukana, niin tässä se oli kans kiva, että oli kimppakämppä. 

Helmi: Nii, oli semmost jaettuu omaisuutta. Ja no, sit ku muutettiin erilleen, niin katottiin, et okei, tää oli tää meiän yhteinen, et kuka tän haluaa ja tälleen, että ei siinäkään tullu mitään taistelua pyykkitelineistä tai muusta. Mäki myin mun mikron sitte Koutsille ja tämmöstä.

Kristiina K: Kiitos. On ollu käytössä. 

Helmi: Kiva auttaa. 

Kristiina K: Ja muutenki, vaikka ku mun sänkyki tilattiin, niin en mä ois yksin sitä. Ei tätä, ”täs ei oo kyllä mitään kotiinkantoo tilattu, että tähän ovelle tulee, mut et ei kanneta”. Silleen "okei", no ei muuta ku sit sinne kolmoskerrokseen vaan raahaamaan. 

Helmi: Siin vaiheessa oli pitkät portaat. 

Kristiina K: Mutta kiitos siitäki tosiaan, että...

Helmi: Juu, ei mitään.

Maria: Mut et voisko ehkä ajatella, että kaiken kaikkiaan tää kommuuni reality ollut siis vähän niinku tämmönen hyvä slaidaus tänne Rovaniemen opiskelija-arkeen? Silleen et tavallaan kaiken tonkin kautta, et on ollu semmonen tuki ja turva sille ekalle vuodellekin siinä. Ja sit että just ihan vaan, no, semmonen tuki kaikin puolin, mut myöskin sit ehkä tolleen, mitä just puhuttiin et noista kaikista, jostain työkaluista ja keittiö-...

Kristiina K: Ja vaatteista…

Maria: Jopa vaatteistakin.

Helmi: Nii, hei mun vaatekaappi on avoinna, että tulkaa vaan käymään! 

Kristiina K: Se oli kyllä best.

Maria: Ku mä en viittis laittaa taas sitä samaa paitaa ku joka opiskelijabileissä ollu tää, niin voitasko vaihtaa?

Helmi: Mun crocseja saa aina lainaan.

Maria: Hei, kiva tietää oikeesti.

Kristiina K: Munki Soreleita. 

Kristiina T: Kiitti, mut ei kiitti. 

Maria: Okei, mut joo. Pitäskö meiän päättää nyt sitten taas näihin kuviin ja tunnelmiin päättää tää.

Kristiina K: Näihin mielikuviin.

Maria: Meidän kommuunireality-jakso.

Kristiina K: Joo, oli kiva muistella.

Maria: Kiitos ja hei.

Kristiina T: Kiitti moi.

Helmi: Hejdå.