Henkilökunnan puheenvuoro
Henkilökunnan puheenvuoro

Petri Koikkalainen
Apulaisprofessori

On sekä kiitollinen että ristiriitainen hetki puhua vuosipäiväjuhlassa yliopiston henkilöstöjärjestöjen edustajana. Kiitollinen siksi, että yliopistoyhteisö ja henkilöstöjärjestöt ovat taas vetäneet yhtä köyttä, täällä Lapin yliopistossa viimeksi eilen järjestetyssä henkilöstöjärjestöjen yhteisessä tukimielenilmauksessa Helsingin yliopiston päivän mittaisen lakon puolesta.

Ristiriitaiset tunteet johtuvat tietysti samoista syistä. Olemme keskellä työriitaa, eikä varmasti ole kenellekään mieluisaa olla sellaisen osapuolena. Kun riita kahden osapuolen välillä jumittuu, kutsutaan pöytään usein kolmas, välittäjä. Meikäläisessä työriitojen ratkaisumekanismissa se tarkoittaa valtakunnansovittelijaa, jonka toimistoon Helsingin Bulevardille vie yleensä työntekijäjärjestöjen jättämä lakkovaroitus. Sovitteluprosessi ei kuitenkaan toistaiseksi ole johtanut lopputulokseen, kun Sivistystyönantajat ry hylkäsi Helsingin yliopiston eilistä lakkoa edeltäneen sovintoehdotuksen. Kaikki ehdotuksen sisällöstä tietoja halunneet ovat varmasti saaneet niitä riittävästi, joten en mene siihen enempää.

Sovittelun jatkosta ei ole tullut lisätietoja ja tässä vaiheessa siitä on vaikea sanoa muuta kuin toivoa mahdollisimman nopeaa neuvottelutulosta. Kiistan pitkittyminen ei ole eduksi kenellekään. Mitä pitempään eletään niin sanotun normaalin päiväjärjestyksen ulkopuolella, sitä hankalampaa on siihen palaaminen.

Alkuvuosi yliopistokentällä on ollut melko kuohuva, ja tulevaisuudessa se muistettaneen esimerkiksi Tampere3-prosessin mutkista. Miten edetään erityisesti Lapin yliopiston osalta? Meillä on joitain kiistattomia vahvuuksia. Ainakin Lapin yliopistossa on toimiva ja yleistä luottamusta nauttiva yliopiston itsehallinto. Sen kautta yliopistolle on valittu uusi, tämän vuoden alusta toimintansa aloittanut hallitus, jonka jäseniä on ilahduttavaa nähdä tässä tilaisuudessa.

Uuden olomuodon mukaisissa yliopistoissa on eletty nyt kahdeksisen vuotta. Toimintakulttuuri ja toimielinten väliset suhteet muotoutuvat edelleen, ja tästä voi seurata myös jännitteitä. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa kysellään juuri nyt, halusiko yliopiston itselleen valitsema korkein vallankäyttäjä eli yliopiston hallitus todella päästää yliopiston lakkoon. Ainakaan kannan muodostamisen ei pitäisi olla kiinni mandaatista, sillä yliopistolain mukaan hallitus päättää yliopiston toiminnan ja talouden keskeisistä tavoitteista, strategiasta ja ohjauksen periaatteista sekä yliopiston toiminta- ja taloussuunnitelmasta sekä talousarviosta. Tämän lisäksi se hyväksyy yliopiston toiminnan kannalta merkittävät tai periaatteelliset sopimukset ja antaa lausunnot yliopistoa koskevissa periaatteellisesti tärkeissä asioissa.

Jo lain mukaan hallitus toimii vuorovaikutuksessa yliopistoyhteisön kanssa. Virallisista toimielimistä yliopistokollegio edustaa yliopistoyhteisöä, se on kuin eduskunta maan hallitukselle tai kunnanvaltuusto kunnanhallitukselle. Vuorovaikutuksen ei kuitenkaan tarvitse jäädä tähän. Lakisääteisten prosessien lisäksi yliopiston itsehallintoa voivat täydentää myös monet epäviralliset tilaisuudet ja kohtaamiset.

Tässä auttaa toinen Lapin yliopiston vahvuus. Yhteisö ei ole kovin pahasti vertikaalisesti hierarkisoitunut, tai horisontaalisesti siiloutunut. Toisin sanoen, meillä on melko paljon kontaktipintaa niin sanottujen hallinnon ja rivityöntekijöiden välillä, eivätkä tiedekunnat ja muut yksiköt muodosta toisistaan eristyneitä linnakkeita, vaikka joskus kilpailisivatkin resursseista. Kysymys on pitkälti siitä, että pienessä yliopistossa ihmiset tuntevat toisensa. Tämä ehkäisee ajautumista sellaisiin kupliin, joissa ryhmät ovat ehkä oikeassa, mutta hallitsevaa on ohipuhuminen ja kyvyttömyys yhteisen agendan muodostamiseen.

