Puheeseensa rehtori Esko Riepula oli koonnut rehtorikauteensa liittyneitä tiede- ja korkeakoulupolitiikan sekä suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen liittyneitä ajankohtaisilmiöitä, joilla on merkitystä edelleen.  

Seuraavaan tiivistelmään on koottu keskeisimmät aihealueet, joita rehtori Esko Riepula käsitteli puheessaan. Kokonaisuudessaan puhe löytyy osoitteesta: http://www.ulapland.fi/avajaiset2005

Vapaa tutkimus
”Kun tuolloin totesin, miten vapaan tutkimuksen on ollut entistä vaikeampi hengittää Hallinnollisen Järjestyksen anturan alla, paineet siihen suuntautuvat tällä hetkellä ns. elinkeinoelämän taholta. Sille kun mikään Suomen yliopistoissa ei tunnu olevan kyllin hyvää ja tutkimuksenkin kun olisi sen mielestä keskityttävä vain tuotekehitykseen. Kuitenkin – kuten ensimmäisessä puheessani totesin –  positiivisimmin yliopistot ovat aina vaikuttaneet yhteiskuntaan silloin, kun vapaa tutkimus on voinut niissä hyvin. Niinpä katsoinkin Lapin korkeakoulun tärkeimmäksi tehtäväksi vapaan tutkimuksen harjoittamisedellytysten turvaamisen ja vahvistamisen. Vielä vaativammaksi tämä tehtävä on tullut korkeakoulun nimen vaihduttua yliopistoksi.”

”Yliopiston perustehtävään, sen itseisarvoon yhteiskunnassa, olen palannut useissa puheissani. Ensimmäisen vuosikymmenen tyynen kehityskauden jälkeen 1990-luvun turbulenssissa oli nuoren yliopiston ensimmäinen kuolemanlaakso. Se ylitettiin toimintaa tehostamalla ja uusilla kansallisilla avauksilla. Kymmenen vuoden takaiset (1995) ajatukset tiede- ja korkeakoulupolitiikan linjanvedoista tuntuvatkin varsin tutuilta. Silloinkin näet yliopistoja vaadittiin profiloitumaan ja toimintaa keskittämään paremman kilpailukyvyn nimissä.”

Alueellinen vaikuttavuus
”Uuden yliopiston erityistehtävänä olen alusta lähtien pitänyt sen alueellista tehtävää eli nykytermein alueellista vaikuttavuutta. Siinä, samoin kuin alueellisen neuvottelukunnan asettamisessa olemme olleet valtakunnallisia suunnannäyttäjiä. Vasta neljännesvuosisata myöhemminhän yliopistojen alueellinen tehtävä tuli niitä koskevaan lakiin, samoin kuin alueelliset neuvottelukunnat ovat yleistyneet kattamaan lähes kaikki yliopistot. Sama kansallinen pioneerin rooli koskee myös pohjoisten alueiden kansainvälistä yhteistyötä, johon suuntasimme uutta yliopistoa jo sen alkumetreillä.”

Koulutuksen merkitys
”Koulutuksen merkitys kehitystä aikaansaavana ja yhteiskunnan toimivuuden takaajana on ollut niin ikään usein esillä puheissani. Lähtökohdan vuoden 1991 avajaispuheeseeni antoi edellisen vuoden vaihteessa julkistettu Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunnan (KANTINE) loppuraportissa asetettu tavoite, jonka mukaan ”Suomen koulutuksen tasoa on merkittävästi kohotettava kaikilla koulutuksen alueilla. Tavoitteena tulee olla suomalainen, joka on parhaiten koulutettu eurooppalainen vuonna 2010”. Kansainvälisiin arviointeihin perusteella voimme todeta, että tuolloin kahden vuosikymmenen päähän asetettu tavoite on jokseenkin saavutettu ja sen ovat mahdollistaneet – ketkäpä muut kuin – ”mutasarjassa painivien yliopistojemme” kouluttamat opettajat ja muut toimijat.”

”Kun valtionhallinnossa on jälleen herätty tuottavuustalkoisiin ja keinona tuottavuuden lisäykseen pidetään ennen kaikkea valtion henkilöstömäärän vähentämistä, mikä koskee yliopistojakin, voi kysyä, eikö olisi viisaampaa panostaa edelleen koulutuksen kehittämiseen kuin yliopistojen henkilöstöleikkauksiin?”

Yliopistojen johtaminen
”Jälleen ajankohtaiseen yliopistojen johtamista koskevaan keskusteluun osallistuin jo vuoden 1992 avajaispuheessani. Totesin, että ”vaaleihin perustuvat akateemiset valintajärjestelmät tapaavat tuottaa heikkoa johtajuutta”. Yliopiston johtamisjärjestelmäksi suosittelin mallia, joka olisi toisaalta keskittävä ja toisaalta hajauttava. Keskittävänä elementtinä siinä olisi rehtori, hajauttavana tiedekunnat ja erillislaitokset, joiden johto edustaisi välitasolla keskittävää elementtiä.”

