Lapin yliopiston tutkija Aini Linjakumpu on tutkinut vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen hoitokokouksia: miksi ne syntyivät, mitä niissä tapahtui ja mitä niistä seurasi. Keskiössä on 1970-luvun lopun hoitokokousaalto, mutta tutkimuksessa kiinnitetään huomiota myös sitä edeltäneisiin tapahtumiin ja arvioidaan 2000-luvun tilannetta.

Hoitokokoukset voidaan määritellä julkisiksi ja pakotetuiksi sielunhoidollisiksi tilanteiksi, joiden pyrkimyksenä on arvioida ja korjata ihmisen uskonelämään liittyviä asioita. Kyse ei ole luottamuksellisesta ja omaehtoisesta kahden ihmisen välisestä sielunhoidosta, vaan liikkeen keskeisten toimijoiden järjestämistä julkisista selvittelyistä, joissa yhteisö puuttuu yksilön uskonnolliseen ja sosiaaliseen itsemääräämisoikeuteen.

Tutkimus esittää, että hoitokokoukset olivat hengellistä väkivaltaa: niissä esiintyi muun muassa pelottelua, syyllistämistä ja pahimpana muotona eristämistä. Eristäminen oli useissa tapauksissa totaalista eli se saattoi vaikuttaa ihmisen koko sosiaaliseen elämään ja perhe-elämään. Hoitokokoukset tuottivatkin vahinkoa ihmisille, loukkasivat niihin osallistuneiden etuja, oikeuksia ja itsemääräämisoikeutta sekä vaikuttivat niihin osallistuneiden terveyteen.

– Hoitokokousten seuraukset olivat monissa tapauksissa hyvin dramaattisia: perheiden ja sosiaalisten suhteiden rikkoontumista, mielenterveyden horjumista ja elämänhallinnan katoamista. Lisäksi on vahvoja viitteitä siitä, että hoitokokoustilanteiden tai muihin sielunhoitoon liittyvien painostustoimien jälkeen jotkut ovat päätyneet itsemurhaan, Aini Linjakumpu sanoo.

Tutkija tähdentää, että hoitokokouksissa ei ole kyse pelkästään uskonnollisesta asiasta vaan mitä suurimmassa määrin yhteisöllisestä, poliittisesta ja vallankäyttöön nivoutuvasta ilmiöstä.

– Hoitokokoukset jättivät jälkensä hoidettavien lisäksi heidän läheisiinsä ja myös koko yhteisöön. Edelleen on paljon ihmisiä, jotka ovat kokeneet tulleensa väärin kohdelluiksi. Vaikutukset ovat levinneet myös liikkeen ulkopuolelle: hoitokokoukset ovat jäsentäneet vanhoillislestadiolaisten sisäisten sosiaalisten suhteiden lisäksi liikkeeseen kuuluvien ihmisten suhteita ei-lestadiolaisiin.

Tutkimuksen mukaan hoitokokouksiin liittyvät ongelmat eivät ole kadonneet, vaikka niiden kulminaatiosta on kulunut yli 30 vuotta.

– Hoitokokoukset ovat aiheuttaneet yhteisöllisen trauman ja liike kantaa edelleen hoitokokousten perintöä. Vanhoillislestadiolaisuus on ikään kuin haavoittunut yhteisö.

Tutkimuksen mukaan Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen eli SRK:n ja siihen yhteydessä olevien toimijoiden vastuuta ei voida sivuuttaa.

– Kyse ei ollut vain yksittäisten ihmisten toiminnasta, vaan liikkeen läpäisseestä ajattelu- ja toimintatavasta. Hoitokokoukset olivat organisoituja ja suunnitelmallisia, ja niihin liittyvää ajattelutapaa tuotettiin, muokattiin ja vahvistettiin liikkeen julkaisuissa, yhteisissä kokouksissa, tapahtumissa ja seuroissa. Ilman SRK:ta ja sitä lähellä olevia toimijoita hoitokokousten synty ei olisi ollut mahdollista, Linjakumpu sanoo.

SRK ei ole kuitenkaan ottanut vastuuta tapahtumista vaan on pikemminkin pyrkinyt väistämään sitä. Linjakummun mukaan hoitokokousten selvittäminen yhteisön sisällä sekä suhteessa erkaantuneisiin ja kirkkoon on olennaista tulevaisuuden kannalta.

– Asioiden käsittelemättä jättäminen jättäisi epävarmuuden siitä, mitä itse asiassa tapahtui ja voiko sama tapahtua uudelleen. Toki 1970-luvulla vallitsi erityislaatuinen tilanne, mutta sellainen voisi syntyä uudestaan.

– Keskeistä ei ole, pyytääkö SRK anteeksi tai tekeekö se hoitokokouksista selvityksiä, joita on vaadittu 80-luvulta lähtien. Tärkeintä on, että hoitokokouksista keskusteltaisiin mahdollisimman laajasti ja avoimesti sekä tuotaisiin esiin kaikkien asianomaisten näkökulmat – niin hoidettujen, hoitajien, liikkeen johdon kuin muidenkin, jotka ovat kohdanneet tavalla tai toisella hoitokokousten seurauksia.

– Myös kirkollisten ja valtiollisten toimijoiden tulisi osallistua tähän keskusteluun eikä tuudittautua siihen, että tämä on vain liikkeen sisäinen asia. Valtion ja kirkon tulisikin ottaa selkeämpi kanta hengelliseen väkivaltaan ja myös pyrkiä luomaan toimintatapoja sen kitkemiseksi, Linjakumpu toteaa.

Tutkimus perustuu tutkittavilta henkilöiltä kerättyyn kirjalliseen muisteluaineistoon, haastatteluihin, media-aineistoihin sekä vanhoillislestadiolaisen liikkeen itsensä tuottamaan kirjalliseen materiaaliin. Kirjan on kustantanut Vastapaino.

Hoitokokoukset
• Hoitokokoukset tai vastaavanlaiset julkiset ripit ovat kuuluneet lestadiolaisuuteen jo 1800-luvun lopusta lähtien.
• Ne alkoivat yleistyä 1960-luvulla, ja intensiivisin vaihe sijoittui vuosiin 1978–1979.
• Hoitokokouksia on ollut myös sen jälkeen, myös 2000-luvulla, mutta ei yhtä paljoa eikä yhtä systemaattisesti.
• Hoitokokousten määrästä ei ole olemassa täsmällisiä lukuja, mutta on arvioitu, että virallisia ja epävirallisia hoitokokouksia pidettiin tuhansia 1970-luvulla ja niiden vaikutuspiirissä oli kymmeniätuhansia ihmisiä.

Kirjan julkistamistilaisuus 26.4.2012 klo 17.00
Aini Linjakummun kirja Haavoittunut yhteisö: Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa julkistetaan torstaina 26. huhtikuuta 2012 klo 17.00 alkaen Lapin yliopiston Fellman-salissa (Yliopistonkatu 8, Rovaniemi). Linjakumpu pitää aiheesta Studia Generalia -luennon. Tilaisuudessa kirjaa kommentoivat tutkijat Johanna Hurtig (Tampereen yliopisto) ja Tapio Nykänen (Lapin yliopisto). Tilaisuuden vetäjänä toimii Mika Luoma-aho, joka johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa Lestadionismi: Poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa -hanketta. Tilaisuus on maksuton ja avoin kaikille. Tervetuloa!

Lisätietoja:
Aini Linjakumpu, p. 040 766 8859, aini.linjakumpu (at) ulapland.fi

LaY/Viestintä/SV