Yhteisöllisesti melko hyvä tilanne ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, eikä sen säilyminen automaatio. Työehtosopimusneuvotteluissa tällä viikolla käsittelyssä olleessa sovintoehdotuksessa kiinnitti huomiota sen eräänlainen positiivinen oveluus. Ehdotus olisi pakottanut työnantaja- ja työntekijäpuolen yhteistyöhön myös neuvottelukierrosten välillä. Tämän varmistamiseksi sovittelija oli kirjoittanut sovintoehdotukseen kummallekin osapuolelle tarkoitetut kepit ja porkkanat. Viekkaus ei siis olisi ollut oveluutta jonkin piilotavoitteen vuoksi, vaan osapuolten sitomista pitkäjänteiseen yhteistyöhön laajemman julkilausutun tavoitteen hyväksi. Työehtosopimusneuvottelut ovat, onneksikin, vain pieni osa yliopiston asioita, mutta samankaltaisia yhteistyöhön kannustavia rakenteita ja kannusteita tulisi suosia myös niissä asioissa, jotka ovat työntekijän ja työnantajan suhdetta laajempia yhteisöllisiä ja itsehallinnollisia asioita.

Vaikka Suomen talous on nousussa, on kiistatonta, että synkät pilvet ovat jämähtäneet juuri yliopistojen ylle. Viime vuosien suorien budjettileikkausten vaikutukset tunnetaan, mutta niiden lisäksi eri yliopistojärjestöt ja yliopistojen johto ovat kiinnittäneet huomiota vuodesta 2010 lähes yhtäjaksoisena jatkuneeseen yliopistoindeksin leikkaamiseen. Vaikka asia voi tuntua pieneltä, ei se sitä ole. Kun yleisen kustannustason alle jäädään vuosi toisensa jälkeen aina yhä enemmän, on indeksin leikkaus korkoa korolle tappioissa, hivuttavasti voimistuvaa kurjistamista. Ainoa vaihtoehto asiassa on määrätietoinen poliittinen lobbaus. Tämän kevään päätösten ohella katse tulee jo nyt kääntää myös eduskuntavaaleihin 2019, kaikkien poliittisten puolueiden osalta ja kaikissa vaalipiireissä, myös Lapissa.

Yliopistojen talous on suurelta osin riippuvaista valtion rahoituksesta, joskaan ei pelkästään siitä. Yliopistot elävät yhä enemmän myös vapailla markkinoilla, joilla kilpaillaan esimerkiksi imagosta, opiskelijahoukuttelevuudesta ja työvoimasta. Tällä hetkellä korkeimman akateemisen oppiarvon suorittaneen tutkijatohtorin keskipalkka on pienempi kuin suomalaisten keskiarvopalkka. Tohtoriksi päästäkseen hän on todennäköisesti kituuttanut ainakin kolmekymppiseksi pienillä ja epävarmoilla ansioilla. Jos ansiot junnaavat paikallaan, kuten viime vuosina on tapahtunut, häviää tohtori palkassaan korkoa korolle verrattuna muille aloille työllistyneisiin.

Viime aikoina on kirjoitettu paljon akateemisesta aivovuodosta ulkomaille ja evidenssi sen olemassaolosta valitettavasti lisääntyy. Henkisesti ainakin yhtä huolestuttavaa voi olla kotimainen aivovuoto yliopistoista niiden ulkopuolelle. Monille asia konkretisoituu, kun tuttava tai entinen kollega toisensa jälkeen kertoo sosiaalisessa mediassa, kuinka siirtyminen muuhun työpaikkaan on tarkoittanut korkeampaa ja vakaampaa elintasoa, lisääntynyttä osaamisen arvostamista, itsenäisempää asiantuntijaroolia, stressitason lieventymistä ja usein myös työaikojen muuttumista järkevämmiksi. Poislähtijät eivät ole mitään kehäraakkeja, eikä kehitys valitettavasti koske vain joitain yksittäisiä yliopistoja. Nämä ovat vakavia ongelmia, joita ei voi sivuuttaa: sellainen ei voi olla Suomen paras työpaikka, josta parhaat pääsevät pois.

Lapin yliopiston 39-vuotinen historia osoittaa, että pohjoisen napapiirin tuntumaan on saatu koottua melkoinen määrä lahjakkuutta ja sinnikkyyttä. Paitsi että yliopisto on vuosien aikana muuttunut, on myös kaupunki sen ympärillä. Miltä täällä näyttäisikään, jos alkuperäistä Lapin korkeakoulua ei olisi saatu, pidetty ja rakennettu yhä monikasvoisemmaksi yliopistoksi? Vielä on töissä niitäkin, jotka aloittivat vuonna 1979, mutta tänään ovat palkitsemisvuorossa tasavuosia töissä olleet. Haluan lämpimästi onnitella teitä kaikkia. Henkilöstö on paitsi tärkein voimavara, myös ainoa asia, jonka ansiosta yliopisto on yliopisto. Onnea ja menestystä myös Lapin yliopistolle sen matkalla kohti ensi vuonna vietettävää 40-vuotisjuhlaa, joka alkaa olla jo merkki aikuisen iästä.

YTK_Koikkalainen_Petri.jpg
Verkkopalvelumme käyttää evästeitä, lue lisää. Jatkamalla sivuston selailua hyväksyt evästeiden käytön. [Hyväksyn ehdot]
OK