”Yliopiston hallituksen pitäisi olla board of trustees -tyyppiä eli lähinnä yliopiston strategian toteuttamista vaativien resurssien hankintaan keskittyvä ja yliopiston palvelutavoitteita määrittävä. Juuri näistä syistä hallituksessa tulee olla myös yliopistoyhteisöön kuulumattomia, mutta yliopiston kehittämisestä kiinnostuneita henkilöitä.”

”Tiedekuntien dekaaneista tulisi kehittää todellisia johtajia aina tehtävän päätoimisuuteen saakka. Niin rehtorin kuin dekaanien tulisi olla tehtävässään enemmänkin sopimukseen kuin vaaliin perustuvassa suhteessa nimittäjäänsä, jona toimisi rehtorin osalta hallitus yhdessä vaalikollegion kanssa ja dekaanien osalta rehtori yhdessä tiedekunnan kanssa.”

Aluekehitys ja aluehallinto
”Ensimmäisen kerran kiinnitin huomiota  kansanvaltaisen aineksen puuttumiseen väliasteen hallinnostamme jo 1980-luvun puolivälissä. Katsoin parlamentaarisen järjestelmän kautta tapahtuvan keskushallinto-ohjauksen tulleen alueellisen kehityksen voimavarana tiensä päähän, minkä vuoksi kehitystä aikaansaavaan keinovalikoimaan tarvitaan uusia välineitä alueellisen päätösvallan vahvistamisen kautta.”

”Kun palasin tähän aihepiiriin vuosien 2002 ja 2003 avajaispuheissani, ne saivat aikaan laajemman – jopa valtakunnallisen – keskustelun. Asetin tarkastelun vastakohdiksi ns. vanhan ja uuden aluepolitiikan ja niiden aikaansaannokset. Kuvasin jälkimmäistä enemmänkin virkamiesten ohjelmatehtailuksi kuin aitoja aluevaikutuksia tuottavaksi. Kärjistys herätti tietenkin paljon kritiikkiä. Puheilla saattoi olla kuitenkin vaikutuksensa viime eduskuntavaalien jälkeisten hallitusten ohjelmiin kirjattuihin aluehallinnon vahvistamistavoitteisiin, joiden toteuttamisessa saatoin olla myöhemmin mukana selvitysmiehen roolissa. Valmistelun tuloksena hallitus antoi eduskunnalle juhannuksen alla esityksensä alueiden kehittämislain muuttamiseksi, jossa aluehallinnon kansanvaltaisia elementtejä vahvistetaan.”

Yhteisöllisyyden problematiikka
”Autonomisesta asemastaan huolimatta yliopistot eivät ole itseään vaan sitä yhteiskuntaa varten, jossa ne toimivat. Tätä sanomaa olen tuonut esiin eri yhteyksissä.”

”Yhteisöllisyyden teema tuli erityisen ajankohtaiseksi 1990-luvun lopulla, jolloin talouslaman jälkeisessä krapulavaiheessa itsekkyys ja oman edun tavoittelu nostettiin Suomessa jopa muun arvopohjan edelle. Se näkyi yksityisen ja julkisen rajan hämärtymisenä ja oman edun asettamisena yhteisen hyvän edelle sekä markkinamekanismin ulottamisena yhteiskunnan kaikille aloille.”

”Keskustelu hyvinvointivaltion mahdollisuuksista kiihtyi 1990-luvun puolivälissä, jolloin uusliberalistiset opit alkoivat saada jalansijaa Suomessakin. Käsitellessäni yhteisöllisyyden uusia haasteita syksyllä 1996 painotin yleisen hyvinvointipolitiikan ensisijaisuutta tarveharkintaiseen sosiaalipolitiikkaan verrattuna sillä perusteella, että yleisen hyvinvointipolitiikan vahvuus on siinä, ettei se kohdistu köyhyyden hoitamiseen vaan sen synnyn ehkäisemiseen.”

Innovaatiot tulevaisuuden rakennuspuina
”1980-luvun alussa ennakoin, että olemme tulossa kauteen, jossa aineellisia investointeja merkittävämmäksi tulevat investoinnit inhimilliseen pääomaan ja kuinka tuleva hyvinvointi riippuu ennen kaikkea kansalaisten kyvystä tunnistaa ja ratkaista uusia ongelmia yksinkertaisesti siitä syystä, että rutiiniratkaisuja vaativat prosessit tulevat kehitysmaiden erityisalaksi.”

”Tältä pohjalta piiskasin yliopistoväkeä – niin opettajia kuin opiskelijoita – innovaatiotutkimukseen ja innovatiiviseen oppimiseen, minkä yhteydessä korostin ennakoinnin ja osallistumisen merkitystä. Nyt kaksi vuosikymmentä myöhemmin nämä asiat ovat tulleet luoksemme hyvin konkreettisina: rutiinityön siirtyminen kehitys- ja kehittyviin maihin sekä ennakointi- ja arviointitutkimuksen ja koulutuksen välttämättömyys on tullut itsestään selvyydeksi. Tässäkin olimme maamme yliopistoista ensimmäisten joukossa perustamalla ennakointi- ja arviointikeskuksen neljä vuotta sitten ja aloittaessamme systemaattisen alan koulutuksen tänä syksynä.”

Lopuksi rehtori Riepula totesi, että

"On ollut etuoikeus olla mukana rakentamassa uutta yliopistoa ja saattaa se miehuuden vaiheeseen. Vaikka syystä voimme olla iloisia ja ylpeitäkin siitä, mitä olemme neljännesvuosisadassa saaneet aikaan, henkilökohtaisesti meidän tulee muistaa:

”Ei jää muistoa esi-isistä; eikä jälkeläisistäkään, jotka tulevat, jää muistoa niille, jotka heidän jälkeensä tulevat.”  Saarn.1:11.

Mutta jos tunnemme olleemme mukana luomassa yhteistä hyvää ja eläneemme sitä kautta mielekkään elämän, meillä on kuitenkin oikeus iloita teoistamme, sillä:

” ei ole mitään parempaa, kuin että ihminen iloitsee teoistansa, sillä se on hänen osansa. Sillä kuka tuo hänet takaisin näkemään iloksensa sitä, mikä tulee hänen jälkeensä?” Saarn. 3:22."

Avajaispuheensa päätteeksi Suomessa pisimmän rehtorikauden yliopistossa tehnyt Lapin yliopiston rehtori Esko Riepula tiivisti rehtorikautensa kokemuksista testamentin Suomen yliopistoille.    

”1. Vapaan perustutkimuksen ensisijaisuuteen. Vain tieteen ja kulttuurin autonominen kehitys kykenee pitkän päälle turvaamaan yhteiskunnallisen kehityksen. Muu on harhaa.

Wilhelm von Humboldtin sanoin: ”Valtion täytyy aina ymmärtää, ettei se oikeastaan voi auttaa tiedettä, koskapa aina koituu vahinkoa, kun se asiaan puuttuu: tiede menestyy itsestään äärettömän paljon paremmin.”

Samalla on huolehdittava siitä, ettei perustutkimus ole yliopistoissamme jäämässä vain ns. huippuyksiköiden etuoikeudeksi.

2. Kansakunnan tiedon ja taidon tason jatkuvaan kohottamiseen koulutuksen avulla.

Toisin kuin vieläkin kuulee väitettävän, ei ole rajaa sille kuinka suuri osa kansakunnasta kykenee suorittamaan myös korkea-asteen opintoja, jos koululaitos antaa siihen riittävät valmiudet.

Yliopistot ovat puolestaan avainasemassa siinä, millaisilla tiedoilla, taidoilla, asenteilla ja henkisillä voimavaroilla koulujen avainhenkilöt – opettajat – työtään tekevät. Mistään syystä meillä ei ole varaa laskea opettajankoulutuksemme tasoa, vaikka sellaista on kasvatustieteilijöiksikin itseään tituleeraavien taholta esitetty.

3. Yliopiston yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa on lisättävä ja kehitettävä alueellisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Vain tätä kautta sen vaikuttavuus vahvistuu.

4. Yliopiston johtamisjärjestelmä on ajantasaistettava. Rehtorin ja dekaanien valinnassa on rohkeasti siirryttävä sopimusperusteiseen rekrytointitapaan ja hallituksesta tehtävä selkeästi strategiseen ohjaukseen ja resurssien varmistamiseen keskittyvä samoin kuin tiedekuntaneuvostoista tutkimuksen ja opetuksen laadun varmistukseen keskittyviä.

5. Yliopiston nykyistä yksilökeskeistä toimintakulttuuria on kehitettävä yhteisölliseen suuntaan. Tämä edellyttää yliopiston avainhenkilöiltä – professoreilta –   nykyistä voimakkaampaa sitoutumista omaan tehtäväänsä, tiedeyhteisöönsä ja yliopistoonsa.”                     

Lisätietoja:
Rehtori Esko Riepula
Puhelin 0400 695 417

LaY/Viestintä/Olli Tiuraniemi